Mönkän kanssa käytiin ohjatuissa treeneissä viimeksi kaksi viikkoa sitten - valitettavasti sen jälkeen emme ole syystä tai toisesta päässeet osallistumaan ohjattuihin treeneihin. Toki olemme treenanneet itseksemme kotona ja lenkillä, mutta hallille asti ei olla ehditty.
Jos palataan kuitenkin ajassa kaksi viikkoa taaksepäin niin sillä viikolla meillä oli kahdet treenit: perjantaina oli ensimmäistä kertaa oman seuramme pentukurssi ja sunnuntaina AgilityEskari. Tuo ensimmäinen kerta seuramme pentukurssilla oli jotenkin todella itsetuntoa hivelevä treenikerta. Teoriakerralla esittelin itseni jo vähän kokeneempana koiranohjaajana, jolla on useiden vuosien koiraharrastustausta (ja vaikken sitä itse sanonutkaan) niin varmasti kaikille kuulijoille tuli tunne, että osaamistakin löytyy. No, kaikki alkoi siitä, että Mönkä karkasi autosta tervehtimään kouluttajan koiria. Halliin pienpeto tuli sellaisella asenteella, että hallissa olijat ajattelivat varmasti tulevansa syödyiksi. Uskokaa tai älkää - itse harjoitukset sentään menivät hyvin!
Sellaisena lyhyenä yhteenvetona voisin treeneistä sanoa, että ne ajat kun Mönkä keskittyy niin se tekee
erinomaisen hyvää työtä... Sitten se on yksi hemmetin simsalabim ja pikkukelpin kärsivällisyys loppuu. Äh, tällä kokemuksella pitäisi osata lopettaa ajoissa eikä siinä vaiheessa, kun koirakin on jo kadonnut toiselle puolelle kenttää. Syyllistyn niin helposti perisyntiini; vielä yksi toisto! Mikä on virhe. Suorastaan amatööri moka, jos rehellisiä ollaan. Minun täytyisi vain ohjatuissakin treeneissä pitää kiinni siitä, että kellotan jokaisen session, koska se on todettu toimivaksi systeemiksi. Sekuntikellon piippaukseen pystyn kurinalaisesti lopettamaan harjoituksen joka kerta, kun taas muilla menetelmillä syyllistyn joka kerta tekemään vielä yhden toiston.
Joka tapauksessa summatessani treenien antia tajusin, että Mönkän kanssa täytyy keskittyä nyt perusasioihin eikä meillä ole mikään kiire kartuttaa osaamistamme eri lajeissa. Meillä on vielä paljon tekemistä rauhoittumisessa ja häiriöstä luopumisessa. Lisäksi olisi hyvä tehdä erilaisia keskittymistä vaativia harjoituksia kyseisen taidon vahvistamiseksi, koska Mönkän keskittyminen harjoitukseen on hyvin rajallinen häiriöttömissäkin olosuhteissa. Toki minun täytyy muistaa, että se on vielä ihan kakara ja jos ajatellaan asiaa isossa mittakaavassa, niin tässä vaiheessa kiirehtimisessä ei ole mitään järkeä. Ei ole mitään mieltä lähteä vaatimaan Mönkältä asioita joihin se ei vielä pysty, kuten kauhean pitkiä / liian vaativia harjoituksia.
Tämä on vaan niin surkuhupaisaa. Käyn jokaisen pennun kohdalla jatkuvaa päänsisäistä kamppailua järjen ja tunteen kanssa. Järki toitottaa minulle, miten
kannattaa tehdä asiat rauhassa, meillä ei ole mihinkään kiire. Tunteen kuiskutellessa korvaani, miten
tässä vaiheessa pitäisi olla enemmän näkyviä tuloksia. Yritän sivuuttaa tunnepuolen luoman paineen ja kuunnella pelkästään järjen ääntä. Se ei aina ole helppoa, koska yhä edelleen (näin vuosin jälkeenkin) syyllistyn ajattelemaan, mitä muut tekemisistäni ajattelevat.
Ulkopuolisen silmään Mönkä näyttää joka puolelle sinkoilevalta, kurittomalta kakaralta, mutta minä näen ja tiedän, kuinka paljon ollaan menty isossa mittakaavassa eteenpäin. Mönkä pystyy moneen asiaan mitkä vielä kuukausi sitten tuntuivat ylitsepääsemättömiltä esteiltä ja olin niiden asioiden kanssa heittämässä pyyhettä kehään. Vain minä tiedän kuinka paljon verta, hikeä ja kyyneleitä jonkun asian eteen ollaan tehty, joten yritän aina mennä suurella ylpeydellä Mönkän kanssa treeneihin näyttämään mitä osataan sillä hetkellä. Siitäkin huolimatta, vaikka koirani olisikin ruskea, joka puolelle sinkoileva karvapallo...
