Saanan Sekopäinen Seurakunta

Ei se päämäärä, vaan se matka

2012-01-25T04:47:00.000-08:00

Viimeisen vuoden aikana käyneiden vastoinkäymisten takia olen viime aikoina miettinyt aika paljon karvalaumani koostumusta. Lähinnä siis harrastuksellisesta näkökulmasta, näin normaalissa arjessa olen tällä hetkellä kohtuullisen tyytyväinen laumaani. Reilu vuosi sitten samoihin aikoihin ajattelin tilanteen olevan varsin herkullinen; minulla oli jo vanhempi kohtuullisen varma kisakoira, nuorempi kisakoira oli hiomaton timantti ja tulevaisuuden uusi lupaus oli kotiutunut. Vuodessa tilanne kääntyi aivan päälaelleen ja nyt ilmassa leijuu joukko kysymysmerkkejä. Vanhemman kisakoiran ura oli tässä, kuten myös hiomattoman timantin ja tulevaisuuden lupaus on vielä täysin kesken, etten osaa sanoa siitä yhtään mitään.

Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olen sellaisessa tilanteessa, että minulla ei ole minkäänlaista kisakoiraa agilityyn. Tämän sanottuani moni kommentoi ajatustastani kysymällä, mikä Mäihä sitten on, jos ei tulevaisuuden toivoni agilityssä. Pystyäkseni taas kisaamaan agilityssä mun pitäisi pystyä paiskaamaan kaikki rimat lattialle ja unohdettava kaikki kilpailemiseen liittyvät odotukset, mitä olen Mäihän kohdalle asettanut. Tässä(kin) asiassa täydellisyyteen pyrkivä luonteeni toimii kaiken tekemisen jarruna. Aiemmin en pystynyt treenaamaan Mäihän kanssa ryhmässä, koska otin hirvittävät paineet siitä, että Mäihä ei ole omasta mielestäni vielä riittävän taitava. Olen kuitenkin käynyt Mäihän kanssa toteamassa kahden kurssin verran, ettei maailma tipahda niskaan eikä seinät kaadu päälle, vaikka kaikkea ei ihan osattaiskaan. Se on tehnyt ennen kaikkea mun pääkopalle tosi hyvää ja ehkä joskus pystyn päästämään edes vähän irti täydellisyyden tavoittelusta ja alkaisin ihan vain treenaamaan.

Viime vuonna asetin tavoitteekseni kehittyä paremmaksi / armollisemmaksi kouluttajaksi koirilleni. Vuoden aikana opin koirista paljon uutta, mutta yhtään armollisemmaksi en kyllä tullut. Kun mikään ei ole tällä hetkellä varmaa niin ehkä juuri siksi on hyvä heittää turha vakavuus roskakoriin ja alkaa päämäärän tavoittelun sijaan keskittymään hauskaan matkaan. Tästä päivästä lähtien tämä tyttö yrittää saada peliin vähän positiivisempaa asennetta!

Koiramaiset kuulumiset

2012-01-14T00:45:00.000-08:00

Uusi Vuosi, uudet kujeet ja uusi lupaus alkaa päivittämään blogia ahkerammin! ;)

Meidän muutosta alkaa olla puoli vuotta aikaa. Muutto toi mukanaan monia uusia asioita, mutta myös uudenlaisen arjen pelkästään kahden koiran kanssa.

Ainakin joskus omatuntoni sanoo tekojani oikeiksi tai vääriksi. Voin esittää omalletunnolleni järkiperusteluja, mutta aina ne eivät vakuuta minua itseänikään. Omatuntoni sanoo, että moni asia, joka voi tuntua viisaalta tai hyvältä, onkin väärin ja pitää siksi jättää tekemättä. Näin se sanoi myös silloin, kun päätin, ettei Riimi jää asumaan meidän kanssa tänne, vaan muuttaa porukoideni luokse Rovaniemelle.

Päätöksenteko ei ollut minulle helppoa. Vielä muuttoa edeltävällä viikolla olin täysin vakuuttunut siitä, että mukaani lähtisi kolme koiraa. Kuitenkin muuton lähestyessä aloin punnita asioita uudelleen ja minusta alkoi tuntua, että olin tekemässä ratkaisua, joka oli ainoastaan itsekäs eikä oikeasti koiran parasta ajatellen tehty. Siksi päädyimme ainakin väliaikaisesti sellaiseen ratkaisuun, että Riimi jää pohjoiseen ulkoiluttamaan porukoita ja pitämään Piin mielen virkeänä. Kovasti rupellihäntä mielessäni pyörii, mutta alan hiljalleen tottua siihen, että aina iloinen hännänheiluttaja porukastamme puuttuu.

Tami täytti 4.10 jo kokonaiset 7-vuotta! Sinä iltana istuimme takapihalla katselemassa hiljalleen pimentyvää syysiltaa. Tami tietenkin istui sylissäni, missäs muualla. Se on pienestä pennusta asti ollut oma harmaa varjoni, joka mieluiten katselee maailman menoa jalkojeni juuresta tai sylistäni. Siinä istuskellessamme mietin, miten valtavan onnekas olen ollut, kun olen saanut tuollaisen koiran kuin Tami. Toivottavasti meillä on yhteistä matkaa edessä vähintään yhtä paljon kuin sitä on jo kuljettu.

Tamin jalan osalta takapakkia tuli marraskuussa, kun vein Tamin Jaana Timosen (eläinten osteopaattinen hieronta) käsittelyyn. Olin muutama viikko sitten huomannut, että Tamin vasemman takajalan askel jää lyhyeksi ja seistessään se lepuuttelee sitä selkeästi. Kun huomasin asian, mieleeni tuli heti ajatus, että Tami ei ole sittenkään toipunut täysin toukokuussa sattuneesta törmäyksestä Mäihän kanssa.

Jaanan mukaan Tamin etureidessä ja pakaralihaksessa on mittavat pehmytkudosvauriot, minkä lisäksi polvessa on myös jotain vaurioita. Törmäys on ollut todella kova, koska Tamin vasen polvi on ollut täysin terve - muutama vuosi sitten tehdyssä polvitarkissa tulos oli 0. Vauriot oli niin suuret, että pahimmassa tapauksessa Tami jää klenkaksi koko loppu iäkseen :( Tällä hetkellä keskityn kuntouttamaan Tamin niin hyvään kuntoon kuin suinkin, jotta se pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kivuitta. Tunnen ihan hirveätä syyllisyyttä tämän takia, koska tämän kaiken olisi voinut välttää, jos olisin ollut huolellisempi. Sanomattakin lienee selvää, että Tamilla on lajin vaihto edessä, agilityssä meitä ei tulla enää näkemään.

13.11 rakas Pii täyttää jo 14-vuotta! <3 Oli mukavaa käydä muutama viikko sitten kotona ja huomata, miten reipas ja hyväkuntoinen Pii on ikäisekseen. Olihan se harmaantunut taas vähän enemmän kuin viimeksi kesällä sen nähdessäni ja kuulokin on selkeästi huonontunut, mutta muuten meno on samanlaista kuin aina aiemminkin. Oli ihanaa nädä, miten reippaasti Pii jaksoi käydä pidemmilläkin lenkeillä poikien kanssa ja myyrästää aina sopivan tilaisuuden tullen..

Mäihän treenaaminen on pääasiassa samanlaista ääripäiden välissä tasapainoilua kuin aina aikaisemminkin. Koko syksyn treenitahti on ollut melko hektinen, mikä on sopinut meille molemmille oikein hyvin. Nyt aloitetaan agilityn ja tottiksen treenaaminen tosissaan, kun maastojen osalta kausi laitettiin pakettiin marraskuun lopussa, Rautasen Keijon opissa. Minua on koko kevään ja kesän mietityttänyt, teenkö asioita oikein tuon koiran kanssa. Nyt sain vihdoin varmistuksen omille ajatuksilleni siitä, miten vien Mäihää eteenpäin. Päivä oli todella antoisa; treenaamisen lisäksi sain Keijolta vahvistusta koiran ohjaajana. En ehkä osaa vielä tehdä kaikkia asioita oikein Mäihän kanssa, mutta Keijon ansioista minulla on nyt uskoa siihen, että jonain päivänä vielä osaan. Ja meistä tulee mahtavia. Kiitos Keijo, ja keväällä taas nähdään! :)

Välillä liian rankkaa, välillä pelkkää juhlaa

2011-09-21T12:14:00.001-07:00

Viimeisten kuukausien aikana elämä on mennyt sellaista haipakkaa, etten ole meinannut perässä pysyä. Muutosten pyörteissä olen tajunnut, miten saita elämä voi välillä olla: ihminen saattaa elää pitkiä aikoja tuntien kärsimystä tai olla tuntematta yhtään mitään uutta. Kuitenkin heti, kun yksi ovi aukeaa, sieltä syöksyy sisään todellinen lumivyöry. Yhdellä hetkellä ihmisellä ei ole mitään, kun taas toisessa hetkessä hänellä on enemmän kuin kykenee ottamaan vastaan.

Omalla kohdallani muutosten lumivyöryn käynnisti muutto uudelle paikkakunnalle. Elämä uudessa paikassa ei alkanut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta alun vaikeuksista selvittyäni elämä on muuttunut aika mukavaksi, mitä en olisi uskonut vielä hetki sitten. Nyt kuitenkin tällainen lyhyt yleisluontoinen katsaus elämäämme, koirat saavat oman päivityksensä jonkun ajan päästä..

Muutama viikko sitten muutettiin uuteen asuntoon, koska edellisessä asunnossa naapuri teki elämästäni painajaista. Ensivaikutelman perusteella naapuri vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa pystyisi tulemaan toimeen, mutta totuus olikin sitten aivain toisenlainen. Tulin siihen tulokseen, ettei hullujen kanssa kannata alkaa käräjöimään, joten ilmoitin vuokranantajalle halukkuudestani vaihtaa asuntoa heti, kun jostain vapautuisi sopiva. Toiveisiini vastattiinkin yllättävän pian, kun vuokranantajalla oli tarjota minulle uusi asunto heti kuun alussa. Kauaa ei tarvinnut muuttamispäätöstä miettiä enkä ole katunut valintaani hetkeäkään. Tämä asunto on edellistä viihtyisämpi, riittävän syrjässä, rauhallisemmalla asuinalueella ja hyvät lenkkimaastot ovat ihan lähellä. Eipä sitä enää kauhean paljon parempaa voisi toivoa!

Harrastusrintamalla menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan; joka lajissa treenaamme mahtavassa treeniporukassa ja treeniseuraa löytyy vaikka viikon jokaiselle päivälle - niin luksusta! Varmasti osittain tästä johtuen olemme treenanneetkin paljon - treenikirjanpidon mukaan ahkerammin kuin koskaan. Mäihän lajivalikoimaan kuuluu tällä hetkellä agilityn, jäljen / tarkkuusetsinnän, tokon / tottiksen lisäksi uusina juttuina haku ja hajuerottelu. Tami treenaa tällä hetkellä aktiivisesti agilityä ja tokoa, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus aloittaa senkin kanssa hajuerottelun opetteleminen.

Autottomuuskaan ei enää häiritse harrastamista, kun hain väliaikaisen menopelin Rovaniemeltä. Kyllä, luitte aivan oikein. Reilu kuukausi sitten ajelutin inssimiestä Rovaniemen keskustassa sen verran tyylikkäästi, että korttihan se sieltä napsahti! Kiitti äiti ja iskä, kun luotitte auton käsiini <3 (yritän palauttaa sen kutakuinkin ehjänä..)

Kaiken hyvän lisäksi sain vielä työharjoittelupaikankin! Olen tällä hetkellä Seinäjoen terveyskeskuksessa kuntoutusosastolla fysioterapeutin apulaisena. Tämä on minulle mahtava tilaisuus päästä seuraamaan fysioterapeutin työtä itselleni vieraassa ympäristössä ja saada kokemusta tulevaa varten - toivottavasti tästä on myös hyötyä, kun haen ensi vuonna kouluun. Olen tykännyt harjoittelusta kovasti, vaikka se onkin välillä henkisesti todella raskasta - toisen kärsimystä on vain niin paljon vaikeampaa kestää kuin omaa. Toisaalta tuo työ tuntuu samaan aikaan myös hyvin palkitsevalta ja mielenkiintoiselta. Lisäksi koen, että kokemuksen lisäksi harjoittelu antaa minulle uudenlaisen näkökulman tarkastella elämää. Joudun kohtaamaan paljon sellaisia asioita, joiden ajattelemisesta muuten kieltäytyisin niiden ahdistavuuden takia - tuolla oppii ymmärtämään elämää ja hyväksymään tosiasioita. Samalla oppii suhtautumaan omiin vaikeuksiin uudella tavalla; vaikeat asiat kuuluvat osana elämään ja on melko pitkälle itsestä kiinni, tuleeko elämästä menetys- vai menestystarina.

Työharjoittelun ja treenaamisen yhteensovittamisessa riittää kiirettä, mutta en valita. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elän unelmaani :)

Siperia opettaa, mutta niin opettaa Pohjanmaakin

2011-07-27T09:51:00.000-07:00

Tarvitsin hetken etäisyyttä ennen kuin pystyin kirjoittamaan tämän. Vaati oman aikansa saada käsitellyksi kaikki ne ajatukset, joita muuttamisen hetkellä mielessäni pyöri. Vaikka tämä teksti ei todennäköisesti tavoita kaikkia, joille tämä on suunnattu, on minulle silti tärkeää, että saan kirjoittaa tämän. Pääsen minua vaivanneista ajatuksista erilleen ja voin jatkaa eteenpäin.

Rovaniemen agility porukkaa haluan kiittää kaikesta. Siellä on monta ihmistä joilta olen saanut todella paljon - en pelkästään vinkkejä koulutukseen, vaan myös tukea ja kannustusta silloin, kun olen sitä tarvinnut. Olen saanut viettää monta ikimuistoista hetkeä mahtavassa porukassa ja niitä hetkiä on mukava muistella myöhemmin. Vaikka etsisin omaa tietäni kauankin niin en tule koskaan unohtamaan, mistä sain kipinäni agilityyn. Te olette kaikki mulle erityisiä.

Yleensä ollaan sitä mieltä, että ihmiset aukaisevat suunsa väärässä paikassa ja väärällä hetkellä. Minullaki on paljon tällaisia kokemuksia, mutta tällä kertaa koin päinvastoin. Aukaisin suuni oikeassa paikassa ja oikealla hetkellä. Siitä seurannut reaktio antoi sinettinsä väistämättömälle - muutokselle, joka oli tapahtunut hiljalleen. Silloin tajusin, että paikkani ei ole Rovaniemellä eikä paikallisen pk-porukan treeneissä. Sen tajuaminen teki lähtemisestäni helpompaa - ja ennenaikaista. Niin, tällä hetkellä aiona varma asia uudella paikkakunnalla on asunto - työtä ei ole tiedossa enkä päässyt opiskelemaan. Silti tämä on minulle ainoa oikea ratkaisu.

On olemassa kahdenlaista hulluutta; tuhoavaa hulluutta ja sellaista hulluutta, joka auttaa ihmistä ylittämään rajansa. Molempien seuraukset ovat suuren. Tuhoava hulluus nimensä mukaisesti tuhoaa ihmisen tai jotain ihmisen ympäriltä. Hallitun hulluuden avulla selviytyy tilanteista voittajana ja kykenee rikkomaan rajoja. Se antaa päätöksentekohetkellä rohkeuden tehdä tärkeitä ratkaisuja. Olen varma, että päätökseni muuttaa on jälkimmäistä hulluutta. Jonain päivänä ihmiset vaihtavat "eihän tuossa ole mitään järkeä"- kauhistelunsa "tiesin alusta asti, että teit oikean ratkaisun"- tyyppisiin lauseisiin.

Mielestäni ihminen on tekojensa mitta. Olen pyrkinyt toimimaan sen mukaan ja odotan samaa muilta. En tee asioita joiden takana en pysty seisomaan. Olen jättänyt menemättä tarjolla oleviin koulutuksiin sen takia, etten ole pystynyt allekirjoittamaan kouluttajan koulutustapoja / jotain mitä he ovat tehneet. Jos olisin mennyt, siinä tapauksessa olisin hyväksynyt hänen menetelmänsä. Entä jos yksi kouluttaja kutsutaan kouluttamaan useaan kertaan peräkkäin? Väännän tämän asian vielä rautakangesta muutamalle henkilölle: kritiikkini ei koskenut leiriä, vaan viimeisen vuoden aikana pk-jaoston järjestämiä koulutuksia, joissa siis sama henkilö on kouluttanut sekä tottista että maastoa - ja nyt kaiken lisäksi tämä leiri. Tämän takia koin mahdottomaksi harrastaa pk-juttuja Rovaniemellä. Ihmiset allekirjoittavat hänen tapansa kutsumalla hänet kerta toisensa jälkeen kouluttamaan ja osallistumalla koulutuksiin. Silloin on ainakin minulle turha tulla sanomaan, että oikeasti teen toisella tavalla. Mielestäni tilanne on sama, jos turkiksiin pukeutunut ihminen väittää, ettei oikeasti kannata turkiksia. Kyse on tietoisesta valinnasta ja silloin siitä pitäisi kantaa vastuu.

Minulle asiat ovat joko - tai, kokonaan tai sitten ei ollenkaan. En tingi omista periaatteistani, joten sen takia koen tärkeäksi treenata sellaisessa porukassa, jossa muut jakavat samankaltaisen ajatusmaailman kanssani. Sanokaa nyt vaikka ahdasmieliseksi, mutta näin se vaan menee.

Luulin kirjoittaneeni kieltä, jota kaikki kykenisivät ymmärtämään.Vastauksien perusteella kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt mistä kirjoitin - eihän meidän kerhossa ole sellaista ongelmaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, miten toimin ja seison edelleen sen takana, mitä kirjoitin. Esitin kirjoituksissa asiat asioina enkä mennyt henkilökohtaisuuksiin - muutamalla keskustelijalla juomat ei oikeen pysyneet mukissa. Heidän harmikseen en ole sanoin murrettavissa. Yritin turhaan korjata jotain, jonka vuosien varrella uskomukset ovat tuhonneet. Onnekseni aina voi aloittaa alusta - jossain muualla.

Nyt tiedän, että oli sopiva aika lähteä. Olen oppinut yhden tärkeän sanan, jonka osaaminen on hengissä pysymisen edellytys tässä maailmassa. Tärkeiden sanojen on varmasti tarkoituskin olla lyhyitä - silloin ne ovat selkeitä ja ne on helppo lausua. On kuitenkin yksi sana, jota ihmisillä on yleensä aivan äärettömän vaikea sanoa. Ei. Sillä on yleensä ilkeyden ja itsekkyyden maine. Ihmiset sanovat niin paljon mielummin kyllä, koska silloin pidämme itseämme hienoina ihmisinä - jalomielisinä ja ymmärtäväisinä. Minäkin olin oppinut sanomaan "joojoo" ennen kuin edes kunnolla tiesin, mitä se tarkoitti - ja mihin sen sanominen voi johtaa. Lähes kaksikymmentä vuotta Rovaniemellä riitti osoittamaan minulle, mitä haluan ja mitä en missää tapauksessa halua. Millaiseksi haluan tulla ja minkälaiseksi en ainakaan halua tulla.

Toivon, että tieni antaa minulle paljon, vaikka se samalla vaatisi vielä enemmän. Siperia opettaa, mutta kaikkea se ei pysty opettamaan. Uskon, että täältä voin saada jotain enemmän.

Fyssarilla

2011-07-10T12:12:00.000-07:00

Kiireen keskeltä lyhyt raportti viime viikkoiselta fyssari käynniltä. Tami, Riimi ja Mäihä pääsivät siis eläinfysioterapeutti Mika Toivaisen käsittelyyn.

Mäihä oli muuten hyvässä kunnossa, mutta vasemmassa takajalassa lonkankoukistajan seudulla tuntui muutaman lihassäikeen revähdys. Mäihä on ontunut vasenta takajalkaansa aina välillä siitä lähtien, kun se viime syksynä liukastui märällä nurmikolla juostessaan toisen koiran kanssa. Mikan mukaan Mäihän vauhdikkaasta elämäntavasta johtuen lihas ei ole ehtinyt arpeutumaan kunnolla, minkä seurauksena Mäihä on välillä ontunut. Arpeutuminen kestää kuulema oman aikansa eikä sitä aleta sen kummemmin hoitamaan, koska Mäihä ei mitenkään reagoinut käsittelyyn eikä kohdassa ollut havaittavissa turvotusta. Mika kehui, että Mäihä on hyvässä lihaskunnossa ja sillä on ikäänsä nähden hyvin kehittyneet syvät lihakset ja selkälihakset. Tämän halusinkin kuulla, sillä nyt voidaan alkaa treenaamaan keppejä - ei olla otettu niitä kuin muutaman kerran, kun halusin kehittää Mäihälle selkälihaksia ensin.

Riimin etuosa oli taas aika jumissa, mutta muuten sekin oli hyvässä kunnossa. Lisäksi Riimin selkäkuvien tulokset kolahtivat postilaatikkoon viime viikolla - Riimin selästä ei löytynyt muutoksia. Mikan kanssa puhuttiin siitä ristiluun kalkkeumasta, mutta hän sanoi, että se ei ole vakavaa ja pitkäselkäisillä koirilla voi olla aika tavallistakin. Ainoa Riimin jumimisen selittävä tekijä on siis etuosan huono rakenne. Jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti eli pyritään pysymään kultaisella keskitiellä lenkkeilyn suhteen, hierotaan/venytellään säännöllisesti ja tarvittaessa annetaan kipulääkettä.

Tamin käynti oli kaikista positiivisin. Tamihan kävi toukokuun lopussa eläinlääkärillä, joka oli sitä mieltä, että polven sivusiteissä olisi mahdollisesti jonkun asteisia vaurioita. Koska vaurioiden uskottiin olevan pehmytkudoksessa, Tami määrättiin lepoon ja neljä viikkoa kestävälle Cartropheen kuurille. Kolme viikkoa kuurin alkamisen jälkeen Tami käveli puhtaasti, mutta lepuutteli jalkaa seistessään. Mika tutki jalan huolellisesti ja helpotus oli suuri, kun jalasta ei löytynyt mitään poikkeavaa! Polven etu-, taka- ja sivusiteet olivat kunnossa, polvi oli hyvin paikoillaan eikä muualta löytynyt mitään vikaa! :) Mika oli myös sitä mieltä, että vaurio on ollut pehmytkudoksessa ja olisi parantunut hyvin Cartropheen kuurin aikana. Nyt lähdetään Tamin kanssa nostamaan rasituksen määrää vähitellen ja ehkäpä päästäis radoille vielä tänä syksynä, huippua!

Tamin loukkaantuminen tapahtui siis lenkillä. Yleensä otan töiden jälkeen koirat kahdessa erässä pienelle lenkille (göötit kahdestaan ja Mäihä yksin), mutta sinä päivänä päätin ottaa kaikki kerralla. Kuulin metsästä jonkun äänen ja kutsuin koirat luokse. Kohta oli aika pusikkoinen ja näkyvyys huono. Mäihä päätti oikaista suoraan pusikon läpi ja juoksi suoraan edessäni seisovaa Tamia kylkeen. Törmäyksen voimasta Tami lensi aika pahannäköisesti ympäri. Tami ei mitenkään huutanut tai muutakaan, mutta alkoi sitten varoa jalkaansa. Tamin loukkaantumisen jälkeen mulla on ollu aika kovat omantunnontuskat, koska juurikin tuollaisten vaihinkojen välttämiseksi olin tehnyt sen päätöksen, etten vie kaikkia töiden jälkeen yhtäaikaa lenkille. Miksi pitää aina sattua jotakin ennen kuin sitä uskoo, ettei niin kannata toimia? Onneksi tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä.

Mäihän terveystulokset :)

2011-06-29T23:00:00.000-07:00

Lausunnot Mäihän lonkista ja kyynärpäistä olivat ilmestyneet KoiraNettiin:

lonkat B/B
kyynärpäät 0/0

Aiemmin polvet oltiin tutkittu tuloksella 0/0 ja selkä kuvattu terveeksi.

:))

Tähtäimessä epäonnistuminen

2011-06-20T00:27:00.001-07:00

Seitsämän tunnin junamatkan aikana koin valaistumisen - jonkun mielestä läkähdyttävän kuuman aurongonpaisteen, syömättömyyden ja auringonpistoksen yhteisvaikutuksesta johtuva heikotustila, mutta itse olen täysin vakuuttunut valaistumisesta.

Muutama viikko sitten juttelin erään ystäväni kanssa koiraharrastuksestani. Hän kertoi seuraavansa blogiani melko tiiviisti ja muutenkin juttelen hänelle aika paljon koira-asioitani, vaikkei hän mikään koiraihminen (saati sitten koiraharrastaja) olekaan. Hän ihmetteli, miten ihmeessä jaksan treenata päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, kun blogista ja mun jutuista saa sellaisen kuvan, että treenaaminen on minulle pelkkää kärsimystä. Kiistin kaiken: ei treenaaminen ole minulle kärsimystä, vaan suuri intohimo, elämäni sisältö ja päivieni kohokohta. Seuraavaksi hän kysyi, miksi minulla on näissä koirahommissa usein (tai ainakin säännöllisin väliajoin) syviä aallonpohjia ja totaalisia epätoivon hetkiä? Vaikka minut tunnetaan sanavalmiina ihmisenä, tuohon kysymykseen en osannut vastata yhtään mitään.

Seitsämän tunnin matkan aikana Seinäjoelta Rovaniemelle selvitin vastauksen tuohon kysymykseen. Tajusin, että treenaamisessani on niin usein aallonpohjia, koska tarvitsen niitä. Ne ovat suorastaan treenaamiseni vaatimus. Epäonnistumiset, pettymykset ja huonot treenit ovat kehittymiseni edellytys, koska en osaa kehittää itsäni onnistumisten pohjalta. "Epäonnistumiset ja virheet ovat kehityksen edellystys", sanoi Rauno Virta minulle koulutuksessaan viime kesänä. Silloin en ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. En ole välttämättä vieläkään ymmärtänyt asiaa täysin, mutta alan päästä jyvälle.

Mihin niitä epäonnitumisia sitten tarvitaan? Eikö olisi paljon mukavampaa, jos treenit menisi hyvin ja voisi olla tyytyväinen? Kohtuullisina annoksina se onkin kivaa. Onnistuminen kertoo kuitenkin siitä, että kaikki menee hyvin. Silloin ihmisellä ei ole tarvetta tarkastella itseään ja toimintapojaan. Niin kuin sanontakin sanoo - mitä sitä hyvää alkaa muuttamaan. Epäonnistuessaan ihminen joutuu tarkastelemaan tekemisiään, etsimään uusia tapoja päästäkseen päämääräänsä tai kehittämään treenaamistaan oikeaan suuntaan. Mukavuus ja helppo elämä turruttavat ihmisen - epäonnistumisten kautta ihminen pystyy kasvamaan.

Epäonnistunut treeni ei ole maailmanloppu, vaan itsetutkiskelun paikka. Välillä pitää olla valmis romuttamaan joku suunnitelma, keksiäkseen uuden paremman. Epäonnistuessaan ihminen joutuu hakkaamaan päätään seinään, katsomaan peiliin ja taas hakkaamaan päätään seinään. Kuka tekisi niin onnistumisten jälkeen? Epäonnistumiset, jotka usein johtavat pettymyksiin, yleensä lisäävät aikaansaamattomuutta ja niiden takia annetaan monesti periksi. Epäonnistuminen pitäisi nähdä ennemminkin työkaluna, jonka avulla voi löytää oikean tien - tien onnistumiseen.

Näiden oivallusten jälkeen soitin junasta ystävälleni. Käskin hänen etsiä jonkunlaisen määritelmän epäonnistumiselle. Hetken päästä tuli tekstari "epäonnistuminen on tilanne, jossa asiat menevät toisin kuin niiden alun perin toivottiin menevän". Tuon luettuani tajusin, että minulla on ollut ihan vääränlainen suhtautumistapa epäonnistumiseen. Tähän asti epäonnistuminen on symboloinut minulle omaa huonouttani, surkeuttani ja kelvottomuuttani selvitytyä siitä, missä olen epäonnisstunut. Olen nähnyt sen negatiivisena asiana, jota tulee kaikin tavoin välttää. Nyt kuitenkin ymmärsin, ettei epäonnistumisessa ole mitään negatiivista jos siihen osaa asennoitua oikealla tavalla.

Vuoden alussa asetin itselleni tavoitteen: haluan kehittyä paremmaksi kouluttajaksi ja kilpailijaksi. Silloin en ollenkaan tiennyt, miten minun pitäisi lähteä liikkeelle, päästäkseni tavoitteeseeni. Luulin sen olevan yhtä vaikeaa kuin elämän eliksiirin keksiminen tai Jumalan olemassaolon selvittäminen. Loppujen lopuksi uskon reseptin olevan varsin yksinkertainen, mutta elämäni kannalta paljon tärkeämpi kuin kumpikaan edellämainituista asioista. Tahdon ja taidon lisäksi, pitää osata epäonnistua. Ilman epäonnistumista ei kykene onnistumaankaan.

Olen saanut ystäviltäni paljon kritiikkiä siitä, etten osaa onnistua, en anna itselleni mahdollisuutta onnistua ja vaikka pärjäisin kuinka hyvin tahansa niin henkilökohtaisesti en koe saavuttaneeni mitään. Jokaisessa tilanteessa näen puoliksi tyhjän lasin. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi onnistua - päinvastoin. Mitä enemmän janoan onnistumisia ja menestystä, sitä vaikeampaa on kestää epäonnistumisia ja nähdä niissä piileviä mahdollisuuksia.

Se että osaa hyväksyä epäonnistumiset osana kehittymisprosessia on yhtä tärkeää kuin se, että osaa nauttia ja iloita onnistumisista. Jos nämä ei ole tasapainossa niin silloin epäonnistumista ei kykene näkemään mahdollisuutena kehittyä eikä onnistumista saavutuksena. Ne pärjäävät, jotka osaavat molemmat. Minulla on vielä molempien asioiden saralla paljon opittavaa - olen vähintään yhtä huono onnistuja kuin epäonnistujakin. Opettelen kuitenkin epäonnistumaan ensin - se on kuitenkin paljon todennäköisempää kuin onnistuminen. Voittajiakin on kerrallaan vain yksi, mutta sitä havittelevia useita ;)

Kesä kuvin

2011-06-11T14:27:00.000-07:00

Muun Suomen tavoin Rovaniemelläkin ollaan kärsitty koko viime viikko helleaallon kourissa (tai jos tarkkoja ollaan, olin osan viikosta Seinäjoella, mutta yhtä kuuma oli sielläkin). Mulla ei ole mitään lämpöä ja kesää vastaan, kunhan lämpömittari ei keiku koko aikaa 30 asteen tuntumassa - siinä on meikäläiselle jo aika paljon liikaa. Kuumuudesta johtuen vietettiin suurin osa viikosta veden äärellä, ei kauheasti innostanut lähteä hikoilemaan treenikentälle tai lenkkipolulle.. Olen ulkoiluttanut aika tiiviisti kameraakin, joten vihdoinkin olisi luvassa vähän uudempia ja kesäisempiä kuvia ;)

Mäihän uiminen on kehittynyt huimasti muutamassa viikossa. Aluksi sillä oli vähän tekniikka hukassa, mutta kovan harjoittelun ja useiden hukuttautumisyritysten tuloksena Mäihä pysyy nykyään suurimman osan ajasta pinnalla. Riimi on myös ollut mukana uimassa, se on tehnyt sille tosi hyvää. Varsinkin kun sen kohdalla lenkit ovat jääneet viime aikoina vähiin selkäkipujen takia. Kuvat on otettu Lehtojärvellä, pääosissa seikkailee Riimi ja Mäihä. Tami ei osunut kauhean monesti linssin eteen, se istuskelee paljon mielummin mun jaloissa, kun juoksentelee muiden kanssa..

Mäihän uimakoulun lähtötilanne, tästä siis lähdettiin muutama viikko sitten...
...ja tähän päädyttiin. Mäihän uimista toissapäivänä:

Riimi taas on jo ihan valmis uimamaisteri:

^ Riimi (edessä) ja Tami (takana). Eivät kyllä mun mielestä näytä yhtään isältä ja pojalta...^ Mun ehdoton suosikkikuva, ihana Riimi <3

Paljon olisi taas kaikkea kirjoitettavaa! Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni monenlaisia ajatuksia liittyen treenaamiseen, karvalaumani koostumukseen ja niiden terveyteen. Ehkäpä saisin kesäöiden ratoksi kirjoiteltua niitä ajatuksia ihan julkaisukelpoiseksi tekstiksi asti.

Piristysruiske

2011-06-09T11:21:00.000-07:00

Helatorstaina kisattiin agilityä Rovaniemellä, missä on ehdottomasti Suomen paras meininki. Rovaniemellä panostetaan, hyvin järjestettyjen kisojen lisäksi, myös oheisohjelmaan. Siksi paikalla esiintyi tämänhetken kuumin tankotanssi ryhmä, jonka nimi on kohta kaikkien huulilla:
Kyseisen piirrustuksen olen saanut jo pääsiäiskisoissa, mutta teknisten ongelmien vuoksi sitä ei ole pystytty julkaisemaan aikaisemmin. Piirroksesta saan kiittää manageria/taustalla huilua soittavaa Laura Raudaskoskea :)

Valitettavasti tämä oli meidän jäähyväiskiertue, koska ryhmän kaunein, lahjakkain ja valovoimaisin jäsen (tarkoitin siis itseäni, jos joku ei minua kuvauksesta tunnistanut) lähtee Seinäjoelle Tankomarkkinoille ennen seuraavia kisoja ;)

Nero tai hullu tai ainakin oon sillä rajalla

2011-05-30T08:29:00.001-07:00

Tämä on taas niitä päiviä, kun mua ei olis pitänyt päästää näppäimistön ääreen. Tällä kertaa luvassa on raaka totuus mun koiraharrastuksesta. Mulla menee tän takia mielenterveys, yöunet ja mahdollisuus jatko-opiskelu paikkaan. Mielenterveys miettiessäni, miten opetan jotkut asiat, korjaan jo syntyneitä ongelmia tai pohtiessani, olisinko voinut reagoida jossain tilanteessa paremmin. Yöunet, koska yöllä on paras aika tehdä treenisuunnitelmia, analysoida päivän treenit, laskea onnistumisprosentteja ja vertailla eri opetustapojen hyviä ja huonoja puolia. Lisäksi jos treenit on menneet huonosti niin silloin kriiseilyn takia en saa unta. Jos treenit on menneet hyvin, on onnentunne niin humalluttava, että olen liian levoton nukkumaan. Opiskelupaikkaa en saa, koska en ehdi tehdä ennakkotehtäviä. Päivät menee treenatessa ja illat puhelimessa puhuen, kun mun on pakko saada purkaa jollekin treenien mukanaan tuomia ajatuksia. Mikä on sitten lopputulos? Lauma koiria, jotka ei osaa mitään. Tai jos osaavatkin eivät mielestäni riittävän hyvin. Välillä tämä treenaminen tuntuu siltä kuin itsensä hirttäisi.

Viime viikkoina olen onnistunut Mäihän kohdalla kriiseilemään jopa viiksikarvan virheasennostakin. Jos joku lukija muistaa hämärästi jossain postauksessa lukeneen jotain sen suuntaista, että elämä koirien kanssa sujuisi mukavan seesteisesti ja suhtaudun koiriini epätuomitsevammin kuin aikoihin, niin se on loppu nyt. Olen taas palannut vaaleanpunaisista pilvilinnoista todellisuuteen.

Lähinnä tämä epätoivo johtuu kai siitä, että olen taas alkanut treenaamaan enemmän - kaikkien ongelmien alku. Periaatteessa mitään aihetta näin suureen epätoivoon ei ole enkä oikeen tiedä, mistä olen tämän kehittänyt. Treenit ovat menneet pääasiassa hyvin, oma motivaatio treenaamiseen on ollut viimeisen päälle kohdillaan ja viime aikoina olen saanut nauttia jopa siitä, että Mäihään panostamani työ on alkanut näkyä edistymisen muodossa. Epätoivo kumpuaakin lähinnä treenien jälkeisistä ajatuksista. Onko tämä varmasti hyvä tapa opettaa? Käyttäessäni tätä koulutustapaa saanko suorituksesta aikaiseksi sellaisen kuin mielessäni oleva ihannesuoritus? Olisiko treenissä pitänyt tehdä jotain toisin?

Eniten mieltäni vaivaa ajatus siitä, vienkö Mäihää eteenpäin oikealla tavalla. Olen lähtenyt rakentamaan Mäihän osaamista eri tavalla kuin aiempien koirieni enkä oikeen vieläkään tiedä mitä tästä tulee. Tamin ja Riimin kohdalla ajattelin, että pennun on osattava tiettyyn ikään mennessä tietyt asiat ja treenisuunnitelmat on rakennettava kisaikää silmällä pitäen. Mäihän mullistaessa elämäni reilu vuosi sitten, halusin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa harrastamiseen. Mäihän kanssa olen pohjustanut eri lajeja tarkoituksenani luoda ajatusta tekemiselle, ideaa, että yhdessä tekeminen on kivaa - tavoittelematta minkäänlaista osaamista siinä vaiheessa. Samalla yritin tarkkailla ja ennakoida, millainen Mäihästä tulee, jotta pystyisin tukemaan kehitystä oikealla tavalla.

Nyt viimeisen kahden kuukauden aikana olen alkanut kartuttaa Mäihän osaamista eri lajeissa. Se ei ole ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Mäihässä on harrastamisen kannalta myös haastavia ominaisuuksia, mutta suurempi ongelma on ihan jossain muualla. Pääni sisällä. Ennen kuin alan suunnittelemaan jonkun asian kouluttamista, mietin etukäteen miltä haluan valmiin suorituksen näyttävän. Koen pystyväni muokkaamaan suorituksesta haluamani jos tiedän tarkalleen, mitä lähden tavoittelemaan. Vähän samalla tavalla kuin arkkitehti suunnittelee ensin rakennuksen ennen kuin sitä lähdetään toteuttamaan. Harvoin rakennusta lähdetään rakentamaan sillä ajatuksella, että katsotaan mitä tästä nyt tällä kertaa tulee.

Tiedostan kuitenkin tämän tavan riskit. Toivoin 6 -vuotiaana prinsessa juhlia. Unelmoin kuukausia juhlien koristelusta, kakusta ja lahjoista. Kun päivä vihdoin koitti, olin pettynyt ja itkinkin siitä osan. Eikä se johtunut juhlista - päinvastoin. Juhlat olivat hienot, talo oli koristeltu viimeisen päälle ja päivän kruunasi kummini tekemä barbie- kakku. Vaikka juhlat olivat hienot, ne eivät pärjänneet unelmille. Odotuksissa on aina se vika, että tulee aina vähän pettymään. Saman pelkään tapahtuvan Mäihän kanssa. Tulenko koskaan olemaan tyytyväinen koiran osaamiseen, jos liikkeet eivät näytä yhtä upeilta, vauhdikkaita ja näyttäviä kuin kuvitelmissani?

Lisäksi mulla ahdistaa oman osaamiseni puute. Tällä hetkellä mulla on sellainen tunne, että tarvitsisin apua joltakin osaavalta enemmän kuin koskaan. Tarvitsisin jonkun, joka sanoo mulle, että me ollaan menossa oikeaan suuntaan tai vastaavasti ohjaisi mut sivupolulta oikealle tielle. Juttelen paljon ihmisten kanssa puhelimessa koulutusasioista ja olen äärimmäisen onnellinen, että mulla on sellaisia ihmisiä joille voin purkaa koulutusajatuksiani. Mulle on todella paljon hyötyä siitä, että joudun perustelemaan jollekin miten joku asia tehdään ja miksi se tehdään niin. Se auttaa minua ymmärtämään paremmin tekemisiäni ja miksi oikeastaan teen niin miten teen, oli kyse sitten tottiksen kouluttamisesta tai agilityn ohjauksesta. Parasta on se, että keskustelukumppani puhuu kanssani samaa kieltä ja kykenee kyseenalaistamaan asioita. Silloin syntyy ne parhaat oivallukset asioista. Silti pelkkä puhelimessa puhuminen ei kykene korvaamaan kouluttajaa, joka osaa kertoa mikä menee hyvin tai huonosti, mitä pitäisi muuttaa ja missä on parantamisen varaa.

Ahdistusta olen repinyt myös siitä, että jäljestyksessä käteni eivät käy kuin entisellä mateenpyytäjällä eivätkä agilityssä jalkani ole enää kuin sillä kuulusailla sinisellä bussilla, jolla ei jalkoja ollutkaan. Jäljestyksessä takeltelen ja sotkeudun liinaan oikeen sujuvasti, varsinkin kun tuon otuksen eteneminen jäljellä on kohtalaisen verkkaista. Liinan käyttöön tarvitsisin paljon opastusta, se tuntuu mulle vaikeimmalta asialta tällä hetkellä. Siinä on sitten vaikeaa yrittää keskittyä koiran lukemiseen, kun en saa omaakaan tonttiani hoidettua kunnialla.

Heti kepeistä eroon päästyäni olen treenannut kuin huippu-urheilijat, mutta mitään tuloksia siitä ei ole näkyvissä. Juokseminen on edelleen yhtä tuskaa, jalkaan sattuu lyhyenkin matkan jälkeen enkä ole vieläkään tottunut siihen, ettei jalka ole enää entisensä. Lähtökohtaisesti en ole nopea - oman historian kulta-aikanakin olin keskitason alapuolella niin reaktionopeuksissa kuin pikamatkalla. Näiden leikkauksien jälkeen tilanne ei ole parantunut enkä ole kyennyt saavuttamaan edes omaa tasoani. Omaa hitauttani en voi muuttaa, mutta kouluttamalla koirani hyvin voin edes jotenkuten yrittää paikata sitä. Siinä riittääkin haastetta.

Näihin tunnelmiin päätän tämänkertaisen raporttini harrastusrintaman tämänhetkisistä huolenaiheista. Viimeisiksi sanoiksi voisi sopia, että itsesääli on todella koukuttavaa, kun sille antaa pikkusormensa.. :P Niin ja pitäisi vissiin kaivaa kamerakin esiin tuolta kaapin kätköistä, kesä alkaa olla Rovaniemelläkin jo pitkällä, mutta mulla on laittaa esille kuvia jostain maalis-huhtikuun vaihteesta..

P.S Tamin tilanteesta sen verran, että jalka ei ole parantunut kipulääkityksen aikana, joten keskiviikkona ollaan menossa lääkäriin.

Että näinikkäästi

2011-05-12T09:23:00.000-07:00

Kuvasta näkee, miten "hyvin" meillä menee. Nyt en oikeen tiedä, pitäsikö tässä itkeä vai nauraa. Kahden päivän sisällä ollaan vietetty eläinlääkärillä aikaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tami alkoi ontua noin viikko sitten. Aluksi ontuminen oli satunnaista ja ajattelinkin sen menevän levolla ohi. Levosta huolimatta Tami alkoi loppuviikosta kävellä ajoittain kolmella jalalla. Maanantai-iltana huomasin, että seistessään Tami ei varaa ollenkaan vasemmalle takajalalle, vaan lepuutteli sitä selkeästi. Tiistaina lähdettiin käymään eläinlääkärissä. Jalkaa ei kauaa tarvinnut tutkia, kun kipeä kohta paikannettiin polven seudulle. Eläinlääkäri epäili, että Tamin ristisiteessä on mahdollisesti jonkinasteinen vaurio. Eläinlääkärin mukaan tilanteessa on hyvää se, että Tami liikkuu suhteellisen hyvin. Se kertoo ainakin sen, ettei ristiside ole voinut napsahtaa kokonaan poikki.

Eläinlääkärin kanssa päätettiin, ettei jalkaa aleta vielä kuvaamaan, koska ontuminen on alkanut niin vähän aikaa sitten, ettei kuvissa todennäköisesti näkyisi mitään. Ensi hoidoksi siis lepoa ja kipulääkettä, jos tilanne pahenee kipulääkkeestä huolimatta / ontuminen ei lopu kahdessa viikossa, jalka kuvataan. Siinä vaiheessa aikaa on kulunut sen verran, että mahdolliset muutokset näkyvät. Toistaiseksi siis seuraillaan. On kyllä surkea tilanne :(

Eilen käytiin Riimin ja Mäihän kanssa Pellossa. Mäihän ruoto läpivalaistiin kokonaisuudessaan ja Riimiltä tutkittiin selkä. Nuo terveystarkit pelottaa kyllä aina yhtä paljon. Vaikka järjellä ajatellen tiesin, ettei Mäihässä voi olla mitään suurempaa häikkää, niin se ei siinä tilanteessa paljoa lohduttanut. Varsinkin kun mulla on vielä tuoreessa muistissa Riimin terveystarkit parin vuoden takaa, enhän silloinkaan olisi uskonut, että koirassa on mitään vikaa..

Tällä kertaa osasin Riimin kohdalla asennoitua siihen, että jotain muutoksia sillä suurella todennäköisyydellä on, mutta toivoin tietenkin koiran kannalta parasta (kivuttominta) vaihtoehtoa. Nikamat ja nikamien välit oli siistit eikä niistä löytynyt mitään huomautettavaa. Suhteessa muuhun luustoon ristiluussa oli enemmän kalkkia ja on mahdollista, että siinä on jotain ahtaumia. Kuvat lähetettiin eteenpäin Kennelliittoon ja nyt odotellaan, mitä sieltä arvioidaan. Toistaiseksi Riimiä hoidetaan kipulääkkeellä, täsmällisempi hoito aloitetaan, kun tiedetään mistä on kysymys.

Mäihä läpivalaistiin mukavin tuloksin :) Kuvanneen eläinlääkärin arvio lonkista oli B, kyynärät 0/0, polvet 0/0 ja selkäranka kuvattiin terveeksi. Nyt sitten jäädään odottamaan lonkkien ja kyynärten osalta virallista arviota Kennelliitosta, toivottavasti pysyvät samana! Nyt kun Mäihän ruoto on todettu kaikin puolin terveeksi, voidaan harrastaa hyvällä omallatunnolla mitä halutaan, huippua! :) Pään sisältöä ei kelpiltä kuvattu, sillä se olisi suurella todennäköisyydellä ollut muusina tai pahimmassa tapauksessa tyhjää täynnä. Itse asiassa ei sen toteamiseen mitään kuvaamista tarvita, tuollaiset asiat kun tuppaavat näkymään päällepäin.. Arvoitus: kun ruokakaapin (sisältää mm. muroja, leipää, keksejä, pastaa..) ovi jää auki, mitä kelpie päättää pistellä poskeensa? Paketin muffinssivuokia.

Riimi 4 vee!

2011-05-05T11:58:00.000-07:00

Ei voi muuta kuin todeta, että aika menee kyllä kauhean nopeeta! Mun rakas Riimi täyttää jo 4-vuotta. Onnea myös Riimin sisaruksille ympäri Suomen! :)

© Saara Kangasniemi

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin

2011-03-30T02:37:00.000-07:00

Nyt saisi vissiin tuulettaa, edes vähän hehkuttaa? Kirjoitukset päättyivät perjantaina. Silti minusta ei ole irronnut pienintäkään hymyä tai helpotuksen huokaisua, vaikka tämän kevään rankin koettelemus on takana päin. Aiemmin sitä luuli, että kirjoitusten jälkeen olis sellainen tunne, että on saavuttanut jotain. Todellisuudessa kun saavutti sen mitä halusi, huomasikin, ettei ole saavuttanut yhtään mitään. Kolmessa vuodessa mulla piti olla aikaa miettiä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. No, lukiossa vierähti itse asiassa neljä vuotta, mutta en siltikään ole yhtään sen viisaampi. Lukion piti avata mulle mahdollisuuksia, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että enemmän mahdollisuuksia on suljettu pois kuin mitä niitä on avautunut. Neljästä vuodesta jää käteen ruma hattu, muutama liuska paperia ja lista siitä, mihin kaikkeen musta ei ole. "Saavutus" kai sekin.

Viime aikoina olen kuntouttanut polveani treenaamalla 4-5 kertaa päivässä - kaksi vähän rakempaa ja kolme vähän kevyempää treeniä. Kiristynyt treenitahti on johtunut lääkärin tuomiosta, jonka mukaan polven liikkuvuus ei palaa ennalleen. Taisteluitta en aio luovuttaa; yritän tehdä kaikkeni, että liikerajoitus jäisi mahdollisimman pieneksi. Aika näyttää, miten tämä tulee vaikuttamaan esimerkiksi agilityssä. Se on selvää, että entiseen malliin en tule radalla enää liikkumaan, mutten ole vielä jaksanut ajatella, mitä se tulee tarkoittamaan mahdollisesti ohjauksen kannalta. Jotenkin kisaaminen tuntuu vielä todella kaukaiselta ajatukselta.

Tämän hetkisen tilanteeni ahdistavuudesta huolimatta koirien kanssa on sujunut ihan mukavasti. Tuntuu, että olen jopa onnistunut olemaan vähän epätuomitsevampi niitä kohtaan viime aikoina. Pyörittelen jatkuvasti mielessäni erilaisia analyysejä koiristani ja aina välillä ne johtavat lampun syttymiseen pääni yläpuolella. Mitään mullistavaa kerrottavaa minulla ei ole. Pääasia, että alan päästä jonkunlaiseen tasapainoon suhtautumisessani koiriani kohtaan. Ärsyttää, kun joudun jatkuvasti tasapainolemaan näinkin itsestään selvän asian kanssa.

Riimi on yllättänyt minut treeneissä positiivisesti viime aikoina. Kun olen onnistunut löysäämään vaatimuksiani ja odotuksiani sen kanssa, voin sanoa jopa nauttineeni sen kanssa treenaamisesta erityisen paljon. Harmittaa ja hävettää, että välillä unohdan, miten hieno koira se on. Olen aina ollut sitä mieltä, että erilaisten koirien omistaminen on rikkaus, koska siinä voi kouluttajana oppia niin paljon. Itselläni olisi mahdollisuus oppimiseen, mutta käytän kaiken energiani nurisemaan asiasta johon en voi vaikuttaa. Typerää, eikö? Olen aina vähintään mielessäni syyttänyt ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti pitävät koiransa ominaisuuksia koulutuksen etenemättömyyden tai kisoissa menestymättömyyden syynä. Ohjaajan tärkein tehtävähän on viedä koiraa eteenpäin sille sopivimmalla tavalla ja paikata sen heikkoudet hyvillä ominaisuuksilla! Vaikka kuinka olen päättänyt, etten ikinä ryhdy samaan, olen kuitenkin tässä asiassa epäonnistunut. On ollut helpompaa sanoa, että Riimi ei ole oikeanlainen koira minulle kuin myöntää, etten ole osannut toimia oikein. Koira paran niskaan on tullut liian usein kaadettua oma osaamattomuuteni ja kyvyttömyyteni muuttaa omia ajatusmallejani. Siksi viime aikoina treeneissä olenkin kokenut hienoja elämyksiä. Muuttamalla omaa asennettani on Riimikin muuttunut; se on ollut aivan mielettömän hieno ja taitava. Eihän sen tekeminen ole verrattavissa Mäihään tai mihinkään muuhunkaan moottoriteiden kauhuun, mikä toisaalta on etu. Pääasia, että se kuitenkin yrittää parhaansa ja tekee pyytämäni asiat suhteellisen täsmällisesti - voisinko enempää vaatia?

Mäihä on jälleen hämmästyttänyt treeneissä mielettömällä oppimiskyvyllään ja motivaatiollaan. Viime aikoina treenit on koostuneet lähinnä agilitystä ja tokosta/tottiksesta. Agilityssä lähdöt ovat alkaneet sujumaan toivomallani tavalla. Olen puuttunut Mäihän liian etupainoiseen lähtöasentoon opettamalla sen "tömistämään" etutassujaan. Lähtöasento on nyt huomattavasti parempi ja tasapainoisempi eikä Mäihä enää "roiku" niin kuin aiemmin. Muuten ollaan opeteltu kontakteja, ohjauskuvioita ja jotain esteitä. Viimeksi kun käytiin hallilla, tehtiin uutena esteenä pussia. Kuuden toiston jälkeen Mäihä sujahti suljettuun pussiin ilman ongelmia :) Tokoa/tottista olen lähtenyt rakentamaan pikku hiljaa, kun olen ensin halunnut työstää oikeaa mielentilaa ennen varsinaisten liikkeiden opettamista. Tähän tullaan tosin panostamaan vielä jatkossakin ainakin rauhallisuutta ja tarkkuutta vaativissa liikkeissä. Mäihää on todella mukavaa kouluttaa, kun se selkeästi miettii tekemisiään. Jos jokin asia ei onnistu se muuttaa toiminnassaan jotain, ettei sama virhe toistu.

Tamista ei ole kauheasti kirjoitettavaa, joten hän edustaa itseään tämän tekstin kuvissa :) Tamin ollessa nuori en olisi ikinä uskonut, että sen kanssa elämä voisi soljua eteenpäin näin helposti. Silloin todellakin helppous ja mukavuus oli elämästä kaukana.. Viime aikoina mulla on kuitenkin ollut sellainen tunne, että tällainen koira minulla juuri kuuluukin olla. Koira, joka on kuin toinen puoli ajatuksista, oma harmaa varjoni.

Mäihä 1 v!

2011-02-17T12:11:00.000-08:00

Onnittelut Mäihän sisaruksille! :)

Minkälainen nuori mies Mäihästä on sitten kasvanut? Mun mielestä Mäihää parhaiten kuvaa sana uskomaton - niin hyvässä kun ei niin hyvässä. En voi kirjoittaa, että pahassa, koska mitään sellaista ei olla koettu :) Olen edelleen sitä mieltä, että siinä on kaikki ne ominaisuudet, joita hyvältä harrastuskoiralta vaaditaan - se on sitten kokonaan toinen juttu, osaanko hyödyntää ne.

Mäihä on vilkas, mutta hyvän keskittymiskyvyn omaava koira. Se on ympäristöään kohtaan avoin ja kiinnostunut, aina tapahtumien tasalla. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun aletaan tekemään töitä pikku kelpie laittaa suorittaminen -vaihteen päälle, jolloin keskitytään täysillä tekemiseen ja muu maailma unohtuu. Suoritusvaihteen lisäksi Mäihästä löytyy myös off-vaihde; se kykenee rauhoittumaan vieraissakin paikoissa eikä sillä jää suorituksen jälkeen "levy päälle".

Mäihä on superahne ja palkkautuu erinomaisesti kaikella syötäväksi kelpaavalla. Sen intohimoinen suhtautuminen ruokaan on jotain uskomatonta.. Kehut ja silitykset toimivat myös hyvänä palkkana, josta on ollut ehdottomasti hyötyä rauhallisia liikkeitä opetettaessa. Saalisleikkiä olen käyttänyt koulutuksessa jonkun verran ja se toimii hyvin. Taisteluleikeillä Mäihä palkkautuu kohtalaisesti, mutta en ole sitä juurikaan koulutuksessa käyttänyt, koska muut palkkaustavat sopivat Mäihälle paremmin.

Mäihä on sopeutunut hyvin laumaan - vuoden aikana ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia meidän muiden koirien kanssa. Mäihän itsevarmuus toisten koirien kanssa on myös parantunut huimasti. Ainakin toistaiseksi Mäihä on tullut hyvin toimeen myös muiden urosten kanssa eikä sillä ole ollut ongelmia käydä urosvoittoisessa porukassa lenkillä tai matkustaa samassa häkissä toisten urosten kanssa. Jotkut isot koirat sitä saattavat aluksi jänskättää, mutta alkukankeuden jälkeen rentoutuu nopeasti. Ihmisiä kohtaan Mäihä on hyvin avoin ja se rakastaa kaikkia..

Kaikenlaiset nenänkäyttö tehtävät ovat Mäihälle hyvin mieluisia. Lenkeillä se etsii ihmisiltä tippuneita esineitä, kuten nenäliinoja (ihanaa), ponkkareita, hiuspinnejä ja karkkipapereita. Mäihä kaivaa esineet lumen alta, jonka jälkeen se juoksee innoissaan palauttamaan "aarteensa" mulle. Se on kyllä niin hauska :) Mäihä on myös hyvin kiinnostunut ihmisten jäljistä. Varsinkin hihnassa ollessaan Mäihä haistelee paljonkin edellä menneiden jälkiä. Taas irti ollessaan Mäihä keskittyy lähinnä vauhdin hurmasta nauttimiseen ja yleisen kaaoksen aiheuttamiseen.. ;)

Synttäreiden kunniaksi mittasin Mäihän ja korkeutta on kutakuinkin saman verran (n. 50 cm) kuin muutama kuukausi sitten. Painoa on 14-14,5 kg. Pikku poika :)

Kokonaisuudessaan Mäihä tuntuu mulle sopivalta koiralta. Tällä hetkellä se on täyttänyt lähes kaikki kelpielle asettamani haaveet ja odotukset niin harrastuksissa kuin normaalissa arjessakin. Harrastuksissa se tarjoaa mulle sopivasti haasteita, mutta nopean oppimiskykynsä ansiosta on hyvin kiitollinen koulutettava. Lisäksi se kestää useita toistoja menemättä lukkoon. Innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan! :) Loppuun vielä muutama tuore kuva 1- vuotiaasta:

Pakkaspäivän mietteitä

2011-02-15T14:22:00.001-08:00

Turha sitä on alkaa odottelemaan, että täällä tapahtuisi jotain raportointi kynnyksen ylittävää, joten on keksittävä tikusta asiaa. Siksi ajattelin kirjoitella viime aikoina aivokapasiteettiani vieneet ajatukset pois päästäni, jotta saisin sinne tilaa mm. ruotsia, biologiaa ja uskontoa varten...

Muutama päivä sitten lääkäri arvioi polven jälkitarkastuksessa, että se on lähtenyt paranemaan hyvin. Sain luvan käydä koirien kanssa pieniä lenkkejä ja polkea vähän kuntopyörällä. Kummallista, miten tällaiset pienet asiat parantavat elämänlaatua kummasti :) Oikea kuntoutus päästään aloittamaan vasta kuukauden päästä. Luutuminen on vielä liian kesken ja normaalissa kävelyssäkin on vielä ihan riittävästi haastetta. Enää en onneksi hoipertele kuin juoppo luistinradalla, vaan kävely alkaa näyttää kutakuinkin normaalilta. Jalkakin tuntuu hyvältä - ei tosin vielä omalta. Tuntuu kummalliselta, kun polvi ei enää lonksu mihinkään suuntaan, on suora ja kestävän oloinen. Muutos entiseen on kuitenkin niin suuri, että totuttelu vie oman aikansa, mutta ainakin
toistaiseksi olen ollut äärimmäisen tyytyväinen leikkaukseen :)

Treenailu on pyörinyt viime aikoina mielessä suhteellisen säännöllisesti, kun olen välillä ollut tuuraajana 3-luokan agility treeneissä. Nii-in, jos syksyllä sanoin, että pidän taukoa niistä hommista niin enpä sitten onnistunut pysyttelemään poissa... Aiemmin vain mölli tasoisille koirakoille treenejä vetäneenä, on ollut kyllä mukavan haastavaa kouluttaa kuninkuusluokkalaisia. Ryhmä on ihan huippu ja tää on ollut yksi niistä ryhmistä, joista olen kokenut saavani kouluttajana eniten - toivottavasti olen vastavuoroisesti pystynyt antamaan koulutettavilleni jotain :)

Jostain syystä kyseisen ryhmän kouluttaminen on tuntunut sellaiselta kokemukselta jota olen tarvinnut. Olen kokenut, että olen löytänyt jotain kauan sitten kadottamaani. Liekö aika ja mukavan ryhmän satunnainen kouluttaminen tehnyt tehtävänsä, mutta kauan karkuteillä ollut motivaatio treenaamiseen tekee paluutaan. Toistaiseksi se näkyy vain nippuna erilaisia treenisuunnitelmia ja koirien turhanpäiväisten temppujen repertuaarin kasvamisena. Tällä hetkellä tuntuu, että treenimotivaatio alkaa tosiaan pursuta yli äyräidensä. Kun kasvattelen sitä vielä muutaman kuukauden ja kidutan itseäni yksipuolisilla kuntoutusjutuilla, saakohan mua enää treenaamasta pois lainkaan?

Toisaalta tiedostan myös, että tällä rauhallisella kuntoutustahdilla heinäkuu voi tulla mulle liian nopeasti. Voi olla, etten ehdi kisata tänä vuonna ollenkaan. Olisihan se tietenkin kiva yrittää avata Tamin kanssa seuraavan kesän SM-nollatili jo syksyllä ja yritää Usvan kanssa nollia kakkosista, mutta toisaalta en halua pilata kiirehtimällä mitään. En polvea enkä motivaatiota. En halua mennä kisoihin vain kokeilemaan pysyykö pakka kasassa, vaan mun on oltava varma siitä, että pystyn liikkumaan radalla hyvin ja jonkunlainen tae hyvien tulosten saavuttamisen mahdollisuudesta olisi kiva saada. Viime aikoina olenkin miettinyt, pitäisikö mun pyhittää tämä vuosi kokonaan kuntoutumiseen ja treenaamiseen - ainakin agilityn osalta? Aiempien leikkauksien jälkeen en ole osannut antaa itselleni niin paljoa aikaa, mitä olisin todellisuudessa toipumiseen tarvinnut. Olisinko tällä kertaa fiksumpi?

Nyt kun Mäihä täyttää ylihuomenna vuoden, olen miettinyt sen tulevaisuuden näkymiä eri harrastuksissa. Mäihänhän otin nimenomaan harrastuskoiraksi; tarkoituksenani tutustua sen kanssa mahdollisimman moneen eri lajiin. Olen kuitenkin viimein ymmärtänyt ajan rajallisuuden ja sen, että vaikka kuinka haluaisin harrastaa sen kanssa säännöllisesti montaa lajia se ei ole mahdollista, vaan on tehtävä jonkunlaista valintaa. Olen tehnyt pohjia useampaan lajiin, mutta vielä ei ole kirkkaana mielessä, mihin tullaan panostamaan enemmän. Lajien poissulkeminenkaan ei ole helppoa; itse haluaisin kehittyä monessa lajissa. Lisäksi Mäihän kanssa olis tosi mukava treenata kaikkea; vielä ei ole löytynyt lajia, jossa Mäihällä ei olisi ollut intoa ja yritystä. Mäihälle ei tunnu niinkään olevan merkitystä sillä mitä treenataan - kunhan pääsee tekemään jotain.

Agilityä ollaan ehditty käydä treenaamassa yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä, mutta Mäihä on ehtinyt osoittaa pätevyytensä. Systemaattinen agilityn treenaus saa tosin odottaa siihen asti, että saan koipeni paranneltua. Mäihä menee jo tässä vaiheessa sellaista kyytiä, ettei mulla olis mitään toivoa pysyä sen kyydissä puolikuntoisella jalalla - saa nähdä tulenko pysymään sitten terveelläkään.. Mäihällä on kova halu tehdä agilityä, jonka takia sen palkkaaminen on välillä haastavaa - itse tekeminen toimii Mäihälle parhaimpana palkkana eivätkä makupalat sitä aina kiinnosta. On taas hauskaa huomata, miten "vanha" laji tarjoaa uuden koiran kanssa ihan uudenlaisia haasteita :)

Toisaalta yksi syy kelpien hankkimiseen oli kiinnostukseni maastolajeja kohtaan ja tutustuttuani niihin vähän paremmin, kiinnostukseni on vain kasvanut. Maastolajeissa Mäihän vahvuudet, kuten mainio nenänkäyttö, sinnikkyys ja yritteliäisyys pääsevät oikeuksiinsa. Viime aikoina myös tokokärpänen on päässyt puraisemaan. Olen viimein huomannut, miten toko sopii hyvin tällaiselle perfektionistille. Paimmennusta ainakin pitää käydä muutama kerta kokeilemassa, jos mahdollisuuksia sen säännölliseen treenaamiseen ei ole. Sitten olisi vielä muutama laji joihin olis kiva tutustua paremmin..

Mäihäkin on tosiaan vasta vuoden, joten ehkä tuollaista on vielä liian aikaista miettiä. Viime kädessähän terveystulokset sanelevat ainakin sen, missä määrin tullaan agilityä ja pk-juttuja treenaamaan. En kyllä usko, että tarkeissa on mitään ongelmaa, mutta haluan kuitenkin saada varmistuksen asialle ennen kuin alan treenaamaan sen kanssa enemmän.

Normaalisti en edes miettisi koko asiaa - menisin, tekisin ja katsoisin sitten joskus mihin päädyttiin. Tämä toimettomuus ja ympärilläni olevat neljä seinää alkavat kuitenkin jo sen verran ahdistaa, että sitä tulee mietittyä ja murehdittua kaikenlaisia (turhiakin) asioita. Kotona nyhjöttäminen ja polven kuntouttaminen ei todellakaan ole mukavaa. Sanalla sanoen kypsää hommaa. Pitää kuitenkin toivoa, että kuntoutuminen lähtis menemään oikeaan suuntaan ja pääsisin taas takaisin normaaliin elämään. Ei kai tässä muuta voi sanoa.

Tästä piti tulla lyhyt, yleisluontoinen päivitys, mutta aika kaus siitä tavoitteesta taas jäätiin :P Kuten aiemminkin ollaan nähty muutaman viikon blogihiljaisuutta seuraa aina metripäivitys. Mulla olis vielä niin paljon tarinoitavaa, mutta valitettavasti en ehdi kirjoitella hengentuotteitani tällä erää tämän enempää. Seuraavaan kertaan siis!

P.S Tekstin joukossa vilisevät kuvat on otettu viikonloppuna Rattosjärvellä, kun pakkanen oli vielä siedettävissä lukemissa.

Elämän karut kävyt

2011-01-26T01:08:00.001-08:00

Leikkauksesta on kulunut kaksi viikkoa. Leikkaus itsessään meni ihan hyvin, mutta valitettavasti polveen jouduttiin tekemään suurempi operaatio kuin alunperin oletettiin. Polven rakennetta jouduttiin muuttamaan aika paljon, sinne laitettiin ruuveja, polvilumpiota ja -jännettä siirrettiin kulkemaan 2 cm keskemmälle.

Tämä nyt tarkoitta pitempää ja raskaampaa toipumisaikaa. Suurin haaste on opetella kävelemään/käyttämään jalkaa uudestaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että kovalla treenillä siitä tulee parempi kuin koskaan. Kovan treenin lisäksi toipuminen kysyy multa myös kärsivällisyyttä - joka ei totisesti kuulu vahvuuksiini. Lääkärin kommentit, kuten "Etene rauhallisesti , sulla ei ole mihinkään kiire", "Maltti on valttia", "Anna itsellesi aikaa toipua", "Älä hermostu, vaikka liikkuminen on vielä pitkään vaikeaa", kuulostavat korvissani kirosanoilta ja saavat sydämeni itkemään verta. (Sen sijaan dramaattisuus kuuluu vahvuuksiini!). Ensi kuussa on lääkärin kontrolli ja jos jalka on toipunut toivotulla tavalla, päästään aloittamaan kuntouttaminen. Jos mitään kauheita takapakkeja ei tule niin kevyet ratatreenit pääsen aloittamaan heinäkuussa. Ikuisuuden päästä.

Tällä hetkellä yritän parhaani mukaan sysätä kaikki agilityssä kisaamiseen/treenaamiseen, juoksemiseen, jalkapalloon, kuntosaliin ym liittyvät ajatukset syrjään. Osaa niistä ehdin ajatella myöhemminkin, osan taas yritän unohtaa kokonaan. Nyt keskityn vain toipumiseen ja otan kaikki irti tästä ajasta. Yritän kovasti todistaa itselleni, että parhaat löytävät onnen myös epätoivossa. Uskokaa tai älkää - olen aivan varma, että vielä joskus kiitän tätä toipilaskautta. Koirien kanssa on hyvä hetki keskittyä treenaamaan rauhallisempia juttuja ja tehdä kunnolliset pohjat muutamalle liikkeelle, joiden treenaamista olen vain viivyttävyt. Lisäksi pystyn ehkä paremmin keskittymään kirjoituksiin, kun en voi oikeen tehdä muutakaan ;) Viime keväänä lukuloma meni joutuisasti lenkkeillessä ihanan talvisessa säässä, treenatessa, kisatessa ja pentulaatikon laidalla unelmoidessa :) Tällä kertaa en voi paeta kirjoja lenkkipoluille, treeneihin tai pentulaatikon laidalle. Joten mitä suurimmalla todennäköisyydella kisaan ensimmäisissä mahdollisissa agilitykisoissa valkolakki päässä! Sitä odotellessa.. ;)

Onni löytyy jostain, siks mä sinne jonotan..

2011-01-10T11:41:00.000-08:00

Aamulla lähdetään ajamaan kohti Oulua. Ennen puolta päivää makaan leikkauspöydällä. Iltapäivään mennessä polvi on leikattu. Sitten voin vain odottaa ja toivoa.

Tämä päivä on mennyt sellaisessa ristiriidan hurmassa. Tuntuu, että tähän kokemukseen kuuluu kahtia jakautuvat tunteet. Voikohan sitä tuntea itsensä pelokkaan toiveikkaaksi? Jos voi, niin siltä musta nyt tuntuu.

Pelottaa. On selvää, että jos kaikki menis aina kuin elokuvissa en olisi menossa neljänteen polvileikkaukseen. Sitä väkisinkin miettii, mitä kaikkea voi tapahtua. Vaikka olen ollut tässä tilanteessa aiemminkin, silti se pelottaa. Ehkä vielä enemmän nyt, kun tietää miten moni asia tästä riippuu.

Tänään annoin itselleni luvan haaveilla. En paljoa, ihan vähän vain. Tiedän, etten ikinä pääse kaikista kivuista eroon eikä ole mahdollista saada takaisin niitä asioita joista olen jo joutunut luopumaan. Kuitenkin ajatus siitä, että tämä on mahdollisesti viimeinen leikkaus tuntuu helpottavalta. Jos voisin vihdoinkin jättää tämän elämänvaiheen, edes osan näistä kärsimyksistä, taakseni se olisi melkein parasta mitä mulle vois ikinä tapahtua. Kaikista peloista huolimatta näen ehkä vähän toivoa raunioiden keskellä.

Ei muuta. Pitäkää peukkuja.

Vanhan loppu, uuden alku

2011-01-04T11:51:00.000-08:00

Mun piti tänään (4.1) maata leikkauspöydällä, mutta valitettavasti polvileikkausta jouduttiin siirtämään ainakin viikolla. Syynä se, etten ole vielä toipunut edellisestä leikkauksesta, joka oli joulukuun alussa... Mulla ilmestyi ihmeellinen paise, jonka ajattelin häviävän yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Paise ei kuitenkaan hävinnyt – päinvastoin se vain kasvoi ja muuttui koko ajan kipeämmäksi. Viikon ihmettelyn jälkeen mulla nousi kova kuume ja tilanne alkoi muutenkin näyttää niin huolestuttavalta, että oli pakko mennä käymään lääkärillä. Siellä mulla todettiin lievä verenmyrkytys ja vaarattomaksi luokittelemani paise pitikin leikata välittömästi.. Tarkalleen ei tiedetä mistä on kysymys, mutta se selvinnee jatkotutkimuksissa. Polvea ei sitten voitu leikata, kun edellinen leikkaushaava on auki. Jos se umpeutuu tämän viikon aikana, niin polvi voidaan leikata 11. päivä. Toivottavasti pääsisin leikkaukseen ensi viikolla, loppuisi tämä odottaminen.

Näin uuden vuoden ensimmäisen postauksen kunniaksi voisin luoda viimeisen katsauksen kuluneeseen vuoteen. Jos viime vuotta mietitään kokonaisuutena niin eipä sujunu tällä tytöllä valssit latotansseissa ;D sen paremmin kuin agilityradallakaan.

Tamin kanssa löysin taistelufiiliksen vasta vuoden viimeiseksi jääneisiin Rovaniemen kisoihin. Alkuvuosi meni ketuiksi mun pakko-päästä-tänä-vuonna-SM-kisoihin-pakkomielteen takia. Mitä enemmän alkoi tulevan kesän merkkejä olla ilmassa, sitä tiukemmalle mun nuttura kiristyi. Tilannehan oli toukokuun alussa se, että meillä oli kaikki irtonollat kasassa (ja vähän ylimääräisiäkin) – ainoastaan se kirottu tupla puuttui. Kisoissa kävi vain yksinkertaisesti niin, että heti kun laitoin numerolapun selkääni, alkoi sellainen yliyrittäminen, että radat epäonnistuivat heti alkuunsa tai viimeistään toiseksi viimeisellä esteellä. Harmitti. Oltiin treenattu tosi tiiviisti koko kevät, mulla oli kova usko meidän tekemiseen ja mahdollisuuksiin. Osallistumisoikeuden lisäksi siinä meni mun innostus lajiin moneksi kuukaudeksi. Vasta Rovaniemen kisoihin pystyin lähtemään tosi rennolla fiiliksellä ilman mitään paineita ja tulostavoitteita. Siellä sitten kaikki osui kohdalleen ja tehtiin kaikilta neljältä radalta nollat. Toivottavasti opin tästä jotain.

Tamin kanssa turhauttaa eniten se, kun tiedän miten paljon enemmän tuosta koirasta voisi saada irti, mutta mie en vaan onnistu siinä. Kisat ja treenit menee ihan kivasti, mutta silti musta jatkuvasti tuntuu, että pystyttäisi niin paljon parempaankin. On todella turhauttavaa tehdä kisoissa sellaisia semikivoja nollia, joihin ei sitten kuitenkaan voi olla tyytyväinen.

Tilastojen valossa Tamin vuosi näyttää paljon paremmalta, mitä annoin pohjustuksessa ymmärtää: 26:desta startista 14 nollaa (53%), 6 vuoden 2011 SM-kisoihin (myös tupla!!), muutama sijoitus kolmen joukkoon ja kerhonmestaruuskultaa.

Lupaavahkon alkuvuoden jälkeen Riimin ura (agilityssä) laski kuin koiran häntä ja lopulta loppui (melkein) kokonaan. En kirjoita tästä tämän enempää, eiköhän tästä asiasta ole jo kaikki kirjoitettu. Hieno koira se on joka tapauksessa. Riimin parhaimpia saavutuksia viime vuonna oli nousu 3-luokkaan (muutama nolla sieltä) ja Piirinmestaruusjoukkuepronssi.

Huhtikuun alussa onni tassutteli elämääni mustan kelpiepojan muodossa. Nyt Mäihä on melkein 11 kuukautta (!) vanha, korkeutta sillä on noin 50 cm (kotimittauksella) ja painoa 14 kg. Päivä päivältä pidän Mäihästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että siinä on kaikki ne ominaisuudet, mitä seuraavalta koiralta toivoinkin. Töitä tehdessä Mäihä on hyvin nopea, intensiivinen ja keskittynyt. Jollain tavalla ”työhullu”; Mäihä ei aina huoli palkkaa, vaan uusi tehtävä toimii sille parhaimpana palkkana. Riimin jälkeen on myös mukava työskennellä koiran kanssa, joka on ohjaajan virheitä anteeksiantavampi. Kova ruokahalu, riittävä saalisvietti ja fyysinen röyhkeys ohjaaja kohtaan ovat myös plussaa.

Tosiaan kakaralla on ikää mittarissa kohta 11 kuukautta eikä se osaa oikeastaan mitään. Tai osaahan se; mennä seisomaan pieneen koriin, kerätä ruokakupit kasaan ruokailujen jälkeen, ”halata” puuta, siivota roskia roskakoriin, peruttaa alustan päälle, rummuttaa etujaloillaan, vähän ohjauskuvioita agilityä varten… Eri asia on sitten se, onko tämä kauhean järkevää. Olisinko voinut käyttää treeni aikaa vähän tehokkaammin? Toivottavasti moninkertainen maailmanmestari Silvia Trkman on oikeassa siinä, että kun on opettanut koiralleen sata temppua, niin sen jälkeen kaikki muu on helppoa. Olen yrittänyt välttää muiden treeniblogien lukemista, koska silloin alemmuuskompleksi nostaa uhkaavasti päätään, kun luen mitä kaikkien muiden vielä nuoremmat pennut osaavat. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla kriiseilemättä asiasta tämän enempää. Olen päättänyt tehdä asiat Mäihän kohdalla vähän erilailla kuin aikaisemmin, toivottavasti se kannattaa.

Vuoteen mahtui toinenkin uusi, mielenkiintoinen tuttavuus: pumi Usva, jonka lainanappuloihin astuin ensimmäisen kerran toukokuussa. Usva oli ennestään tuttu koira ja olin sen kanssa treenaillut jonkun kerran aiemminkin – en tosin agilityä. Mun oli siis tarkoitus mennä Usvan kanssa vain Rovaniemen kotikisat, mutta hienosti menneiden kisojen jälkeen kysäisin sitten Hanskulta jos saisin jatkaa Usvan kartturina ;) Seuraavan kerran kisasin Usvan kanssa Rovaniemen kotikisoissa elokuussa, jotka meni upeasti: Usva nousi kakkosiin!! Kiitos Hanskulle tästä mahdollisuudesta!

Pii täytti marraskuussa jo 13 -vuotta. Pii on pysynyt terveenä lukuun ottamatta satunnaista ontumista ja mahdollisesti alkavaa kaihia. Muuten mummeli on ollut pirteä, jaksaa todella hyvin käydä pitkillä lenkeillä ja aina välillä riehua poikien kanssa.

Tämän vuoden varalle en ole laatinut oikeen minkäänlaisia tulostavoitteita. Koko vuosi menee aikalailla jännän äärellä enkä aio ottaa ylimääräistä stressiä ja painetta tulostavoitteiden täyttymisestä. Tosiaan on vähän vaikeaa suunnitella, kun en tiedä missä vaiheessa uskallan alkaa haaveilemaan kisaradoille pääsystä. No, sen verran osaan sanoa, että SM-kisat jää tänäkin vuonna meiltä haaveeksi. Yksi irtonolla SM:iä varten puuttuisi, mutta ei ole realistista ajatella, että olisin vielä kesäkuun alussa kisakunnossa. Viimeksi toivuin polvileikkauksesta kauan (5kk) ja nyt sitten huolenaiheena vielä on tuo selkä. Olen syönyt lokakuun alusta asti enemmän ja vähemmän kovia särkylääkkeitä tuon polven takia, joten selkäkin on tuntunut koko syksyn hyvältä. Pelkään vain pahoin, että tilanne ei ole enää niin hyvä, kun särkylääkkeiden napsiminen loppuu.. Mennään siis päivä kerrallaan ja kaikki tulokset, mitkä vuoden aikana saadaan haalittua kasaan, on plussaa.

Muunlaisia tavoitteita on sitten paaaljon! Omana tavoitteenani on kehittyä paremmaksi kouluttajaksi/ohjaajaksi, olla armollisempi itselleni ja koirilleni ja selvitä lukiosta kunnialla. Elämä voisi välillä olla mukavan helppoa, jos löysyttäisin nutturaa enkä ruoskisi itseäni jokaisesta epäonnistumisesta viikko tolkulla. Lisäksi voisin välillä ajatella, miten hienoja koiria mulla on enkä aina vain keskittyä niiden puutteisiin ja huonoihin puoliin.

Kun olen toipunut leikkauksesta tarkoituksena on kisata niin paljon kuin suinkin - ja saada jotain tuloksiakin aikaan. Lisäksi voisin yrittää vihdoinkin uskaltautua sinne toko-kokeeseen. Tamilla on ollut alokasluokan liikkeet kasassa kohta varmaan kolmisen vuotta, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi mennä kokeeseen asti. Josko tänä vuonna? Voisin myös yrittää ilmoittaa Riimin johonkin näytelmään jos se vaikka saisi sen puuttuvan CACIBIn joskus. Viime vuonna yrittäminen jäi vähän heikoksi, kun käytiin ainoastaan yhdessä näyttelyssä (PU3). Mäihänkin kanssa olisi tarkoitus alkaa treenaamaan vähän oikeitakin juttuja. Ainakin agility, jälki, haku ja tottis olis tarkoitus saada vuoden aikana jollekin mallille. Katotaan sitten myöhemmin, mihin lajeihin tullaan panostamaan enemmän. Terveystarkit on luvassa varmaan alkukesästä.

Tämän vuoden tavoitteet on aika vaatimattomat ja ympäripyöreät. Ihan vain sen takia, että muun elämän (ja sen myötä treenielämänkään) vakaus ei ole kovin taattua. Aika jänskää, ekaa kertaa ikinä en tiedä tarkemmin, mitä suurin piirtein olisi vuoden mittaan odotettavissa. Ei tiedä vielä minkälaisia käänteitä vuoden aikana ehtii tapahtua :)

Vielä ei ole liian myöhäistä toivottaa...

2010-12-24T10:54:00.000-08:00

P.S lähipäivinä tulossa selostus yleisen elämämme mullistuksista viimeisen kuukauden ajalta. Pitäis vissiin tehdä jonkunlainen uudenvuodenlupaus tän onnettoman päivitystahdin tiivistämiseksi...

Kerro miks kukaan ei aikaa pysäytä, kun elämä on onnee ja rakkautta täynnä

2010-11-06T11:47:00.001-07:00

En ole mielestäni aiemmin kuulunut siihen ihmisryhmään, joka kärsisi tähän aikaan vuodesta kaamosmasennuskesta. Kun olen toipunut siitä vuosittaisesta vapauden riistosta, jonka koen silloin kun palaan kesän jälkeen koulunpenkille, olen oikeastaan aina rakastanut syksyä. Niitä värejä, ensimmäisiä pakkasöitä, ensimmäisiä maahan leijailevia lumihiutaleita, hämärän hiipimistä päivänvalon tielle, vaakasuorana vihmovaa sadetta. Kaksi vuotta sitten näin kuitenkin ensimmäistä kertaa syksyn ruman ja raadollisen puolen. Sen miten kylmyys palelluttaa kasvit, pakottaa jotkut linnut muuttamaan etelään, eläinten metsästysajat ja kaikki ne kuolleet eläimet. En ole aiemmin tajunnut, miten kolkko ja pimeä vuodenaika syksy voi olla. En, ennenkuin sain kokea sen itse.

Nykyään syksy tuo mukanaan joukon muistoja, jotka haluaisin kovasti unohtaa. En halua muistaa niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin. En halua elää sitä päivää mielessäni uudestaan, kun kaikki muuttui. Enkä voi hiljentää sitä valtavaa syyllisyyttä, kaipuuta ja kipua, joka huutaa rinnassani. Luulin, että kun aikaa kuluu niin tuska helpottuisi. En enää ajattelisi, että kaikki oli mun syytä, kun en aavistanut mitään enkä omilta kiireiltäni ehtinyt kuunnella. Nyt musta on kuitenkin tuntunu siltä, että mitä enemmän aikaa on kulunut sitä vaikeampi mun on hyväksyä asiaa. Muistan koko ajan uusia asioita, mistä mun olis pitäny tajuta, ettei kaikki ole hyvin. Hänen päätöksensä se oli, mutta silti. Jollain oudolla tavalla tunnen olevani vastuussa siitä. Miten sitä voi ikinä antaa itelleen anteeksi, että päästi jonkun niin rakkaan käsistään? Se kipu ei taida lakata koskaan.

Niin se vanha kaveri vaan yksin kulkee, matkalla tähtenä ikuisuuteen. Timon taistelu päättyi kaksi vuotta sitten, mun vasta alkoi.

Tänä vuonna ajattelin, että olen vahvempi ja menen eteenpäin. En voisi aina syksyn tullen sulkeutua suremaan omaan maailmaani. Treenaan normaalisti ja teen normaaleja asioita. Totesin vain heti ensimmäisissä treeneissä, kun lähdin itkien kotiin, etten vain pysty. Kun huomasin, etten voi pakottaa itseäni lopettamaan suremista, päätin pitää treenitaukoa siihen asti, kunnes pystyn keskittymään siihen taas täysillä. Kun vihdoinkin alkoi tuntua, että treenaamaan ei pitänyt mennä, vaan aloin kaipaamaan treenaamista kovasti, epäonniset sattumat alkoivat seurata toisiaan.

Ensiksi Usvan omistaja Hansku kertoi, että Usva ontuu toista takajalkaa. Usvan takajalka jouduttiin leikkaamaan ja on tauolla ainakin kevääseen :( Toivon todella, että Usva vielä toipuisi sellaiseen kuntoon, että pääsisin sen kanssa radoille. Usva on niin mukava treenattava ja mulle vallan sopiva ohjattava :) Eläinlääkäri oli ollut tässä suhteessa toiveikas ja Hanskun mukaan Usva on myös alkanut toipumaan hyvin.

Samoihin aikoihin Usvan loukkaantumisen kanssa aloin kiinnittää huomiota siihen, että Riimi liikkui huonosti, venytteli liioitellusti ja sen käyttäytymisessä oli ihan kummallisia ylilyöntejä. Silloin olin aivan varma, että kuvittelen kaiken. Eihän voi olla mahdollista, että koira joka ei ole kuukauteen tehnyt mitään muuta kun lenkkeillyt on jumissa? Kun äiti ja kaverit alkoivat nähdä samoja asioita, mun oli pakko tilata fyssarille aika. Mika kävi hieromassa Riimin 6. päivä lokakuuta. Eikä asiat olleet kauhean hyvin. Sen koko kroppa oli tukossa, etupää oli kuitenkin pahimmassa kunnossa. Etujalkojen liikkuvuus oli tosi huono ja Riimi oli todella kipeän oloinen.

Fyssarin kanssa käymäni keskustelun jälkeen päädyin siihen, että Riimi jää agilitystä osa-aikaeläkkeelle. Riimin etuosassa on sellaisia puutteita, jotka kovassa fyysisessä rasituksessa kuormittavat Riimin koko kroppaa ja joiden takia se on välillä kipeä. Agility on sen verran fyysinen laji, ettei kaikilla koirilla vain ole edellytyksiä siihen. Lisäksi olen sitä mieltä, että treenaan määrällisesti niin vähän, että jos koira ei sitä kestä se ei ole oikeanlainen koira kyseiseen lajiin. Fyssarin mukaan agilityä ei kannata lopettaa kokonaan, koska tällöin tilanne voisi pahentua. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että mun pitää ymmärtää, ettei Riimi ei ole koira, jolla treenataan monta kertaa viikossa ja kisataan ns veren maku suussa metsästäen sertejä ja nollavoittoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Riimin kanssa tulen treenailemaan silloin tällöin ja joissakin lähiauleen kisoissa saatetaan käydä joskus jos huvittaa.

Ristiriitaisin tuntein jouduin tämän päätöksen tekemään. Toki en voi sanoa, että tämä olisi tullut mulle täytenä yllätyksenä. Rehellisesti sanoen, olen välillä enemmän ja välillä vähemmän pyöritellyt agilityn lopettamispäätöstä Riimin lonkkakuvista asti. Keväästä asti olen puhunut vähän siihen suuntaan, että saa nähdä kuinka kauan jaksan treenata sen kanssa agilityä tavoitteellisesti. Kesän aikana kaikki meni siihen pisteeseen, että aloin jollain tavalla pelätä sen kanssa kisaamista. Olin ratojen jälkeen ihan maassa, kun radalla koira ei tuntunut omalta itseltään. Ennen starttia Riimin silmät oikein loisti, se haukkui ja puri, mitä se ei tee missään muualla. Sillä oli silmin nähden valtava into lähteä radalle. Kuitenkin se kova halu tehdä jäi lähtöviivalle ja radalla ei ollut se onnesta kiljuva Riimi johon olin tottunut.

Vaikka aluksi se tuntui siltä, ei tämä pelkästään ole huono asia. Itse asiassa voin sanoa aivan rehellisesti, etten ole vielä pahemmin harmitellut sitä. Ehkä se johtuu siitä, että voin käydä Riimin kanssa esteillä pitämässä hauskaa ja, että Riimi voi muuten elää ns normaalisti. Se merkitsee mulle enemmän kuin kisoissa juokseminen. Tai ehkpä se harmistuksen hetki tulee vielä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mietin miten runnon Tamin kanssa jonkun radan läpi. Silloin tulee ihan varmasti ikävä Riimiä.. Riimi on niin mahdottoman taitava, että on ihan parasta mennä sen kanssa radalla, kun sen kanssa voi tehdä melkeen mitä vaan (kuten arvata saattaa; Tami ei ole ihan yhtä taitava eikä sen kanssa tehdä radalla todellakaan mitään hienouksia - ellei sitten välttämättä halua käydä uusimassa jäykkäkouristusrokotetta;)). Tunnen myös aika suurta helpotusta. Aiemmin mulla oli välillä niin sairaan itsekäs olo, tunsin tekeväni väärin. Nyt tunnen tehneeni vihdoinkin oikein. Tiedän tehneeni oikeen, kun pelkästään mietin, miten Riimistä on tullut paljon leppoisampi, kun se ei ole enää jatkuvasti jumissa ja sen takia ärtyisä. Voin kai aivan rehellisesti myöntää miettineeni muutama kuukausi sitten, että antaisin Riimin veljelleni, koska en uskonut sen pärjäävän laumakoirana. Nyt kun tiedän, että Riimin käytös ei johtunut siitä, ettei se sopeudu laumaan, vaan kivuista, en ole miettinyt asiaa enää kertaakaan. Riimi on ollut mitä leppoisin ja mukavin koira arjessa eikä sillä ole ollut minkäänlaisia ylilyöntejä aikoihin :)

Seuraavaksi sitten minä ja mun iän ikuinen valitus huonoista polvistani. Olin kerennyt olla selkäsairaslomani (mun huonojen jalkojen takia selkäkin on alkanut oireilemaan. Olin kuukauden sairaslomalla, kun en juuri pystynyt mitään tekemään) jälkeen muutaman päivän koulussa. Olin tosi innoissani, kun tunsin kerrankin olevani niin kohtuullisessa kunnossa, että pääsisin mukaan liikunnankurssille! Ehdin siitä ihanuudesta nauttia varmaan viisi minuuttia, kun palloa tavoitellessani astuin oikealle jalalle huonosti ja polvilumpio meni pois paikoiltaan. Sillä seurauksella, että menen neljänteen (ja toivottavasti viimeiseen) polvileikkaukseeni mahdollisimman pian. Vielä en tiedä tarkkaa ajankohtaa, mutta se selvinnee pian.

Tuntuu aika epätoivoiselta. TAAS uusi leikkaus. TAAS käydä läpi se parantumishelvetti. TAAS kerätä itsensä pienen pienistä palasista. Miksi ihmeessä sitä joutuu kestämään tällaista paskaa? Varsinkin, kun lohdullinen ennuste on se, etten pysty toipumaan täysin kuntoon. Kun ensimmäiset leikkaukset on mennyt vähän miten sattuu, tilannetta ei voi korjata muuten kuin kipulääkkeillä. Joten pelkään ihan suunnattomasti, miten asiat muuttuvat tämän leikkauksen jälkeen. Onnistuessaanhan tämä voi olla oikeinkin hyvä homma, mutta edellisistä polvileikkauksista oppineena en pidä sitä itsestäänselvyytenä. Joo-o, olen tässä asiassa pesunkestävä pessimisti, vaikka peruspessimistin tavoin väitänkin sen olevan oikeastaan pelkkää realismia.

Tiedättekö, tänne on ihan mahdottoman kivaa tarinoida ihan pelkästään kirjoittamisen ilosta. Kukaan ei varmaan jaksa näitä mun kirjoituksia lukea, muttei se mua hidasta. Musta ainakin tuntuu hyvältä, kun saan purkaa syvimpiä ajatuksiani ilman, että kukaan elollinen olento suoranaisesti kärsii. Lisäksi tämä kirjoittaminen tyhjentää päätäni varsin mukavasti. Nytkin ahdistuksen ja epätoivon ylle soljui kolkko, mutta seesteinen tyhjyys. Parempi kai sekin.

Tami 6 v!

2010-10-04T08:44:00.000-07:00

Paljon onnea Tamille ja sisaruksille! :) Kuva on viime kesältä, tuoreita 6-v kuvia otetaan jahka keritään!

Mikä tekee parhaasta parhaan?

2010-09-28T11:55:00.000-07:00

Olen kirjoittanut tätä tekstiä Tornion kisoista asti, missä ajassa normaalisti olisin kirjoittanut romaanin. Yleensä kun saan inspiraation kirjoittaa tänne, sormeni suorastaan liitävät näppäimistöllä yhtä matkaa ajatukseni kanssa ja tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan kirjoittaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä tätä tekstiä on ollut vaikeaa kirjoittaa ja välillä olen jopa ajatellut, etten julkaisisi tätä ollenkaan. Selitän vain, että olen laiska blogin pitäjä ja kisoista kerron, että meni ihan semi kivasti, ens kerralla paremmin ja se siitä. Kuitenkin mitä enemmän olen tätä asiaa miettinyt, sitä enemmän olen halunnut jakaa ajatukseni jotenkin. Ehkä tämä tuntui luontevalta väylältä, kun olen niin huono puhumaan ajatuksistani. Ehkä tämä on tapani käsitellä tätä asiaa, kun tiedän, että tässä on kyse paljon isommasta jutusta kuin yksistä kisoista. Ehkä vain kiinnyin tähän tekstiin ja pienen kieroutuneen mieleni tuottamiin, suhteellisen täysjärkisen ihmisen ajatuksen kulkua muistuttaviin, hajatelmiini.

Olen siis miettinyt suhdetta itseeni ja kilpailemiseen. Sitä mikä tekee parhaasta parhaan. Mistä voittajat on tehty? En saanut tekstiin oikeastaan minkäänlaista punaista lankaa, vaan kirjoitin tämän siinä järjestyksessä, kun ajatukset tulivat mieleeni. Ajatukset ovat siis yhtä sekaisin ja epäloogisessa järjestyksessä kuin päässäni. Tervetuloa pääni sisään!

Ainiin ja niitä joita kiinnostaa: mun ja Riimin Tornion viikonlopun saldona 5, 0 (sij 5), 5 ja hyl. Pieneen rupellihäntään olen todella tyytyväinen: varsinkin lauantaina onnistuttiin vaikeammissakin ohjauskuvioissa moitteetomasti ja intoa pienellä koiruudella oli koko viikonlopun. Videot radoista olen katsonut apauttiarallaa tsiljoona kertaa ja Riimi on niissä ehdottomasti se taitavampi osapuoli. Itse asiassa videot näyttää niin kauan hyvältä, kun ei katso ohjaajaa. Nii-in myönnän, ettei hiusten harjaaminen edes kerran kuussa tekisi ainakaan huonoa.. Tällä hetkellä kuitenkin toivon, että olisipa sotkuinen kampaus ollut ainoa vikani.

Mielestäni voittajilla ei vain ole "sitä jotain" jonka ansiosta pärjäävät kisoista toiseen ja saavuttavat mainetta ja mammonaa. Eikä voittajaksi voi syntyä, mutta siihen voi kasvaa. Näin ainakin haluan uskoa. Voittamisen voisi tiivistää neljään iihin: itseluottamukseen, intohimoon, innostukseen ja iloon. Intohimoa, innostusta ja iloa meidän tekemisestä kyllä löytyy, mutta mitenköhän olisi tuon itseluottamuksen laita? Ohjaamiseni oli Torniossa todella ponnetonta, josta ei paistanut itseluottamus eikä usko omaan tekemiseen. Vaikea sitä on siihen meidän tekemiseen saada jos sitä ei yksinkertaisesti ole.

Olen treeneissä yrittänyt seurailla sellaisia ohjaajia, joilla uskon olevan vahva itseluottamus. Heitä yhdistää yksi asia. En ole ikinä kuullut heidän kehuvan suorituksiaan ylenpalttisesti tai tuovan itseään julki. Aiemmin luulin sen johtuvan siitä, että he ovat niin kunnianhimoisia, etteivät ole suorituksiinsa tyytyväisiä. Nyt olen kuitenkin tajunnut, ettei heidän tarvitse. Itseluottamushan perustuu ihmisen omaan käsitykseen itsestään eikä muiden käsitykseen hänestä. He tietävät itse olevansa hyviä, joten ei heidän tarvitse kuulla sitä enää muilta. Myönnän syyllistyväni siihen, että haen muilta hyväksyntää. Miksi annan muiden määrittää itseni sen sijaan, että tekisin sen itse? Miten ikinä voin perustaa itseluottamukseni muiden antamiin mielipiteisiin? Eihän se tule kestämään.

Jokaisen pitäsi olla itselleen se paras valmentaja: tiedän itsestäni kaiken mahdollisen, olen aina saatavilla ja voin valmentaa itseäni loputtomiin. Olenko kuitenkaan itse itselleni se paras mahdollinen valmentaja? En. Se millainen olen itseäni kohtaan on yhtä tärkeää kuin se millainen olen muita kohtaan. Ja sen voin sanoa, että jos valmentaisin muita samalla tavalla kuin itseäni niin kukaan ei tulis mun treeneihin enää :P Mun pitää myös opetella rohakaisemaan itseäni eikä aina miettiä, että mitä tein huonosti ja mitä olisin voinut parantaa. Toki mun pitää pystyä antamaan itselleni rakentavaa kritiikkiä, mutta tällä hetkellä "sisäinen jutteluni" sisältää lähinnä masentuneita huomautuksia siitä mitä en osaa, marinaa ja nalkutusta.

Viime aikoina olen keskittynyt miettimään pahimpia puutteitani. Yksi niistä on se, etten vain yksinkertaisesti osaa käsitellä minkäänlaisia epäonnistumisia. Tämä ei ole siis ongelma pelkästään harrastuksissa, vaan oikeastaan kaikilla elämänalueilla. Epäonnistuessani ajattelen olevani huono ihminen: epäonnistumiset vaikuttavat siis voimakkaasti omaan käsitykseen itsestäni. Täytyy myöntää, että se on tehnyt mun elämästä monella tavalla vaikeampaa.

Olen myös miettinyt, katsonko tätä asiaa nyt aivan väärästä näkökulmasta. Onko mun sittenkin vaikemapi käsitellä onnistumisia kuin epäonnistumisia? Onko mahdollista, että Rovaniemen kisojen hyvät radat vielä painoi takaraivossa, kun Tornion radat oli ohjaajan osalta ihan törkeää räpeltämistä? Miten voisi siirtää onnistunut suoritus voimavaraksi eikä odotusten taakaksi?

Näin meidän kesken; pelkään epäonnistumisia. Pelkään tehdä virheitä. Rauno Virta sano mulle koulutuksessaan, että ainoastaan virheiden tekeminen on kehittymisen edellytys. Ei voi löytää sitä "veitsen terää" jos ei tee virheitä. Kuulostaa fiksulta ja on aivan varmasti täysin totta, mutten ole jostain syystä pystynyt vakuuttamaan itseäni siitä, että virheiden tekeminen ei tekisi minusta huonoa. Tätä on ihan hirvittävän vaikeaa selittää. Kun annan itselleni kritiikkiä en kohdista sitä tekoihin vaan itseeni: en tavallaan kykene erottamaan ihmistä ja tekoja toisistaan. Kaikkihan sen tietää, ettei ihmisestä tee tyhmää se, että hän on tehnyt jotain tyhmästi. Taas myönteisessä palautteessa en koskaan ajattele, että olen itse hyvä vaan se, että kerrankin tein jotain hyvin. Tästä seuraa se, että kisoista tullessani en näe itseäni samanlaisena ihmisenä kuin sinne lähtiessäni. Jokin sen päivän aikana muuttu eikä yleensä mitenkään parempaan suuntaan.

En ole myöskään niin vahva, että voisin olla ajattelematta, mitä muut ajattelee. Myönnän miettiväni sitä aika paljon. Kuitenkin haluaisin, että käsitys omasta itsestäni ja siitä "omasta jutusta" olis omassa päässä niin vahvana, etten epäilis sitä hetkeäkään muiden sanomisten takia. Kunpa voisin vain sanoa et "hei, jos tää ei oo sun mielestä hyvä niin ei siinä mitään, mun mielestä tää on." Sehän se on tärkein, että joku juttu on mun mielestä hyvä.

Olen aina ihaillut sellaisia kilpailijoita, joiden olemuksesta heti näkee, että hän luottaa taitoihinsa. Jo pelkästään olemuksessa on voimaa, kun hän astelee lähtöviivalle. Hän luottaa koiraansa. Radalla molemmat antavat kaikkensa. Maaliin he tulevat voittajina. Eivät välttämättä kilpailun voittajina, mutta itselleen voittajina. Kisapaikalta he lähtevät yhtä itsevarmoina kuin tullesaankin. Toivon, joskus vielä uskonkin, olevani sellainen.

Pienen kelpin elämää, ei enempää, ei vähempää / kaikkee kiva tehdä on mikä kielletään

2010-09-02T12:06:00.001-07:00

Kesällä ei tullu kauheasti kirjoiteltua Mäihän kuulumisia, joten tässä olis vähän yhteenvetoa siitä, mitä kesän aikana on tapahtunu.

17.8 Mäihän pentue täytti puoli vuotta, onnittelut sisaruksille! Silloin Mäihällä painoa 12 kg ja koko 41,5-42 cm (jäi vielä medi mitan alapuolelle, kun mitattiin se omissa kisoissa).
Mäihää on luultu ainakin neljästi sakemanni nartuksi. Olen erittäin katkeralla ja loukkaantuneella äänellä korjannut sen olevan kelpie. Ja vielä uros.
Kesällä ollaan treenattu jonkun verran agilityä, temppuja ja jälkeä. Jos en suuremmin mokaa, siitä tulee pätevä harrastuskoira.
Jälki on menny tosi paljon eteenpäin. Mäihä on luonnostaan tosi hyvä nenänkäyttäjä ja sillä on ihan mieletön motivaatio jäljestykseen. Miekään en ole enää niin toivoton liinan kans kuin aluksi. Kesällä tehtiin noin 3-4 jälkeä viikossa, nyt ollaan pyritty tekemään vähintään yksi jälki päivässä.
Agilityssä ollaan opeteltu keinua, aloitettu 2on2off kontakteja, putkea, siivekkeiden välistä palkalle menoa, lähelle tulemista - irtoamista roskiksilla, sylikäännöstä ja poispäinkäännöstä.
Tempuista bravuuri on kori (menee seisomaan pieneen koriin). Myös peruuttaminen ja kuppien kerääminen onnistuu hyvin. Näistä on videomateriaalikin, voisin koittaa joskus saada nettiin.
Olen opettanu Mäihän tuomaan mulle erilaisia esineitä - tai oikeastaan Mäihä saa palkan kaikista esineistä mitkä tuo mulle eikä lähde juoksemaan niiden kanssa kohti auringonlaskua. Tällä hetkellä Mäihä tuo mulle kaikenkokoisia esineitä: verhot (kyllä, repi ne ihan verhotangosta irti), isot limsapullot, hiuspinnit, pullonkorkit...
elokuun alussa aloitettiin PeTo (perustottelevaisuus) kurssi. Nyt takana on neljä kertaa ja Mäihällä on menny tosi hyvin. Keskittyy tosi hyvin häiriössä ja pystyy rauhoittumaan vaikka ympärillä on muita koiria.
Treenaamisessa ollaan kuitenkin keskitytty hullutteluun, juoksemiseen ja riehumiseen - niissä aletaan olla jo aika päteviä!
Vaikeimpia asioita Mäihän kanssa on ollut rauhoittumisen opetteleminen. Nyt voin kehaista, että työ on tuottanu tulosta: Mäihä rauhoittuu melko hyvin paikassa kuin paikassa. Sitä on kuitenkin treenattava ja vahvistettava edelleen.
Tykkää nykyään myös repiä räsyä! Aluksi ei leikkiny räsyllä ollenkaan, mutta nyt sillä napsahti päässä ja se leikkii räsyllä mielellään. Makupalat on kuitenkin edelleen paras palkka, jolla pääasiassa palkkaan.
Pelkää edelleen autoja. En usko asian muuttuvan tuosta enää kauhean paljon paremmaksi, joten olen päättänyt jatkossa lenkkeillä autotien läheisyydessä mahdollisimman vähän.
Toisia koiria kohtaan aika välinpitämätön silloin kuin eivät tule lähelle. Lähikontaktissa on aika epävarma / vähän pelokas. Ollan pyritty tapaamaan muutamia ystävällisiä aikuisia/pentuja, mutta niin kuin olen aiemmin maininnut, mua ei todellakaan haittaa, vaikkei Mäihä haluaisi jatkossa leikkiä jokaisen vastaantulevan kanssa. Kunhan sietää niitä.
Tällä hetkellä tuntuis, että mulla on hyvä Mäihä - tähän tilanteeseen M vaikuttaa joka suhteessa parhaalta mahdolliselta koiralta mulle.

Kiitokset Mäihän kuvista Saara Kangasniemelle! (Huomatkaa Ditat alemmassa kuvassa <3)

Positiivisuus ei ole sieltä, mistä sen luullaan olevan!

2010-08-26T13:01:00.000-07:00

Viikonloppuna kisailtiin agilityä Rovaniemellä. Viikonloppu oli monella tavalla erittäin mieleenpainuva, omista sekoiluistanikin saan aivan varmasti kuulla vielä pitkään ;)

Yleensä kisoissa kuljen pää painuksissa, otsa kolmella rypyllä ja olemukseni viestittää jo valmiiksi luovuttanutta kilpailijaa. Nyt viikonloppuna oli kuitenkin nähtävissä aivan päinvastainen Saana; kuljin loikkien ja tanssahdellen paikasta toiseen, hymyilin ennen rataa, rataantutustumisessa, radalla ja radan jälkeen, siis aivan koko ajan! Ja ei, en ollut kipeä enkä vetäny mitään "lisäravinnetta" aamupuuron kanssa, en ole löytäny miestä eikä bilsan kotitehtäviin kuulunut erään kasvin jauhaminen ja sen polttaminen ;) Kaikessa yksinkertiasuudessaan syy oli se, että tähtimerkit olivat osuneet kohdalleen ja mulla oli ihan sairaan hyvä fiilis. Sitä vain en tullut tietämään, johtuiko viikonlopun hyvät tuloksetkin sitten positiivisuudesta vai tankotanssista..?

Riimin kanssa katsoimme tarpeelliseksi vaalia perinteitä. Kisojen saldo oli siis sama kuin viime vuonna: 3 x hyl ja 1 x 0. Ekalla hyllyradalla R hoksasi yhden tyrkyllä olleen putken ja juoksi sinne, no can do. Muut hyllyt meneekin sit mun ohajusvirheiden piikkiin. Toisella hyllyradalla leikkasin liian voimakkaasti ja R hyppäs hypyn väärinpäin ja kolmannella hyllyradalla unohdin leikata, joten taas hypättiin hyppy väärinpäin. Nollarata puolestaan oli ihan jees, muutama vähän pidempi kaarros ja huono ohjausvalinta siellä tuli, mutta muuten ihan hyvää menoa. Sillä radalla sijoituttiin sijalle 6. Radat oli ihan hyviä, tosin Riimi tuntui taas tosi hitaalta ja liikkui vähän huonosti (, sillä on selkä taas vähän jumissa enkä saa sen kanssa sellaista kunnon taistelufiilistä radalle, jotka sitten vaikuttaa siihen, ettei vauhti ollut kovin kummoinen).

Sitten kisasin myös lainapumi Usvalla medi I. Usvaahan siis ohjasin viime keväänä meidän omissa kisoissa ihan hyvällä menestyksellä. Sillon heitin puoliksi vitsinä ja puoliksi tosissani Hanskulle, että Usvasta vois tulla mun kisakoira. Hanskusta idea kuulosti ilmeisesti ihan hyvältä, koska suostui :) Suurista suunnitelmista huolimatta en ehtinyt treenata Usvan kanssa kesällä ollenkaan, ainoastaan kolme kertaa ennen kisoja. Silti meidän kisat meni ihan huippu hyvin! :) Ekalla radalla tuli harmittava kieltovirhe putkelta, mutta toisella radalla me tehtiin Usvan kanssa nolla, jolla voitettiin ja noustiin kakkosiin, ihan huisia!! :)) Kakkosluokkakin korkattiin hienosti 5 vp (sij. 2) ja 0,88 (sij.1) tuloksilla. Tuon melkeen nollaradan jälkeen harmitti ihan pikkasen, jos olisin saanu sen yhen kurvin pysymään kasassa ja ottanu puomin vähän nopeempaa meillä olis jo eka nousunolla kakkosista.. Olin kuitenkin aivan äärimmäisen tyytyväinen, koska Usvan suurin murheenkryyni (kontaktit) onnistui joka radalla. Ainiin, noilla sunnnuntain tuloksilla voitettiin medi II luokan kerhonmestaruus! :)

Super-T oli ihan mahtava, sen kans oli ihan sairaan mukavaa kisata. Niin, näin se mieli muuttuu. Muutama viikko sittenhän olin sitä mieltä, etten kisaa Tamilla omien kisojen jälkeen, koska "ei ole järkeä juoksuttaa koiraa kisoissa, jos siellä käy vain epäonnistumassa eikä ole fiilistä kisata".. Ja Hannaa saan ylipäätään kiittää siitä, että ilmoitin Tamin kisoihin; Kemin reissulta tultaessa mietin myös, että jos jättäis Tamin kokonaan ilmoittamatta niihin karkeloihin. Hanna onneksi puhu mulle järkeä, joten kiitos siitä :) Lähdin siis aivan paineetta kisaamaan ja uskomatonta, mutta totta: me tehtiin Tamin kanssa 4 x 0, sijoilla 6, 4, 3, 3 ja voitettiin mini III luokan kerhonmestaruus! :)) Siis ihan huisia, viime keväänä tuntu, ettei saada sitä tuplaa tehtyä sitten millään ja nyt tehtiin ihan tuplatupla! Kuten arvata saattaa, tuollaisen viikonlopun jälkeen motivaatio kisaamiseen kasvoi kummasti, mutta Tamin seuraavat kisailmot lähtee kuitenkin vasta marraskuun kisoihin. Tulokset oli ihan huippuja, mutta radoissa on vielä paljon parannettavaa. Edelleenkin radoilla tulee paljon turhia pyörimisiä, huonoja käännöksiä ja vaikeammat keppikulmat tuottavat pään vaivaa. Keskitytään nyt siis hetki treenaamiseen ja toivottavasti palaillaan loppuvuonna kisaamisen pariin ihan hirmuisella motivaatiolla :)

Riimi puolestaan kisaa syyskuun ekana viikonloppuna Torniossa, niitä karkeloita odotetaan jo innolla!

Huono kenraali tietää hyvää ensi-iltaa - ja toisinpäin

2010-08-13T11:06:00.000-07:00

© Saara Kangasniemi

Viime lauantaina kisattiin molempien poikien kanssa Kemissä. Riimi kisasi pelkästään agiradan ja Tami molemmat tarjolla olleet startit. Lisäksi Riimi kisasi Piirinmestaruusjoukkueessa (!), Tamin jäädessä tänä vuonna varakoiraksi. Kisoihin valmistautuminen tuntui vaikealta niin henkisesti kuin fyysisestikin; jouduin kasaamaan itseni tosi alhaalta ennen kuin pystyin ajattelemaan, ettei näistä kisoista tarvitse tulla viime vuoden toisintoa ja nilkan kipuilu esti lenkit/treenit lähes kokonaan ennen kisoja. Niin, viime vuoden piirinmestikset oli elämäni kauheimmat kisat. Ei ollut kauhean miellyttävää juosta ratoja hirveässä kipulääke tokkurassa, toinen jalka tunnottomana. Ei siitä sen enempää.

Minna Jokisaaren kakkosille suunnittelema agilityrata olisi ollut ihan kiva jos olisin pystynyt viemään sen niin kuin olisin halunnut. Sille radalle valssit olis ollu takaaleikkauksia parempi vaihtoehto, mutta koska takaa ohjaaminen oli kuitenkin mahdollista, päädyin kokeilemaan sitä. Valssatessa mun nilkkaan sattu tosi paljon, joten ajattelin yrittää rasittaa sitä mahdollisimman vähän, jotta pystyisin juoksemaan päivän muutkin radat.

Riimi tuntu mun mielestä tosi h-i-t-a-a-l-t-a, siis ihan etanalta. Aivan oikeasti. Ei siinä, että ite olisin ollu mikään Usain Boltin veroinen juoksija, en todellakaan. Nilkutin eteenpäin niin nopeasti kuin kykenin, yrittäen pitää ajatukset suorituksessa enkä hoosiannaa huutavassa nilkassa. Sitä paitsi radalla tajusin, että ne takaaleikkaukset ei oikestaan ollenkaan sopinu sille radalle, ainakin ne tuntui tosi kököiltä. Rämmittiin kuitenkin nollalla maaliin, mutten uskonut ajan riittävän alkuunkaan, kun meitä ennen oli tehty ainakin kaksi nollaa. Joten yllätyin aidosti, kun palkintojen jaossa kuulutettiin, että Riimi voitti (reilulla ihanneajan alituksella ja selvällä erolla toiseksi tulleeseen!), sai SERTin ja menolipun kolmosluokkaan! Ihan huisia! :))

Tamin kanssa en yllättynyt yhtään siitä, että tulokset jäi heikoksi enkä varsinkaan siitä, etten ollut yhtään tyytyväinen. Ainoa tavoite oli tehdä kaksi rataa, joiden jälkeen olisi hyvä fiilis eikä tuntuisi siltä, että alisuoriuduttiin. Tästä tavoitteesta jäätiin kirkkaasti, jonka tiesinkin etukäteen. Tami kun ei irtoa yhtään ja ainoa tasan varmasti toimiva ohjauskuvio on valssit. Sellainen koira yhdistettynä ohjaajaan, joka ei pysty juoksemaan sitä vertaa, että pystyisi tekemään edes jonkinlaisen valssin on erittäin huono yhdistelmä. Miksi sitten asetan sellaisia tavoitteita, joista tiedän etukäteen, etten pysty niitä saavuttamaan? Sen ku tietäis.

Tuloksina siis hyl ja erittäin hidas nolla. Hyl oli ihan oma moka, en ehtiny näyttämään takaakiertoa ja Tami hyppäs hypyn väärinpäin. Olis pitäny valita siihen ihan erilainen ohajsukuvio, mutta enpä tajunnu. Nolla rata oli kärsimystä alusta loppuun asti. Aluksi se sika karkas lähdöstä ja jouduin tekemään alun ihan eri tavalla kun olin ajatellu. Lopussa jalkaan sattu niin paljon, etten oikeastaan tajunnu käskyttää ollenkaan ja _kävelin_ radalla. Hitto olin pettyny itseeni, jälleen kerran.

Illan viimeinen rata oli Piirinmestaruusjoukkue, jossa Riimi meni joukkueen viimeisenä. Joukkueemme ensimmäisen koirakon hylkääntyessä, loppujen piti tehdä tulos jos mielittiin palkinnoille. Riimi meni ihan hyvin, saatiin radalta ilmeisesti 5 vp. Riimi oli menossa väärälle esteelle ja karjaisin sille aika kovasti > Riimi the herkkis otti siitä itteensä ja kämmäsi keppien aloituksen. Teki kumminkin reippaasti radan loppuun, kun jatkoin käskyttämistä normaalisti. Joukkueemme sijoittui lopulta kolmanneksi.

Ilmoitin molemmat pojat vielä Rovaniemen kisoihin muutaman viikon päähän, mutta nyt on ainakin sellainen fiilis, etten edes aio suunnitella seuraavia kisoja Tamille. Haluaisin, että mulla olis tähän ratkaisuun joku parempi perustelu kuin perinteinen "nyt vaan tuntuu siltä", joka on mun mielestä perusteluna riittämättön - ehkä jopa selittelyä. Musta vaan jotenkin tuntuis hyvältä keskittyä Tamin kanssa treenaamiseen ja hauskanpitoon kuin kisoissa ravaamiseen ilman kunnollista tunnetta. Olen inhonnut itseäni viime kisoissa poikkeuksellisen paljon, koska en ole pystynyt olemaan sydämellä mukana Tamin kanssa radalla. Toisaalta välillä olen ajatellu, että tuo ratkaisu on väärä. Pelkään eniten sitä, että mun omien valintojen seurauksena mulla loppuu Tamin kanssa aika kesken; sehän täyttää syksyllä jo 6! Eikä me olla ehditty saavuttaa vielä mitään! Onneksi en kuitenkaan ehtiny kriiseillä tätä asiaa tämän enempää, kun löysin Göötti lehden viime syksyltä. Siellä oli juttu Millan super-Nuuskusta, joka kisasi agilityä vielä viime syksynä 12,5 vuotiaana! Toivottavasti Tami pysyis terveenä niin mekin voitais yltää yhtä hienoon kisauraan kuin Nuuskulla :) Selvennän vielä, että vaikka nyt pidetäänkin taukoa kisoista se ei tarkoita, että olisin luovuttamassa tai lopettamassa. Treenaaminen jatkuu samaan malliin, tavoitteet pidetään kirkkaana mielessä ja niitä tavoitellaan täysillä. Kisoissa meidät nähdään kuitenkin seuraavan kerran sitten kun mulla on sellainen olo, että pystymme tekemään parhaimpamme ja voin olla aidosti ylpeä meidän suorituksesta. Haluaisin vielä löytää sen fiiliksen, joka meillä oli sillon kun tehtiin kolmosissa meidän eka 0-voitto. Sillä radalla oli kaikki kohdallaan, kaikki oli jotenkin niin helppoa, vaivatonta. Täydellistä. Olen varma, että se tunne on vielä tuolla jossain, se pitää vain löytää uudestaan.

Yritän kuitenkin keskittyä mukaviin asioihin kuten Riimin luokkanousuun, ihan hurjaa että sekin on muka kolmosissa :)

Kirous kulkee rataa, joka muodoltaan tunnistetaan...

2010-08-05T13:14:00.000-07:00

Mun pään päällä leijuu kirouksen paksut ja tummat pilvet, siitä ei ole enää epäilystäkään:

Piirinmestaruuskisat 2007. Viikkoa ennen kisoja multa leikattiin polvi ja Matti vei Tamin joukkueessa. Eikä yhtään huonosti vienytkään. Ei siinä, silloin ajattelin kysessä olevan huono tuuri.

Piirinmestaruuskisat 2008. Kaksi viikkoa ennen kisoja mun polvi alkoi kipeytyä. Itse kisoihin kipeytyminen ei vielä vaikuttanut; lauantaina Tami nousi kahden nollavoiton myötä kolmosiin ja joukkuekisassa tehtiin toiseksi nopein nolla. Sunnuntain yksilökisoissa voitettiin piirinmestaruushopeaa. Kisojen jälkeen polven kipuilu paheni ja se päädyttiin leikkaamaan myöhemmin. Vielä silloinkin ajattelin, että jopas olen tapaturma-altis ihminen.

Piirinmestaruuskisat 2009. Kisoja edeltävänä päivänä, mut taklattiin futis pelissä tosi pahasti, en pystyny enää kävelemään. Kisoissa mulla meni sitten Tamin ekalla radalla jalat alta enkä voinu osallistua enää muille radoille ja joukkueeseen otettiin varakoira. Vitutti, mutten osannu epäillä mitään.

Piirinmestaruuskisat 2010. Käyn treenaamassa Riimin kans maanantaina ennen viikonlopun kisoja. Radalla sitten astun kuoppaan, mun nilkka pyörähtää ympäri enkä pysty enää kävelemään kunnolla.. Nyt muutaman päivän jälkeen on siinä kunnossa, että voin kävellä jotenkin, mutta juoksemista en vielä uskalla edes ajatella. Nyt tiedän asian oikean laidan.

Yhteenveto: Ehkä tajuan ensi vuonna olla ilmoittautumatta piirinmestiksiin ihan oman terveyteni takia?

Agirodun ja Kokkolan tunnelmat

2010-07-31T13:18:00.001-07:00

Heinäkuun alussa kisattiin ekana viikonloppuna Agirodussa Tampereella ja toisena viikonloppuna Kokkolassa. Agirotua ei tällä kertaa voitettu, muttei ollenkaan turha reissu, sillä kotiin tuomisina oli puoli-ilmaista skumppaa :)) Kokkolan reissulla puolestaan hukkasin puhelimeni. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Viime tammikuussa Pakkasrallin jälkeen sain hakea puhelimeni Kemin Prisman neuvonnasta, kun olin tiputtanut sen pihalle ja joku ystävällinen ihminen oli toimittanut sen neuvontaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan käyny niin hyvä tuuri, että joku olisi sen neuvontaan vieny.. Mitä tästä (TOIVOTTAVASTI) opin; pidä parempaa huolta tavaroistasi! Tämän opetuksen saattelemana siirrymme puiseviin kisakertomuksiin;

Agirodussa osallistuttiin vaan joukkueviestiin. Pohjoisen Gööttien joukkueessa oli Tamin ja Riimin lisäksi Sonja & Zippi Taminpoika ja Tuija & Karkki. Menin ensin Tamilla, jonka kanssa tehtiin ihan hyvä rata, josta tais tulla vitosen virhe rasitteeksi yhdestä putken ohituksesta. Ihan täysin oma moka, kun en näyttäny putkea kunnolla ja Tami tuli mun liikkeen mukana ohi. Riimikin teki ihan näppärän radan eikä sikaillu yhtään niin paljon kun pelkäsin! Virheitä kuiten ropisi kahdesti väärin aloitetusta pujottelusta, putkeen väärään päähän menemisestä, lentokeinusta (ehkä) ja A:lle menemisestä putken sijasta. Vaikka tuo virheiden luettelo onkin melkeen yhtä pitkä kuin suurperheen viikon kauppalista, voin vakuuttaa, että oli meillä hyvätkin hetkemme radalla :) Molemmat teki ihan kelpo suoritukset. Ainakin sellaiset, mistä jää varaa parantaa ens vuoden kisoissa!

Sitten tärkeimpään uutiseen; mun agility harrastus nousi aivan uudelle tasolle. Ostin nimittäin Ditat <3 <3 <3 eli siis agilityyn tarkoitetut kengät. Ja kaiken huipuksi, pitkällisen neuvottelun ja tinkauksen jälkeen, sain kengistä 25 e alennusta ja kaks pulloo skumppaa ja puolen litran limsan kaupan päälle!! :D Varmaan parhaat kenkäkaupat ikinä! Kiitos Sonja avusta ;) Ditoilla on nyt käyty juoksemassa yhdet kisat ja muutamat treenit ja on ne kyllä eri ihanat! <3

Kokonaisuudessaan meillä oli hyvä reissu. Yövyttiin mun tädin luona kerrostalossa ja voin ylpeänä todeta, että kyllä kaikista olis kerrostalossa eläjäksi. Gööteistä sen jo tiesinkin, mutta Musta pantteriin olin kyllä todella tyytyväinen. Mäihä oli ihan coolina kaupungin vilinässä eikä rapuissa kulkemisessakaan ollu mitään ongelmaa. Päinvastoin, se oli Mäihästä vähän liiankin hauskaa.. Muutaman kerran sain hakea sen neljännestä kerroksesta (meidän asumus oli siis toisessa kerroksessa), kun Mäihä ehti livahtaa ovesta rappuun. Mäihä oli myös ekaa kertaa pitkällä automatkalla eikä pitkät ajomatkat tuntunu olevan sille mikään ongelma.

Oli kivaa nähdä kaikkia tuttuja pitkästä aikaa, näkyillään taas! Ja Stiinalle kiitos neuvoista, kuuntelemisesta ja ymmärryksestä, tulee aina parempi fiilis :)

Kokkolassa kisattiin 10-11.7, molemmat pojat olin ilmoittanut neljään starttiin. Tuomareina oli Nyberg, Sivonen ja Kokkonen, en kyllä muista enää kuka minkäkin radan tuomaroi. Yhtä kakkosten rataa lukuunottamatta tosi kivoja ratoja kaikilla.

Riimillä oli ihana kisata; R oli ihanasti kuulolla, ei yhtään sikailua eikä yhtään hylsyä <3 Lisäksi kaikki radat oli tasaisen hyviä ja kaikista jäi tosi hyvä fiilis. Ekalla radalla kämmäiltiin keppien aloitus muutaman kerran ja yksi rima tuli alas. Muuten ihan semiok rata. Hauskinta oli kuitenkin se, kun radan jälkeen yks ihminen tuli kysymään multa, mikä sen hienon ohjauskuvion nimi on, jota käytin radalla. Olin vähän kummisani, koska omissa muistikuvissani olin vieny radan täysin perusohjauksella läpi. Sitten hoksasin, että yhden vastaanottohypyn jälkeen mun oli tarkoitus ottaa Riimi "nenästä" oikeaan käteen, mutta jostain syystä R kiersi mun selän takaa vasemmalle puolelle. Se oli kuulema näyttäny niin suunnitellulta, että kyseinen henkilö oli ollu varma tän olevan taas joku uus ohjauskuvio, aika hauskaa :)

Riimin toinen rata oli hyppyrata, johon en saanu minkäänlaista fiilistä, koska meillä ei ole sieltä mitään tavoiteltavaa (Riimillä on siis jo luva hyppäriltä, en käsitä miksi olen sen siihen ilmoittanu). Ja radan nähtyäni fiilis laski vielä entisestään. Ensimmäinen ajatus oli, että rata on Riimin hallittavuudelle täysin mahdoton. Se oli yhdenlainen sumppu, jossa estevälit oli aika lyhyitä, koiran piti pysyä koko ajan lapasessa ja sitten ihan mahdottomasti välistävetoja.. Eli ei todellakaan meidän juttu. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun kepeille tekemääni pakkovalssia lukuunottamatta, rata rullasi tosi hyvin ja maaliin päästin nollalla, jolla sitten voitettiin. Alun epäonnistuneessa pakkovalssissa kului niin kauan aikaa, ettei mistään supermiinuksista voida puhua, mutta tuntu aika makialta tehdä nolla radalla, jossa etukäteen ajattelin, ettei neljää estettä pitemmälle päästä puhtaasti :)

Sunnuntaina Riimin eka agirata oli niin täydellinen aina loppukiemuroihin asti, jossa tuli sit rima alas :( Harmitti ihan sairaasti niin hienolla radalla olis ollu mukava nousta sinne kolmosiin.. Se sentään vähän lohdutti, että voitettiin tämäkin stratti ja saatiin palkinnoksi kaksi Relaxantin tassuvoide purkkia, jotka on kuulema aika arvokkaita :) Viimeisestä radasta sen verran, että tulokseksi tuli 10, jotka menee täysin mun huolimattoman ja väsyneen ohjauksesta piikkiin. Ihan kiva rata muuten.

Tamin kanssa jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Jokaiselle radalla mahtui niin huippu hetkiä kuin huonoa ohjausta, ihme sekoilua ja hosumista. Asteikolla 1-10 sanoisin ehkä 6 ½. Jokaisesta radasta jäin vähän jotain hampaankoloon ja lisäksi musta tuntu, että me jäätiin jonkun verran meidän normaalitasosta. Kuitenkin ratojen onnistuneet kohdat oli sellaisia työvoittoja, joista jäi ihan loistava fiilis. Niiden onnistumisten myötä myös jotain mun suhtautumisessa Tamin kanssa kisaamiseen muuttu. Olen aina ollu sitä mieltä, etten voi tehdä Tamin kanssa täydellistä rataa. Sellaista, jonka jälkeen voisin todeta, että me oltiin ihan helvetin hyviä enkä keksisi mitään parannettavaa.. Juu-u, tämä on perfektionistille vähän vaikeaa, mutta toivottavasti mahdollista. Nyt kun onnistuttiin sellaisissa asioissa, joiden takia olen kokenut ennen aikaisen harmaantumisen ja vuodattanut niin verta kuin kyyneleitäkin niin mulle tuli vahva tunne siitä, että vielä me joskus tehdään se. The Täydellinen rata.

Eka radalta jäi vähän kummallinen fiilis. Tami ei yleensä tiputa ikinä rimoja, mutta nyt kompuroi alusta yhden riman sekä pituuden nurin. Lisäksi puomi oli aikalailla perseestä ja mietin sen uusimista, mutta jatkoin kuitenkin radan loppuun. Tulos siis 10 ja aika oli ihan hyvä, vaikka jäinkin siihen loppuun empimään sen puomin uudelleen ottamista.

Tamin toinen rata oli hyppäri. Alku oli ihan sairaan hieno, menin ottamaan Tamin kolmen esteen takaa vastaan (!) ja onnistuin pyörittämään alun kiemurat tosi pienillä kaarilla. Ennen keppejä tapahtuneesta pyörimisestä olisin antanut vitosen, mutta siitä ei kuitenkaan virhettä tullu ja muutama kaarros valui, mutta Tamilla oli tosi hyvä vauhti. Tehtiin kuitenkin ihan ok nolla, ei millään kauhean hyvällä ajalla. Ylivoimaista voittajaa lukuunottamatta erot oli kuitenkin sellaisia, että kun me saadaan nuo typerät pyörimiset pois meillä on mahdollisuudet parempiin sijoituksiin.

Sunnuntai aamuna aloitettiin Tamin kans Kokkosen agilityradalta, joka oli tosi mukava ja virtaava. Tamilla oli tosi hyvä vauhti päällä ja tehtiinkin nollaa aina neljänneksi viimeiselle esteelle asti. Olin ajautunu liian pitkälle enkä saanu Tamia enää sujuvasti pakkovalssiin mukaan ja T hyppäs hypyn väärin päin. Vähän harmitti, Tami meni taas tosi kovaa ja olis ollu kiva nähdä mihin kohtaan tuloslistassa me oltais sillä radalla kivuttu.

Viimeinen rata oli ihan kamala, mun sydän itkee verta jo pelkästään sen radan ajattelemisesta. Tein muutaman niin typerän amatöörivirheen ja virheiden sarja päättyi hylkäykseen, kun uusin puomin. Sen radan jälkeen toivoin todella saavani muistinmenetyksen ja unohtavani koko sekoilun. (Eikä tässä kuvauksessa ole sitten yhtään lapinmiehen lissää... ;)

Kisojen välissä ja niiden jälkeen ollaan vaan oltu, treenattu, uitu ja lenkkeilty. Uutena lajina meidän ohjelmistoon on tullu suolla juokseminen, se on siis niiiin huippua! Rankkaa, mutta niin ihanaa :) Lajin parasta antia on kun uppoaa polviaan myöten suohon tai kun kaivaa kenkää jostain suonsilmäkkeestä, siinä on sitten sitä jotain... Heh, huvit ne on hirvaslaisillakin ;D

Tankkaamista reissua varten..

2010-07-02T04:57:00.000-07:00

Eilen aloitettiin lähtölaskenta kohti viikonlopun Agirotua, joka Riimin tapauksessa tarkoitti tankkaamista viikonlopun reissua varten. Riimi unohtui** mulla eteiseen X minuutiksi ja R päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, syömällä nappulapussista X määrän ruokaa varastoon. Riimin vahingoksi lähdin kuitenkin käyttämään Mäihää ulkona ennen kuin R oli kerenny vetää nappulapussin ihan loppuun. Rantapalloa muistuttavan Riimin ilta menikin sitten selällään makoillen ja raskaasti huokaillen suuren vatsansa kanssa. Aamulla Riimiltä oli erotettavissa kuitenkin lantio.

*Jep, Riimi on erittäin helppo unohtaa eri paikkoihin, kun se on luonteeltaan tuollainen hiljainen kärsijä. Tyytyy aina kohtaloonsa ilman protestointia. Sisällä Riimi on melko huomaamaton, sillä ei ole mitään tarvetta kävellä mun perässä koko aikaa niinkuin muilla meidän koirilla. Joten ei ole mitenkään tavatonta jos Riimiä ei näe sisällä muuta kun lenkille lähdettäessä, jääkaapin oven avautuessa ja ruoka-aikana. Jos Rii taas tulee mun mukana on se silloinkin niin huomaamaton, joten on hyvin tavallista, että läsäytän oven perässäni kiinni ja Riimi jää sinne. Eikä se sillonkaan tajua puhua mitään, odottaa vaan niin kauan, että joku päästää sen pois. Pahin unohdus tais olla viime talvena, kun unohdin sen iltalenkin jälkeen muutamaksi tunniksi pihalle. Siellä se istui ulko-oven vieressä, kun menin ennen nukkumaan menoa laittamaan oven lukkoon. Eilen Riimi ei kuitenkaan ollut kärsijän roolissa, olen siitä aivan varma.*

Illasta sit lähdetään ajeleen kohti Tamperetta, jänskää! Huomenna olis suunnitelmissa käydä Mäihän kans kaupungissa ja ajelemassa junalla ja ehkäpä käydään katsastamassa kisapaikkakin. Sunnuntaina päästään sit kisaamaan joukkuekisassa, jossa Tami ja Riimi edustaa Pohjoisen gööttejä. Sori vaan joukkuekaverit, mutta meiltä on turha odottaa kauhean hohdokasta suoriutumista. Meidän "Agirotu treenien" (treenasin siis molemmilla koirilla rataa niin, että menin Tamilla ensin ja Riimillä sitten, ihan niinkuin sunnuntaina joukkueessakin) perusteella Riimiltä karkaa mopedi käsistä ja Tami osoittaa enemmän lahjoja puruihin..

Kaiken pitäs olla valmiina; matkatavarat on kuta kuinkin kasassa jaa saatu sullottua autoon, koirille ollaan laitettu punkkikarkotteet ja mie olen teipannu polveni (kipeyty pahasti keskiviikon treenien jälkeen, meillä on niin raskas pohja tuolla ulkokentällä eikä mun polvet kestä siellä treenaamista kauhean hyvin, muutaman päivän levon jälkeen kuitenkin ihan ok). Joten täältä tullaan Tampere! :)

Muutama kuva Mäihästä parin päivän takaiselta suolenkiltä;

Mitäs me mehtäläiset

2010-06-25T13:42:00.000-07:00

Olen joskus miettieny sitä, että olenko tylsä ihminen. Tänään sain vastauksen tähän kysymykseen; kyllä, olen aivan äärettömän tylsä. On keskikesän suurimman juhlan aatto, jolloin perinteisesti viina virtaa ja musiikki raikaa. Mutta mitäs mie silloin teen? Ensiksi treenaan ja lenkitän kaikki koirat erikseen, käyn itse juoksemassa 8 kilsaa, jonka jälkeen vaivun kyyniseen apatiaan ja alan päivittämään blogia. Muilla on huomenna railakkaan juhlinnan seurauksena hirvittävä krapula, kun mun päänsärky johtuu korkeintaan siitä, että nukahdin sohvalle huonoon asentoon kesken Espanjan futispelin. Että welcome to my life.

Valtakunnassamme siis kaikki on mallillaan. Ollaan keskitytty reippaaseen lenkkeilyyn ja treenattu pikkasen. Ei siis mitään normaalia kummempaa. "Juhannus"näyttelyssä olin talkoilemassa, omia koiria en ollu ilmoittanu ollenkaan. Sinä viikonloppuna Tamin tyttäret saavuttivat hienoja tuloksia niin näyttelyissä kuin agilityssäkin; Rovaniemen näyttelyyn oltiin ilmoitettu Nila (Vinhallan Virvatuli), joka oli SERT, CACIB, ROP! Onneksi olkoon Kaisa! :) Ja agilityn SM kisoissa Lanalle (Region's Ever Estrella) ja Terhille SM hopeaa! Onneksi olkoon, upea saavutus! :)

Tami

Vähän Mäihän kuulumisia: kaikki on sujunu oikeestaan tosi helposti ja mukavasti. Tajusin tänään, että Mäihä on ollu meillä vasta kaks kuukautta, mutta jotenkin tuntuu, että se olis ollu täällä aina. Vaikka se on niin kamalan nuori, en jotenkaan osaa ajatella, että se on vielä pentu. Varmaan se johtuu siitä, että sen kanssa on niin helppoa ja mutkatonta olla. Uusiin paikkoihin mentäessä ei tartte yhtään miettiä, miten Mäihä reagoi, kun se on koko ajan niin reipas. Kotona se osaa odottaa nätisti ruokaansa, tulee ulos vasta luvalla ja M on täysin sisäsiisti! Voisin siis sanoa, että se käyttäytyy suurimman osan ajasta kuin aikuiset koirat. En osaa selittää tätä tunnetta tämän tarkemmin, mutta Mäihä tuntuu vaan niin sopivalta mulle. Toivottavasti se pysyiskin tuollaisena. Ainakaan yhtään tylsää hetkeä ei sen kanssa ole vielä ollu!

Ainoat asiat missä meillä on aika paljon siedättämistä on autot ja vieraat koirat. Autolla Mäihä tykkää matkustaa, Mäihä menee monesti lenkille lähdettäessä ensin auton ympärille pyörimään jos lähdettäisiin ajelulle. Myöskin kaupungissa rauhoittuu maikoilemaan, vaikka autoja meniskin kohtuullisen läheltä. Ainoastaan jos kävellään tuota ison tien vierttä Mäihä reagoi autoihin (varsinkin rekkoihin). Mäihä ei juokse paniikissa hihna kireällä ympäriinsä, vaan väistää ojan puolelle ja vilkuilee ympäriinsä eikä selvästikään kävele rentoutuneesti. Toisten koirien kanssa menee hyvin niin kauan, kun ne ei tule ihan iholle. Mäihä pystyy siis työskentelemään, vaikka paikalla olis muitakin koiria, mutta se ei halua niitä ihan lähelleen. Enkä aio alkaa tähän "ongelmaan" sen kummemmin puuttumaankaan. Oman lauman kanssa Mäihä tulee todella hyvin toimeen, samoin kuin niiden kaverettein koirien joiden kanssa on tarvis ja se riittää mulle. Yritän vain jatkossa vahvistaa sitä, että Mäihä keskittyy mun kanssa tekemiseen ja suhtautuu muihin koiriin välinpitämättömästi. Jos olisin halunnu koirapuisto koiran, olisin valinnut aivan toisenlaisen rodun.
Alkuviikko vietettiin Lehtojärvellä, sukulaisten mökillä. Säät ei kauheasti suosinu, mutta kivaa oli silti! Riimi ainakin tykkäs, kun pääsi uimaan! Aika hauskaa, viime kesänähän Riimiä ei meinannu saada uimaan mitenkään ja nyt ui ihan intona. Mäihäkin kävi uimassa. Pieni musta sekopää hyppäs laiturilta mun perään, sillä ei siis todellakaan ole itsesuojeluvaistoa... Ja kävipä M muutaman kerran itsekseenkin uimassa ts hakemassa muutaman kaislan, joiden kanssa se juoksi sitten ympäri pihaa :) Yllättäen Tami katseli laiturilta muiden uimista.. Kuvassa Riimi Lehtojärvellä:

Torstaina oli Mäihän toinen rokotus. Ell kehui, että Mäihä on tosi lihaksikas ja jäntevä, painoa sillä oli 10,4 kg. Kotimittauksella olen saanu sille korkeutta nipin napin 38,5 cm.. Rokotus meni jälleen hyvin, M ahmi taas sellaisella vauhdilla nappulaa, ettei ell meinannut ehtiä rokotetta laittaa :) Kuvassa Mäihä ja Tami muutama viikko sitten;

Ens viikonloppuna kisataan sitten Agirodussa. Mulla vähän jänskättää, nämä on ekat kisat Riimin kans sitten toukokuun epäonnistumisien.. Agirodussa kisataan ainoastaan joukkuekisa, kun unohdin ilmoittaa pojat yksilöradoille!! Hitsi, mulla ketutti, kun hoksasin, että ilmoittautuminen oli menny. No, mutta käydään katselemassa kunnon karnevaalimeininkiä ja ollaan sukulaisten ilona muutama päivä.. ;) Agirodun jälkeen kisataankin sitten seuraavana viikonloppuna Kokkolassa.

Kisaraportteja ja sairaskertomuksia

2010-06-07T12:57:00.001-07:00

JIPPIAIJEEWUHUUUUUU!! Sois nyt kauan odotettu kesäloma!! :) Eikä ne hyvät uutiset vielä tähän lopu! Vihdoinkin on koittanut se kauan odotettu päivä; mun ei enää ikuna tartte kuulla sitä karmivaa ketjujen kilinää, kun se paholaisen riivaama goottimummo "hiipii" mun luo, suu kiristyneenä viivaksi, silmistä paistaen puhdas raivo eikä sitä kireällä äänellä lausuttua uhkausta "Mäkelä voisi koittaa keskittyä tähän englannin opiskeluun jos meinaa joskus päästä tästä koulusta..". En ole ikinä nähny Virvelin hymyilevän niin aitoa, helpottunutta ja iloista hymyä (jonka taakse oli vaivoin tukahdutettu riemun kiljahdukset), kun hänen sanoessaan, että pääsin enkun reilusti A:lla läpi!!! :)) Voi tätä ilon, onnen ja oikeudenmukaisuuden päivää!!

Meni tuo toukokuu niin hujauskessa ohi, etten taaskaan kerenny kauheasti koneella istua ja blogia päivittellä (seliseli). Kaikki koirat on kuitenkin hengissä (myös Mäihä, vaikka sillä on aika vahva itsetuhovietti) ja ihan hyvässä... niin. Ensin ajattelin kirjoittaa, että "ihan hyvässä ruumiin ja sielun voimissa", mutta hetken ajateltuani se ei ehkä ihan pidä paikkaansa: Pii ontuu ajoittain lenkin jälkeen, Tamilla on korvan takana hirveä paise kun otin punkin(!) pois, Riimi on ollu kipeä ja Mäihän kans välillä tuntuu, että sillä saattaa olla aivot revähtäny. Ja ehkä blogin otsikko antaa viitteitä meidän porukan henkisestä tilasta.. ;) Joten todetaan vaan, että kaikki on hengissä. Mitä sitä tuota asiaa turhaa selittelemään, ehkä tuo "hengissä" sana kertoo kaiken oleellisen. Anyway, toukokuussa kisailtiin aika paljon agia ja jännitettiin, jatkuuko Riimin agilityura.. Tässä siis niistä pähkinän kuoressa:

Oulussa oltiin kisaamassa 22.5, molempien poikien kans. Riimi ei tuntunu yhtään omalta itseltään :/ R oli ihan intona, kun vein sitä lähtöön, mutta radalla sitten mulla ei ollukaan enää se Riimi joka irtoaa, menee täysiä, kiljuu, rakastaa. Riimi haki hyppyjä tosi pahasti, pujotteli tahmeasti, kääntyi vaikeasti :( Riimistä näki ihan selvästi, että se olis halunnu tehdä, mutta se ei vaan pystyny. Tuloksina siis yliaikinen nolla ja yliaikainen 5. Joo-o, ihanneajat oli tosi tiukat, mutta ei Riimi normaalisti ota nolla radalla yliaikaa. Peruin sit Riimin meidän omista kisoista enkä ilmoittanu sitä Keminmaan iltakisoihin ja soitin fyssarille joka kävi 31.5.

Tamilla meni tosi kovaa ja tulokseksi tupla... 5! ;) Eka rata lähti kulkemaan tosi kivasti, mutta puolessa välissä ohjasin Tamin A:sta ohi.. Muuten rata meni hyvin, vähän pääs kaarrattamaan ja puomilla pidin vähän pidempään kun oli jo virhe alla, T pysy tosi kivasti ja lähti vasta luvalla. Tuloksena siis 5. Toisella radalla mun ohjaaminen oli sitä kuuluisaa paniikkiohjausta; huiskin käsillä minne sattuu, hätäilin, muutama paniikkipelastus, Tami räyskytti mulle kun olin myöhässä.. Alussa meinasin ottaa hylsyn, kun vein Tamin melkeen väärälle esteelle, T onneksi käänty mun kiljaisusta ;) Kielto otettiin sitten toiseksi viimeiseltä esteeltä, kun mun takaaleikkaus epäonnistu totaalisesti ja ajoin Tamin päälle > T jäi pyörimään esteen eteen. Eli tältäkin radalta tulokseksi 5.

Tami Roin kisoissa, ©Laura Raudaskoski

Ke 26.5 käytiin sitten Mäihän ja Riimin kans eläinlääkärillä, kun molemmilla oli rokotus. Mäihä oli tosi reipas, osas käyttäytyäkin aika fiksusti! Ainoastaan rokotuksen laittamisessa meillä oli pieniä vaikeuksia, kun hyvällä ruokahalulla varustettu pikku musta ei meinannu makupaloja syödessään pysyä sitä vertaa paikallaan, että ell olis kerenny rokotteen niskaan laittamaan :) Riimin rokotus meni hyvin, mutta kun pyysin ell tunnustelemaan Riimin selkää (jos hän pystyis sanomaan siitä oman mielipiteensä) sainkin sitten saavikaupalla kylmää vettä niskaani. Riimi aristi selkää pahasti kun sitä paineltiin, ell epäili jotain pahaa jumia, mutta käski varautua myös selkämuutoksiin :( Samalla reissulla pyydettiin myös meidän toiselle rampapotilaalle Piille Rimadylia, kun se ontuu välillä lenkin jälkeen. Viikon kuurin jälkeen on ollu paljon parempi.

29.-30.5 kisasin Tamin kans omissa kisoissa. Tamille viikonlopun saldoksi 0,hyl,5 ja 0. Ratoihin olin tyytyväinen ja en ollut tyytyväinen. Pääasiassa kuitenkin tyytyväinen. Eka rata oli ehdottomasti paras. Yhdessä valssissa meinasin kaatua omiin jalkoihini, mutta muuten rata kulki niinkuin pitikin. Toisella radalla alku oli hyvä, mutta sitten Tami meni A:asta ohi (vieläpä kahteen kertaan!!) ja hylyn otin siitä, kun palautin puomille (hiippaili kontaktin yli). Kolmas rata oli hyvä, kunnes Tami meni A:sta ohi eli tulos 5 vp. Viimeinen rata oli mun mielestä hirivittävän rämpimisen-vääntämisen-säätämisen-tuntuinen nolla, mutta ei kai tässä lajissa edelleenkään tyylipisteitä anneta.

Tami Roin kisoissa, ©Laura Raudaskoski
Tuota A:n ohittamista mietittiin ja tultiin siihen tulokseen, että vika ei ole mun ohjaamisessa vaan Tami jostain syystä väistää sitä. Sekä Oulun kisoissa että Roin vitskan radalla A:lle oli ihan suora linja, josta Tamin olis aivan varmasti pitäny osata A:lle mennä, mutta T tuli silti mun liikkeen mukana ohi. Luultavasti Tami on hypänny jotenkin huonosti A:n ylösmenolle ja niksauttanu siinä vähän selkäänsä, jonka takia on sit ruvennu väistämään A:ta. Uskon kuitenkin, että tää on sellainen ongelma, josta me päästään aika äkkiä yli.

Tämän vuoden tavoitteesta jäätiin siis tuplanollan verran. Eli emme saaneet osallistumisoikeutta SM-karkeloihin. Tokihan se harmittaa, kun tavoitteet jää täyttymättä, mutta tällä hetkellä sillä ei ole mulle sen suurempaa merkitystä. Vaikka oltais tarvittavat tulokset saatukin kasaan ja sitä myöten osallistumisoikeus SM-kisoihin, olisin varmastikin jättäny sen oikeuden käyttämättä. Mun pää ei ole vielä niin kovassa kunnossa, että pystyisin tekemään kaksi hyvää rataa peräkkäin. Karu totuus on se, että meille on tarjottu sitä tuplaa tän kevään aikana neljä kertaa suorastaan hopeatarjottimella, mutta olemme kiertäneet kyseistä tarjotinta kuin kissa kuumaa puuroa. Jos Roin kisoja ei oteta huomioon niin tällä hetkellä tilanne taitaa olla se, että olen itse omien onnistumisieni tiellä. Niin kun aiemmin kirjoitin, kun tiedän, että meillä on sauma siihen tuplaan niin mulla alkaa sellainen yliyrittäminen, että rata epäonnistuu heti alkuunsa. Emme kuitenkaan masennu tästä, vaikkei arvokisojen ovet meille vielä avautuneetkaan, vaan olemme suunnanneet katseemme jo tuleviin SM-skaboihin! :)

Ainiin, sain kokeilla Rovaniemen kisoissa myös vähän toisenlaisen koiran ohjaamista, kun olin lainakartturina kaverini Usva pumille! ;) Kolmen yhteisen treenikerran jälkeen kisat menivät varsin mukavasti: 5 (sij 2), 10 (sij 2), hyl ja 10+yliaikaa (sij 4)! Usvan kans oli kiva kisata, kiitos vaan Hanskulle koiran lainasta! Aika näyttää, nähdäänkö mut Usvan lainakuskina toisenkin kerran ;)

31.5 Riimillä kävi sitten eläinfyssari Mika Toivanen. Mun pyynnöstä Mika hieronnan lisäksi tunnusteli myös Riimin selän ja lonkat. En olis ikinä uskonu, että Riimi oli niin huonossa kunnossa: lavat oli jumissa ja niiden liikkuvuus huono, vas. etujalassa hermopinne, selkälihas tiukkana, selkälihaksen oik.puolella pieni revähdys, lantio vähän vinossa, jossain lantion seudulla oli myös joku jumi ja reisissä tiukkuutta.. Että en yhtään ihmettele, kun on ollu vähän haluton tekemään agilityä. Kaikista parasta oli kuitenkin, kun Mika sanoi, että Riimin selässä ei ole mitään vikaa ja jumiutuminen ei johdu selästä ollenkaan! :) Riimin selkä kuitenkin kuvataan ens syksynä lonkkakuvien yhteydessä ihan mun mielenrauhan vuoksi.

En näemmä hallitse tiivistämisen jaloa taitoa, joten kirjoittelen Mäihän kuulumiset piakkoin omaan tekstiinsä :)

Kemin kisat 13.5

2010-05-14T08:16:00.000-07:00

Helatorstaina oltiin kisaamassa Jonnan ja koirien kans Kemissä. Päivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen, ihan kesäkeli! Tosin turhan kuuma päivä koirille, varsinkaan kun autolle ei tahtonut löytyä varjopaikkaa millään. Kisasin molemmilla koirilla kaksi agility rataa, tuomarina Sari Mikkilä.

Riimin kanssa lähdin kisaamaan pienin toivein ja odotuksin, koska Riimin lihakset on ollu tosi tiukkoina, jonka takia rimat sit lentelee :( Kati on käyny hieromassa sitä nyt kahdesti, ekalla kerralla Riimi tuntui jäiseltä poronliha köntiltä, toisella kerralla oli vähän parempi. Saatiin kuitenkin lupa kähteä kisaamaan ja lähdinkin vähän kokeilemaan, miten Riimi liikkuu isolla kentällä.

Riimin eka rata oli hyvä. Puomiin olin erityisen tyytyväinen, R teki niin hienon pydähdyksen, vaikka mie olin aika kaukana! Myös viime aikoina paljon takunneet kepit onnistui tosi hienosti. Ainoa virhe oli rima, joka tuli yhdessä kaarteessa alas - tai näin ainakin luulin. Tulostaululla kuitenkin Riimin kohdalla oli hyl. Treenikavereiden kanssa ihmeteltiin tätä kovasti, koska kaikki jotka oli Riimin radan nähneet olivat sitä mieltä, että se rima sieltä vaan tuli. Asia vaivas mua sen verran, että päätin käydä kysymässä tuomarilta ja tuomarinsihteeriltä muistaisivatko he Riimin rataa. Omasta mielestäni kysyin tätä täysin asiallisesti, ketään syyllistämättä tai arvostelematta, mutta ilmeisesti eräs toimitsija ei tätä ymmärtäny. Hän sanoi mulle sitten aika ilkeästi asiasta ja oli sitä mieltä, että mie valehtelisin. Musta tuntu tosi pahalta, koska olin ihan varma, ettei mua uskottu ja pidettiin vaan valehtelijana.. Ymmärrän kyllä, että tuomari ja tuomarinsihteeri ovat vaan ihmisiä, joille voi sattua virheitä, mutta asiaan täysin kuulumattoman toimitsijan kommentti oli mun mielestä ilkeää. Ja kun tulos ei ollu nolla niin eipä sillä olis ollu niin väliä, mutta halusin vain kysäistä, muistaisiko tuomari mistä kohtaa se hyl tuli. Joka tapauksessa otin toimitsijan kommentin hirvittävän henkilökohtaisesti enkä vaan päässy sen asian yli niin nopeasti kun olis pitäny.

En vaan saanu kasattua itteäni ennen Riimin seuraavaa starttia, joka tuli aivan liian pian. Rataantutustumisessa sain pidettyä itseni vielä jotenkin kasassa, mutta kun haettiin Jonnan kans koiria autolta murruin ihan täysin. Se sitten näkyi radalla erittäin luokattomana ohjauksena... Riimi karkasi lähdöstä, tiputti toisen riman ja teki mun huonon käskytyksen seurauksena vielä lentokeinunkin ja kaikki tämä neljän ensimmäisen esteen aikana. Otin sit keinun uudestaan ja loppurata oli ihan semiok. Saattoi siellä vielä muutama rima tulla alas tai ainakin kolista.. Riimi ei siis ole vielä kunnossa, ikinä aiemmin ei ole kisoissa rimoja tullu alas ja treeneissäkin vaan harvakseltaan :(

Riimin ratojen jälkeen oli tosi vaikeeta yrittää keskittyä kisaamaan vielä Tamilla. Olin jotenkin niin pettyny itteeni, kun annoin tuollaisen asian vaikuttaa. Itkin tuota asiaa sitten vielä treenikavereille, joiden kannustavista sanoista tulin jo paremmalle tuulelle. Kävin vielä ennen Tamin startteja kävelemässä ja päätin unohtaa koko episodin ja keskittyä tekemään Tamin kans hyviä ratoja.

Tami ei ollu häkissä viettämänsä kuuman päivän jälkeen oikeen parhaassa terässä. Ekalta radalta tehtiin hyvä nolla, josta olin niin tyytyväinen! Tai oikeastaan siitä, että sain kasattua itteni ja nollattua tilanteen, pystyin näyttämään itselleni, että multa löytyy jonkun verran henkistä vahvuutta. Vaikka ei oltu mitenkään erityisen nopeita (ia -1,50, sijoitus jotain 6?), mutta rata oli varmasti paras tänä vuonna. Jos Tamin vauhtia ei oteta huomioon niin ohjauksellisesti mulla ei jääny mitään hampaankoloon. Ei tullu yhtään kökkö- kohtaa ja tehtiin ehdottomasti parhaamme siinä tilanteessa.

Toisella radalla syyllistyin jälleen perisyntiini... Vaikka olen pyhästi päättäny, että lopetan Tamin kanssa sen tuplanollan jahtaamisen ja lähden kisaamaan sillä ajatuksella, että se tulee jos tulee. Kuitenkin siitä sekunnista lähtien, kun tuomari antaa lähtöluvan, alkaa mulla semmonen yliyrittäminen, että rata kosahtaa heti alkuunsa.. Nyt jouduin tekemään alkuun vähän kökön valssi-valssi-kuvion, jossa mun jälkimmäinen valssi epäonnistu ja puomi ei ollukaan siinä missä sen piti olla ;) Tami lähti mun seläntakaa puomille, mutta kääntyi kuitenkin muhun päin, kun jäin siihen vain ihmettelemään. Luulin, että tästä tuli jo virhe, joten pidin Tamia puomin lopussa liioitellun kauan. Sitten vielä yhdellä putkella tuli vähän pyörimistä. Oli meillä radalla onneksi hyvätkin hetkemme, ettei menny pelkästään säätämiseksi koko homma :) Lopputulos kuitenkin vain 5 vp (putkelta, puomista ei antanutkaan virhettä!) ja hirveesti yliaikaa.

Tänään sitten suunnataan auton nokka kohti Tamperetta, huomenna treenataan gööttien agilitypäivillä, jänskää! :)

Riimi Kemissä, © Juha Lehtikangas

Kengurun sukua

2010-04-27T12:23:00.000-07:00

Mäihä päätti yhdeksän viikkoissyntymäpäivänsä aattona ottaa ensimmäisen suuren askeleen (vai loikan?) pienen pennun elämässä hyppäämällä sohvalle ja sänkyyn. Tämän seurauksena meidän perheessä on näyttäytynyt toistuvasti erittäin kummallinen ja huolestuttava ilmiö. Nimittäin meillä syödään nykyään kettiön pöydän äärellä. Siis aivan oikeasti! Aina näihin päiviin asti keittiön pöytä on ollu pakollinen koriste, jolle mie olen voinu aina tarpeen tullen levitellä koulukirjojani ja muita tärkeitä lippuja ja lappuja. Ihan samalla tavalla, kun kuntopyörä ajaa naulakon aseman :D Meillä on siis syöty tähän asti aina olohuoneessa telkkaria katsellen, kuitenkin sinä kauniina iltana, kun Mäihä päätti valloittaa sohvan se ei ole oikeastaan tullu kenellekään mieleen. Kukapa haluaisi syödä aamupuuron, jossa pieni kelpie on hetkeä aiemmin tassutellut? Tai juoda kaakaon samasta kupista pennun kanssa? Mäihän kanssa ollaan käyty muutaman kerran ihmisten ilmoilla sosialistumassa. Omistajallekaan sosialistuminen ei ole ollu pahasta, kun ei tule kaupungilla turhan usein pyörittyä.. Oikeesti, suosittelen kaikille lämpimästi: olkaa muutama vuosi silleen, että ette käy juuri ollenkaan kaupungilla, koska sitten kun meette kaupunkiin niin tuntuu ihan kuin olis lomamatkalla, kun kaupat on vaihatnu paikkaa ja mikään ei näytä enää samalta! :D Takaisin itse asiaan. Kaupungilla Mäihä on ollu oikeen reipas ja suurimman osan ajasta käyttäytyny oikeen esimerkillisesti. Ekalla kerralla oltiin ihan kahestaan, käytiin Katin (Tamin kasvattaja) kaupalla pyörähtämässä ja käveltiin siellä jossain keskustassa.. Toisella kerralla otin Riimin Mäihälle seuramieheksi, tarkoituskena tutustua tarkemmin autoihin ja mopoihin, joiden äänestä Mäihä ei kauhesti tykkää. Istuskeltiin jossain Sampokeksuksen lähettyvillä ( en tiedä tarkemmin paikan koordinaatteja, mutta ohi meni paljon autoja) ja Mäihä rauhoittui hetken ihmeteltyään nukkumaan. Sitten käveltiin Sampokeskus läpi, Mäihä hyppäsi yhden innokkaan silittäjän syliin ja koko Sampo-aukio kaiku, kun Mäihä komensi Riimiä leikkimään.. Eilen käväistiin saattamassa Jouni juna-asemalle, joten samalla sitten käytiin tutustumassa junaan ja istuttiin hetki asemalla. Mäihä ei ollu kummastakaan millänsäkään, reipas pentu :)
Lauantaina Mäihä osallistui ensimmäiseen koulutukseensa. Rovaniemen Käyttökoirien nuorisojaosto järjesti Koiranäyttely- infon, jota olin järjestämässä ja tietenkin raahasin Mäihän matkaan. Teorian ajan Mäihä leikki räsyllä, söi luuta ja muuten vaan riehu.. Kun kurssilaiset hakivat koirat Mäihää ensiksi vähän jänskätti, mutta rentoutu aika nopeasti. Oikeastaan koko sen ajan M nukku nojatuolissa selällään ;)

Kuvassa Mäihä ja Tami

Sitten vähän gööttipoikien kuulumisia. 18. päivä käytiin Tamin agilityryhmän kans treenailemassa Pellossa, Riimi pääsi tietenkin siinä siivellä matkaan. Mäihä jäi tällä kertaa piristämään porukoiden päivää ;) Ihan ekaksi mun täytyy kehaista, että varmaan ensimmäistä kertaa ikinä voitin arpajaisissa!! Olen aina ollu sitä mieltä, että Onnetar on kiertäny mut syntymästäni lähtien mahdollisimman kaukaa ja, mitä tuuriin tulee olen aivan varmasti ihmismaailman Aku Ankka kymmenien Hannu Hanhien joukossa.. Mutta nyt sitten voitin 15 kg:n ruokasäkin eikä ollu mitään marketti murkinaa! Vähänkö olin onnessani! :) Treenitkin meni hyvin ja oli tosi kivaa päästä pitkästä aikaa tekemään kunnollisilla esteväleillä ja vierailla esteillä. Tami teki ihan sellaisen perussuorituksen eli ihan kivan radan. Riimiin olin tosi tyytyväinen, R toimi yllättävän kivasti eikä taidettu mokaillakaan niin paljon kuin yleensä :) Kiitos vaan kaikille reissussa olleille, oli kivaa! ;)

Kuvassa Riimi ja Mäihä

"Annoin pikkusormen, se söi koko käden"

2010-04-13T12:21:00.001-07:00

Juurikin näin. Mäihä on ollu meillä viikon ja käteni on kurjemmassa kunnossa kuin yksienkään agilitykisojen jälkeen. Pienen musta pantterin neulan terävät hampaat tarttuvat leikin tiimellyksessä turhan usein käteeni enkä enää usko sitä vahingoksi.. Myös Tami ja Riimi ovat saaneet tuntea pedon hampaat (varmaan heidänkin mielestään turhan usein) niin korvissaan, hännässään kuin kuonossaankin. Tässä yhtenä kauniina päivänä huomasin Mäihän kiskovan Tamia hännästä. Ei, Mäihä ei näpännyt Tamin häntää nopeasti etuhampaillaan ja juossut karkuun Tamin vihaisesta katseesta, vaan Mäihä otti hännästä kunnolla kiinni, tapporavisteli ja murisi.. Mitä tekee sitten Tami? Makoilee kohtaloonsa alistuneena paikallaan ja katselee taivasta.. Mäihä on siis selvästi huomannut, että Tamin kovan ulkokuoren alla asustaa todellinen nössö, jota voi kiusata ihan niin paljon kuin ikinä jaksaa. Riimi taas on toista maata: Riimin lutuisen, melkeen nössön ulkokuoren alla asustaa todellinen piru, joka ärähtää pienestäkin virheliikkeesta. Riimin kohdalla Mäihä vain on ottanut huomioon pelkän ulkokuoren, sillä tänään M yritti rei'ittää Riimin korvan ja vaikka R sille ärähti, oli musta paholainen viiden sekunnin päästä uudestaan kiinni korvassa ;)
Kaikesta huolimatta pojatkin ovat alkaneet jollain tavalla lämmetä uuteen tulokkaaseen, etenkin Riimi. Mäihä on päässyt kahdesti mukaan, kun ollaan isojen poikien kans käyty metsäautotiellä juoksemassa (sillon ollaan tietenkin käyty vähän lyhyempi lenkki kuin normaalisti). Lenkeillä Riimi on alkanu vähän leikkimään Mäihän kanssa, tänään ne repi yhdessä samaa keppiä ja jonkun verran ne juoksenteleekin yhdessä. Tami pysyttelee nuorison hullutuksista niin etäällä kuin mahdollista (ts mun jaloissa), mutta sisällä sallii Mäihän tulla nukkumaan ihan kylkeen kiinni.
Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että Mäihä ei ole oikeasti kelpie. Olen tullut siihen tulokseen, että Mäihä on Musta Pantterin valepukuun puettu Vaaleanpunainen Pantteri. Todellinen järjen valo, hammaspyörien raksutuksen voi melkeen kuulla.. Tänään koulun jälkeen ajattelin väsyttää pienen paholaisen perinteisellä aktivointileikillä. Kaikkihan tietää leikin, jossa otetaan pahvirulla, jonka sisälle laitetaan nami ja koiran pitää keksiä miten saa namin kyseisen pahvirullan sisältä. Näytin sitten Mäihälle, että laitoin vähän frolicia paperirullan sisään ja paperirullan lattialle. Mitä tekee Mäihä? Menee innoissaan paperirullan luo, ottaa sen suuhunsa, tiputtaa namin suoraan Riimin etutassujen väliin ja lähtee juoksemaan rulla suussaan ympäri kämppää.. Yritimme toistaa kuvion maksan palalla, mutta Mäihän mielestä paperirulla oli pop ja Riimi sai jälleen helpon herkkupalan ;)Mutta ihan vakavasti puhuen, Mäihä on kyllä aivan ihana ja hassu pentu. Itse asiassa olen miettiny, miksi mulle ei tule pentuja useammin, kun ne on noin helppoja ja kivoja? ;) Mäihä osaa kahden harjoittelu kerran jälkeen kulkea todella hyvin remmissä! Me ollaan nukuttu melkeen joka yö n.7- 8 tuntia eikä Mäihä puhu mitään koko yönä ja aamulla herättää, kun haluaa ulos. Sit Mäihä osaa tulla kutsusta luokse ja tietää, että pitää istua ennen kuin pääsee ulos. Autoilu sujuu hyvin ja Mäihä tutustuu reippaasti uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Agility treenitkin ollaan aloitettu ihan verenmaku suussa, Mäihä juoksee mielellään putkea edes takaisin rotta tai joku muu lelu suussaan. Ja todellinen agilitykoirahan kelpuuttaa ainokasi nukkuma paikakseen putken, eiks vaan? ;)
Pienenä yllätyksenä on tullu Mäihän itsenäisyys, M ei todellakaan ole mikään emon helmoissa nyhjääjä! Tamin ja Riimin kans on tottunu siihen, että ne on napanuoralla kiinni minussa eivätkä ne päästä mua kotona silmistään edes siksi aikaa, että käyn vessassa tai postilaatikolla. Ensimmäistä kertaa kun mentiin Mäihän kans tapaamaan kaveriani läheiseen puistoon niin eipä Mäihää kauheasti meidän seura kiinnostanu, siellä se käveli totisesti omia polkujaan, välillä vaan vilkaisi, että me ollaan edelleen puistossa. Kotonakin Mäihä saattaa nukkua välillä ihan toisessa huoneessa kuin muu porukka ja metsässä viilettää ihan omia reittejään. Mut ei pidä valittaa, halusin itsenäisen pennun ja sellaisen sainkin :) Ja mun mieleen on erityisesti se, että Mäihä vaikuttaa tällä hetkellä hyvällä tavalla hullulta rämäpäältä, joten juuri sopiva pentu mulle :)

Blogin avaus

2010-04-05T10:07:00.000-07:00

Aloitetaanpa tämä blogi esittelemällä meidän Sekopäisen Seurakunnan uusin tulokas, joka kotiutui tänään :) Hän on siis australiankelpie uros Dinaisa Moonraker eli Mäihä.

Mäihä on pitkäaikaisten unelmieni ja toiveideni täyttymys saada oma kelpie. Kelpi oli yksi varteenotettavimmista vaihtoehdoista, kun mietin ensimmäisen harrastukoiran hankintaa, mutta sillon päätin siirtää kelpie haaveet tulevaisuuteen, jolloin ehkä osaisin paremmin käsitellä tuollaista energiapakkausta. Unelma omasta kelpiestä ei kuitenkaan sammunut, vaikka göötteihin ihastuinkin ja göötit on kyllä ihan ehdottomasti mahtavia koiria, joita tulen ottamaan jatkossakin. Seurailin sitten agilitykilpailuissa ja näyttelyissä muiden kelpietä ja päätin, että kun hetki on sopiva niin sellaisen itselleni hankin. Ainiin ja silloin mietin, että "lupaan" itselleni seuraavan koiran vasta sitten, kun olen valmistunu johonkin ammattiin.. Noo, pentu tuli, mutta mun valmistumispäivää ei löydy kalenterista piitkään aikaan ;)

Ajatus lähti liikkeelle sitten viime marraskuussa, kun ajeltiin Kajaanin agilitykisoihin. Sillon juteltiin Kauppilan Ritvan (kennel Dinaisa) kanssa yötä myöten kelpiestä ja Ritva kertoi, että aikoo seuraavaan juoksuun astuttaa Mimmin (Kivivainion Diiva Mimmi). Mimmi teki muhun vaikutuksen jo ensitapaamisella iloisella ja hauskalla luonteellaan agilityn alkeiskurssilla -08. Sillon sitten sanoin Ritvalle, että mie haluaisin sit Mimmistä yhden uroksen. Tänään sitten monen vuoden suunnittelun ja haaveilun tuloksena Mäihä asteli taloon :)

Mäihän ensimmäinen päivä uudessa kodissa on sujunu hyvin ja pojatkin otti uuden tulokkaan hyvin vastaan. Tami oli normaali cool ja välinpitämätön itsensä, pentu saa roikkua Tamin perskarvoissa eikä T puhu sille mitään. Riimin reaktio oli sitten vähän erilainen: Riimi nimittäin pelkäs Mäihää kuollakseen! Nyt ei enää pelkää, mutta toivoo varmaan, että pentu katoais yön aikana ;) Riimi on kuitenkin mielissään, kun häntä varten on ilmestyny ihania leluja lattialle! Ja Ikean lasten leikkiputki on Riimistä ihan superjuttu. Ikuinen kakara :)

Mäihä on kyllä tosi pätevä ja reipas pentu. Se on sellainen vieteriukko, joka loikkii pitkin taloa eikä sillä tunnu olevan huolta huomisesta. Olen levitelly lattioille erilaisia pintoja, kuten vaahtomuovia, styroksilevyn ja kuplamuovia eikä ne hidasta Mäihän menoa yhtään, se vaan loikkii menemään :) Mäihän mielestä myös Ikean putki on ihan huippu juttu ja juoksentelee sitä edestakaisin. Toinen huippu juttu on oman peilikuvan ihaleminen. Mäihä saattaa olla pitkätkin ajat eteisen isojen peilien edessä ja yrittää nuolla, raapia ja juosta peilin läpi.
Sit se on kyllä niin mahtava, kun osaa pyytää ulos! :O Kun oltiin tultu kotiin ja ruokailtu niin M alko sitten raapia ulko-ovea ja kitistä. Vein sen sit ulos ja sinnehän se teki niin hienosti pissat ja kakat! Tähän mennessä ei oo kun yks vahinko sattunu sisälle, muuten se on aina hoksannu pyytää ulos. Toinen mahtava juttu on, että heti kun Salkkareitten tunnari alko niin pentu simahti ja nukkui koko jakson! :) En voi ees kuvitella, että meille tulis jotain ongelmia, kun antaa mun kattoa Salkkarit rauhassa, että kiitos vaan kasvattajalle alkeisopetuksesta ;D

Kiitos Ritvalle ihanasta pennusta! :)