Siperia opettaa, mutta niin opettaa Pohjanmaakin

Tarvitsin hetken etäisyyttä ennen kuin pystyin kirjoittamaan tämän. Vaati oman aikansa saada käsitellyksi kaikki ne ajatukset, joita muuttamisen hetkellä mielessäni pyöri. Vaikka tämä teksti ei todennäköisesti tavoita kaikkia, joille tämä on suunnattu, on minulle silti tärkeää, että saan kirjoittaa tämän. Pääsen minua vaivanneista ajatuksista erilleen ja voin jatkaa eteenpäin.

Rovaniemen agility porukkaa haluan kiittää kaikesta. Siellä on monta ihmistä joilta olen saanut todella paljon - en pelkästään vinkkejä koulutukseen, vaan myös tukea ja kannustusta silloin, kun olen sitä tarvinnut. Olen saanut viettää monta ikimuistoista hetkeä mahtavassa porukassa ja niitä hetkiä on mukava muistella myöhemmin. Vaikka etsisin omaa tietäni kauankin niin en tule koskaan unohtamaan, mistä sain kipinäni agilityyn. Te olette kaikki mulle erityisiä.

Yleensä ollaan sitä mieltä, että ihmiset aukaisevat suunsa väärässä paikassa ja väärällä hetkellä. Minullaki on paljon tällaisia kokemuksia, mutta tällä kertaa koin päinvastoin. Aukaisin suuni oikeassa paikassa ja oikealla hetkellä. Siitä seurannut reaktio antoi sinettinsä väistämättömälle - muutokselle, joka oli tapahtunut hiljalleen. Silloin tajusin, että paikkani ei ole Rovaniemellä eikä paikallisen pk-porukan treeneissä. Sen tajuaminen teki lähtemisestäni helpompaa - ja ennenaikaista. Niin, tällä hetkellä aiona varma asia uudella paikkakunnalla on asunto - työtä ei ole tiedossa enkä päässyt opiskelemaan. Silti tämä on minulle ainoa oikea ratkaisu.

On olemassa kahdenlaista hulluutta; tuhoavaa hulluutta ja sellaista hulluutta, joka auttaa ihmistä ylittämään rajansa. Molempien seuraukset ovat suuren. Tuhoava hulluus nimensä mukaisesti tuhoaa ihmisen tai jotain ihmisen ympäriltä. Hallitun hulluuden avulla selviytyy tilanteista voittajana ja kykenee rikkomaan rajoja. Se antaa päätöksentekohetkellä rohkeuden tehdä tärkeitä ratkaisuja. Olen varma, että päätökseni muuttaa on jälkimmäistä hulluutta. Jonain päivänä ihmiset vaihtavat "eihän tuossa ole mitään järkeä"- kauhistelunsa "tiesin alusta asti, että teit oikean ratkaisun"- tyyppisiin lauseisiin.

Mielestäni ihminen on tekojensa mitta. Olen pyrkinyt toimimaan sen mukaan ja odotan samaa muilta. En tee asioita joiden takana en pysty seisomaan. Olen jättänyt menemättä tarjolla oleviin koulutuksiin sen takia, etten ole pystynyt allekirjoittamaan kouluttajan koulutustapoja / jotain mitä he ovat tehneet. Jos olisin mennyt, siinä tapauksessa olisin hyväksynyt hänen menetelmänsä. Entä jos yksi kouluttaja kutsutaan kouluttamaan useaan kertaan peräkkäin? Väännän tämän asian vielä rautakangesta muutamalle henkilölle: kritiikkini ei koskenut leiriä, vaan viimeisen vuoden aikana pk-jaoston järjestämiä koulutuksia, joissa siis sama henkilö on kouluttanut sekä tottista että maastoa - ja nyt kaiken lisäksi tämä leiri. Tämän takia koin mahdottomaksi harrastaa pk-juttuja Rovaniemellä. Ihmiset allekirjoittavat hänen tapansa kutsumalla hänet kerta toisensa jälkeen kouluttamaan ja osallistumalla koulutuksiin. Silloin on ainakin minulle turha tulla sanomaan, että oikeasti teen toisella tavalla. Mielestäni tilanne on sama, jos turkiksiin pukeutunut ihminen väittää, ettei oikeasti kannata turkiksia. Kyse on tietoisesta valinnasta ja silloin siitä pitäisi kantaa vastuu.

Minulle asiat ovat joko - tai, kokonaan tai sitten ei ollenkaan. En tingi omista periaatteistani, joten sen takia koen tärkeäksi treenata sellaisessa porukassa, jossa muut jakavat samankaltaisen ajatusmaailman kanssani. Sanokaa nyt vaikka ahdasmieliseksi, mutta näin se vaan menee.

Luulin kirjoittaneeni kieltä, jota kaikki kykenisivät ymmärtämään.Vastauksien perusteella kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt mistä kirjoitin - eihän meidän kerhossa ole sellaista ongelmaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, miten toimin ja seison edelleen sen takana, mitä kirjoitin. Esitin kirjoituksissa asiat asioina enkä mennyt henkilökohtaisuuksiin - muutamalla keskustelijalla juomat ei oikeen pysyneet mukissa. Heidän harmikseen en ole sanoin murrettavissa. Yritin turhaan korjata jotain, jonka vuosien varrella uskomukset ovat tuhonneet. Onnekseni aina voi aloittaa alusta - jossain muualla.

Nyt tiedän, että oli sopiva aika lähteä. Olen oppinut yhden tärkeän sanan, jonka osaaminen on hengissä pysymisen edellytys tässä maailmassa. Tärkeiden sanojen on varmasti tarkoituskin olla lyhyitä - silloin ne ovat selkeitä ja ne on helppo lausua. On kuitenkin yksi sana, jota ihmisillä on yleensä aivan äärettömän vaikea sanoa. Ei. Sillä on yleensä ilkeyden ja itsekkyyden maine. Ihmiset sanovat niin paljon mielummin kyllä, koska silloin pidämme itseämme hienoina ihmisinä - jalomielisinä ja ymmärtäväisinä. Minäkin olin oppinut sanomaan "joojoo" ennen kuin edes kunnolla tiesin, mitä se tarkoitti - ja mihin sen sanominen voi johtaa. Lähes kaksikymmentä vuotta Rovaniemellä riitti osoittamaan minulle, mitä haluan ja mitä en missää tapauksessa halua. Millaiseksi haluan tulla ja minkälaiseksi en ainakaan halua tulla.

Toivon, että tieni antaa minulle paljon, vaikka se samalla vaatisi vielä enemmän. Siperia opettaa, mutta kaikkea se ei pysty opettamaan. Uskon, että täältä voin saada jotain enemmän.

Fyssarilla

Kiireen keskeltä lyhyt raportti viime viikkoiselta fyssari käynniltä. Tami, Riimi ja Mäihä pääsivät siis eläinfysioterapeutti Mika Toivaisen käsittelyyn.

Mäihä oli muuten hyvässä kunnossa, mutta vasemmassa takajalassa lonkankoukistajan seudulla tuntui muutaman lihassäikeen revähdys. Mäihä on ontunut vasenta takajalkaansa aina välillä siitä lähtien, kun se viime syksynä liukastui märällä nurmikolla juostessaan toisen koiran kanssa. Mikan mukaan Mäihän vauhdikkaasta elämäntavasta johtuen lihas ei ole ehtinyt arpeutumaan kunnolla, minkä seurauksena Mäihä on välillä ontunut. Arpeutuminen kestää kuulema oman aikansa eikä sitä aleta sen kummemmin hoitamaan, koska Mäihä ei mitenkään reagoinut käsittelyyn eikä kohdassa ollut havaittavissa turvotusta. Mika kehui, että Mäihä on hyvässä lihaskunnossa ja sillä on ikäänsä nähden hyvin kehittyneet syvät lihakset ja selkälihakset. Tämän halusinkin kuulla, sillä nyt voidaan alkaa treenaamaan keppejä - ei olla otettu niitä kuin muutaman kerran, kun halusin kehittää Mäihälle selkälihaksia ensin.

Riimin etuosa oli taas aika jumissa, mutta muuten sekin oli hyvässä kunnossa. Lisäksi Riimin selkäkuvien tulokset kolahtivat postilaatikkoon viime viikolla - Riimin selästä ei löytynyt muutoksia. Mikan kanssa puhuttiin siitä ristiluun kalkkeumasta, mutta hän sanoi, että se ei ole vakavaa ja pitkäselkäisillä koirilla voi olla aika tavallistakin. Ainoa Riimin jumimisen selittävä tekijä on siis etuosan huono rakenne. Jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti eli pyritään pysymään kultaisella keskitiellä lenkkeilyn suhteen, hierotaan/venytellään säännöllisesti ja tarvittaessa annetaan kipulääkettä.

Tamin käynti oli kaikista positiivisin. Tamihan kävi toukokuun lopussa eläinlääkärillä, joka oli sitä mieltä, että polven sivusiteissä olisi mahdollisesti jonkun asteisia vaurioita. Koska vaurioiden uskottiin olevan pehmytkudoksessa, Tami määrättiin lepoon ja neljä viikkoa kestävälle Cartropheen kuurille. Kolme viikkoa kuurin alkamisen jälkeen Tami käveli puhtaasti, mutta lepuutteli jalkaa seistessään. Mika tutki jalan huolellisesti ja helpotus oli suuri, kun jalasta ei löytynyt mitään poikkeavaa! Polven etu-, taka- ja sivusiteet olivat kunnossa, polvi oli hyvin paikoillaan eikä muualta löytynyt mitään vikaa! :) Mika oli myös sitä mieltä, että vaurio on ollut pehmytkudoksessa ja olisi parantunut hyvin Cartropheen kuurin aikana. Nyt lähdetään Tamin kanssa nostamaan rasituksen määrää vähitellen ja ehkäpä päästäis radoille vielä tänä syksynä, huippua!

Tamin loukkaantuminen tapahtui siis lenkillä. Yleensä otan töiden jälkeen koirat kahdessa erässä pienelle lenkille (göötit kahdestaan ja Mäihä yksin), mutta sinä päivänä päätin ottaa kaikki kerralla. Kuulin metsästä jonkun äänen ja kutsuin koirat luokse. Kohta oli aika pusikkoinen ja näkyvyys huono. Mäihä päätti oikaista suoraan pusikon läpi ja juoksi suoraan edessäni seisovaa Tamia kylkeen. Törmäyksen voimasta Tami lensi aika pahannäköisesti ympäri. Tami ei mitenkään huutanut tai muutakaan, mutta alkoi sitten varoa jalkaansa. Tamin loukkaantumisen jälkeen mulla on ollu aika kovat omantunnontuskat, koska juurikin tuollaisten vaihinkojen välttämiseksi olin tehnyt sen päätöksen, etten vie kaikkia töiden jälkeen yhtäaikaa lenkille. Miksi pitää aina sattua jotakin ennen kuin sitä uskoo, ettei niin kannata toimia? Onneksi tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä.