Siis voiko olla niin että muistot aika ehkä kultaa

Kävelen koirien kanssa metsässä, etsien lähestyvän kevään merkkejä. Kuulen kevään ensimmäisten lintujen laulun, haistan raikkaan keväisen ilman, näen tien laidoilla kukkivia leskenlehtiä. Huomasin taas selvinneeni yhdestä talvesta. Tunnen helpotusta, kun aurinko lämmittää kasvojani ja tiedän pimeyden väistyvän.

Katson edessäni juoksentelevaa Mäihää. Sen meno näyttää niin keveältä ja helpolta, kun se spurttailee edelläni, tekee välillä nopeita suunnanmuutoksia ja lopulta heittäytyy kierimään onnellisena maahan. Se selkeästi nauttii vauhdin hurmasta ja kaikki sen olemuksessa kertoo siitä, että se on luotu menemään kovaa. Näyttää siltä, kun sitä ei vaivaisi mikään. Sen kevyttä liikehdintää katsellessani en voi olla miettimättä, että  noin kolme vuotta sitten näihin aikoihin Mäihä palaili vuoden kestäneeltä tauoltaan agiltyn pariin. Nyt karvas totuus iskee vasten kasvoja; tältä tauolta ei enää palata.

Katselen haikeana Mäihän agilityuraa Youtubesta. Löydän videoista niitä parhaimpia hetkiä, mutta myös karvaita pettymyksiä, joiden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Kaikki Mäihän huippuhetket eivät ole tallentuneet kameralle, esimerkiksi yhtään virallisten kisojen nollaa ei ole videolla. Silti mielestäni ne radat, jotka on saatu talletettua kertoo hyvin meidän agilityurasta. Mäihä oli miljoonan virheen koira, jonka kanssa aina jokin uusi asia hajosi kisatilanteessa. Sen kanssa harrastaminen oli aina veitsenterällä taiteilua; kontakteja korjattiin kisauran alussa paljon, sen jälkeen tuli keppiongelma ja lopulta korjattiin järkyttävää rimojen tiputtelua. Kuitenkin kaiken napsahtaessa kohdalleen koin sellaisen fiiliksen, mitä en ole koskaan aikaisemmin radalla tuntenut. Saatiin mennä kovaa, nauttia vauhdista, tehdä yhdessä. Sitä vaan ei unohda.

Vielä onnellisempi olin, kun sain katsella Mäihän menoa radan reunalta. Aluksi oli tarkoitus, että ryhmämme kouluttaja astuu Mäihän lainanappuloihin raskauteni ja siitä palautumisen ajaksi. Kuitenkin nähdessäni tämän parivaljakon radalla tulin siihen tulokseen, että halusin tarjota Mäihää hänelle kisakaveriksi, kun hänellä ei sellaista sillä hetkellä ollut. Mäihä syttyi aivan uudella tavalla päästessään uuden ohjaajansa kanssa radalle. Tiedän, että Mäihän kanssa tekemäni virheet rasittivat jonkun verran meidän suhdetta eikä Mäihä sitä kautta päässyt oikeuksiinsa kanssani. Tämä ihminen kuitenkin on aidosti kärsivällinen ja pääsee menemään todella kovaa radalla - aivan täydellinen ohjaaja Mäihälle. Mäihä olikin aina mitä onnellisin koira, kun se sai radan jälkeen kiivetä ohjaajan syliin ja nauttia rapsutuksista. Sitä katsellessani tulin onnelliseksi ja olen todella iloinen siitä, että Mäihä pääsi treenaamaan tuollaisen ihmisen kanssa. Harmi, että heidän piti kohdata näin myöhään.

Aika kuultaa muistot, sanotaan. Tämä on totta. Mäihän kanssa agility oli upeaa, vaikka se ei läheskään aina ollut helppoa. Välillä se oli tahtojen taistelua ja vääntämistä, mutta myös huippu hetkiä ja onnistumisia.

Yhden onnistumisen haluan jakaa tähän, mikä tapahtui kolme vuotta sitten. En laita tätä tähän sen takia, että tältä radalta tuli nollavoitto, vaan siksi, että muistan elävästi sen tunteen, kun päästiin maaliin - tämä oli ensimmäinen täydellinen onnsituminen Mäihän kanssa monen pettymyksen ja epäonnistumisen jälkeen. Rata on siis Lagun epiksistä huhtikuulta 2014, kun Mäihän kanssa palattiin vuoden tauolta taas agilityn pariin. Tuon radan fiilistä ei vain unohda, vaikka siitä on kulunut jo kolme vuotta. Se oli Mäihää parhaimmillaan; äärimmäistä nopeutta yhdistettynä hallittuun menemiseen. Mäihä <3 nbsp="" p="">

Nimbus luonnetestissä 23.4

Nimbus sai paikan Turun Palveluskoiraharrastajien luonnetestiin, jossa testaajina Katri Leikola ja Jorma Lankinen. Testi pidettiin tänää Kaarinassa. Tässä olisi osa-alueiden pisteet:

TOIMINTAKYKY + 2, hyvä
TERÄVYYS +2, suuri, ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
PUOLUSTUSHALU +2, suuri, hillitty
TAISTELUHALU +3, suuri
HERMORAKENNE, +1a, hieman rauhaton
TEMPERAMENTTI, +1, erittäin vilkas
KOVUUS + 3, kohtuullisen kova
LUOKSEPÄÄSTÄVYYS +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
YHTEENSÄ +183, LAUKAUSVARMA +++

Tuomarit sanoivat kommenteissaan ainoastaan sitä, että Nimppa on himpun verran liian terävä noihin hermoihin nähden. Pärjää tosin hyvin näinkin, ettei sen puolesta ongelmia. Nimpan ehdoton valtti on se, että vaikka sillä on vahvat puolustukset niin se palautuu niistä nopeasti eikä se tarvitset sen kummempia palautumisaikoja. Temperamentista he keskustelivat pitkään, onko se erittäin vilkas vai vilkas (+2), mutta se jäi  kuitenkin +1, mistä olen kyllä samaa mieltä. Kovuudeesta tuomari sanoi, että saan kuulema luvalla sanoa, että minulla on luupää koira ;D Eihän sitä testissä hetkauttanut oikein mikään eikä normaalissa elämässäkään. Lopuksi tuomarit kehuivat, että Nimbus on oikein hyvä ja mukavan oloinen koira.

Pimeässä huoneessa Nimbus tuli todella nopeasti ja suoraviivaisesti minun luokseni, vaikka tuomarit heittelivät kattilan kansia ja tekivät muita häiriöitä testatakseen, miten se reagoi. Yleensä kuulema pimeässä huoneessa ei häiritä noin paljoa, mutta tynnyrin mennessä pieleen (työntekijä ei nähnyt tuomarin merkkiä, joten tynnyri tuli liian myöhään) niin päättivät testata sen toimintakykyä siinä tilanteessa. Ei Nimpalla tosiaan tässä mitään ongelmaa ollut.

Olen kyllä niin ylpeä ja tyytyväinen Nimbuksen testiin. Hieman minua yllätti noin suuri puolustushalu, mutta Nimbus osoitti testissä, että siinä on kyllä potkua. Muuten testi oli mielestäni oikein koiran näköinen eikä siinä sen suurempia yllätyksiä tullut. Nimbus on vaan niin hieno koira ja testi vain vahvisti käsitystäni siitä. Tässä vielä video Nimpan testistä:

Timantit on ikuisia

Tänään Pii on vuoden vanha enkelikoira. Jotenkin se tuntuu hirveän kaukaiselta asialta, mutta toisaalta taas tuntuu kuin se olisi tapahtunut ihan hetki sitten. Vieläkään en voi ajatella, puhua tai kirjoittaa hänestä ilman liikuttumista - oli se sen verran kova paikka. Vaikka Piikun kuolemassa ei ollut sinällään mitään draamattista, hänellä oli jo ikää ja lähtö oli kaikenkaikkiaan kaunis ja rauhallinen, mutta se on jotenkin jäänyt myös äärimmäisen raskaana muistona mieleeni.  

Meillä oli päivän viimeinen aika eläinlääkäriin, jotta saisimme hyvästellä Piin kunnolla. Saimme mennä vastaanotolle eläinlääkärin sivuovesta, jotta Piin ei tarvitsisi mennä liukkaiden odotustilan lattioiden läpi. Piiku rauhoittui samantien omalle vaaleanpunaiselle paikalleen, kun laskin sen huoneen lattialle. Ihan niin kuin se olisi tiennyt, mitä tapahtuu eikä se pelännyt. Olin etukäteen päättänyt, että en itke viedessäni Piitä hänen viimeiselle matkalleen, mutta siinä vaiheessa kyynelten tulvaa ei voinut enää estää. Hän oli jotenkin niin rauhallisen ja levollisen oloinen makoillessaan pedillään. Odottelimme tovin eläinlääkäriä ja katselin hänen kauniisiin, viisaisiin ruskeisiin silmiinsä viimeisen kerran. Muistan ajatelleeni, miten kovasti olin etukäteen pelännyt sen hetken tulevan, miten olin jotenkin aina ajatellut, etteä Pii olisi kuolematon. Tajuntaani iski raaka totuus siitä, että olimme tulleet ystävyytemme sellaiseen käännekohtaan, jossa jouduimme hyvästelemään toisemme viimeisen kerran. Se tuntui niin lohduttomalta, vaikka tiesinkin, että se oli ainoa oikea vaihtoehto. Odotin, että Piin sydän lopetti lyömästä ja kävelin ovesta ulos. Ovelta vielä katsoin Piitä viimeisen kerran ennen kuin suljin oven perässäni. Radiossa soi David Guettan Titanium.

Olen useasti palannut rakkaisiin muistoihin, vaikka se sattuu vieläkin. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Sain todella paljon.