tiistai 25. huhtikuuta 2017

Siis voiko olla niin että muistot aika ehkä kultaa

Kävelen koirien kanssa metsässä, etsien lähestyvän kevään merkkejä. Kuulen kevään ensimmäisten lintujen laulun, haistan raikkaan keväisen ilman, näen tien laidoilla kukkivia leskenlehtiä. Huomasin taas selvinneeni yhdestä talvesta. Tunnen helpotusta, kun aurinko lämmittää kasvojani ja tiedän pimeyden väistyvän.

Katson edessäni juoksentelevaa Mäihää. Sen meno näyttää niin keveältä ja helpolta, kun se spurttailee edelläni, tekee välillä nopeita suunnanmuutoksia ja lopulta heittäytyy kierimään onnellisena maahan. Se selkeästi nauttii vauhdin hurmasta ja kaikki sen olemuksessa kertoo siitä, että se on luotu menemään kovaa. Näyttää siltä, kun sitä ei vaivaisi mikään. Sen kevyttä liikehdintää katsellessani en voi olla miettimättä, että  noin kolme vuotta sitten näihin aikoihin Mäihä palaili vuoden kestäneeltä tauoltaan agiltyn pariin. Nyt karvas totuus iskee vasten kasvoja; tältä tauolta ei enää palata.

Katselen haikeana Mäihän agilityuraa Youtubesta. Löydän videoista niitä parhaimpia hetkiä, mutta myös karvaita pettymyksiä, joiden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Kaikki Mäihän huippuhetket eivät ole tallentuneet kameralle, esimerkiksi yhtään virallisten kisojen nollaa ei ole videolla. Silti mielestäni ne radat, jotka on saatu talletettua kertoo hyvin meidän agilityurasta. Mäihä oli miljoonan virheen koira, jonka kanssa aina jokin uusi asia hajosi kisatilanteessa. Sen kanssa harrastaminen oli aina veitsenterällä taiteilua; kontakteja korjattiin kisauran alussa paljon, sen jälkeen tuli keppiongelma ja lopulta korjattiin järkyttävää rimojen tiputtelua. Kuitenkin kaiken napsahtaessa kohdalleen koin sellaisen fiiliksen, mitä en ole koskaan aikaisemmin radalla tuntenut. Saatiin mennä kovaa, nauttia vauhdista, tehdä yhdessä. Sitä vaan ei unohda.

Vielä onnellisempi olin, kun sain katsella Mäihän menoa radan reunalta. Aluksi oli tarkoitus, että ryhmämme kouluttaja astuu Mäihän lainanappuloihin raskauteni ja siitä palautumisen ajaksi. Kuitenkin nähdessäni tämän parivaljakon radalla tulin siihen tulokseen, että halusin tarjota Mäihää hänelle kisakaveriksi, kun hänellä ei sellaista sillä hetkellä ollut. Mäihä syttyi aivan uudella tavalla päästessään uuden ohjaajansa kanssa radalle. Tiedän, että Mäihän kanssa tekemäni virheet rasittivat jonkun verran meidän suhdetta eikä Mäihä sitä kautta päässyt oikeuksiinsa kanssani. Tämä ihminen kuitenkin on aidosti kärsivällinen ja pääsee menemään todella kovaa radalla - aivan täydellinen ohjaaja Mäihälle. Mäihä olikin aina mitä onnellisin koira, kun se sai radan jälkeen kiivetä ohjaajan syliin ja nauttia rapsutuksista. Sitä katsellessani tulin onnelliseksi ja olen todella iloinen siitä, että Mäihä pääsi treenaamaan tuollaisen ihmisen kanssa. Harmi, että heidän piti kohdata näin myöhään.

Aika kuultaa muistot, sanotaan. Tämä on totta. Mäihän kanssa agility oli upeaa, vaikka se ei läheskään aina ollut helppoa. Välillä se oli tahtojen taistelua ja vääntämistä, mutta myös huippu hetkiä ja onnistumisia.

Yhden onnistumisen haluan jakaa tähän, mikä tapahtui kolme vuotta sitten. En laita tätä tähän sen takia, että tältä radalta tuli nollavoitto, vaan siksi, että muistan elävästi sen tunteen, kun päästiin maaliin - tämä oli ensimmäinen täydellinen onnsituminen Mäihän kanssa monen pettymyksen ja epäonnistumisen jälkeen. Rata on siis Lagun epiksistä huhtikuulta 2014, kun Mäihän kanssa palattiin vuoden tauolta taas agilityn pariin. Tuon radan fiilistä ei vain unohda, vaikka siitä on kulunut jo kolme vuotta. Se oli Mäihää parhaimmillaan; äärimmäistä nopeutta yhdistettynä hallittuun menemiseen. Mäihä <3 nbsp="" p="">

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nimbus luonnetestissä 23.4

Nimbus sai paikan Turun Palveluskoiraharrastajien luonnetestiin, jossa testaajina Katri Leikola ja Jorma Lankinen. Testi pidettiin tänää Kaarinassa. Tässä olisi osa-alueiden pisteet:

TOIMINTAKYKY + 2, hyvä
TERÄVYYS +2, suuri, ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
PUOLUSTUSHALU +2, suuri, hillitty
TAISTELUHALU +3, suuri
HERMORAKENNE, +1a, hieman rauhaton
TEMPERAMENTTI, +1, erittäin vilkas
KOVUUS + 3, kohtuullisen kova
LUOKSEPÄÄSTÄVYYS +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
YHTEENSÄ +183, LAUKAUSVARMA +++

Tuomarit sanoivat kommenteissaan ainoastaan sitä, että Nimppa on himpun verran liian terävä noihin hermoihin nähden. Pärjää tosin hyvin näinkin, ettei sen puolesta ongelmia. Nimpan ehdoton valtti on se, että vaikka sillä on vahvat puolustukset niin se palautuu niistä nopeasti eikä se tarvitset sen kummempia palautumisaikoja. Temperamentista he keskustelivat pitkään, onko se erittäin vilkas vai vilkas (+2), mutta se jäi  kuitenkin +1, mistä olen kyllä samaa mieltä. Kovuudeesta tuomari sanoi, että saan kuulema luvalla sanoa, että minulla on luupää koira ;D Eihän sitä testissä hetkauttanut oikein mikään eikä normaalissa elämässäkään. Lopuksi tuomarit kehuivat, että Nimbus on oikein hyvä ja mukavan oloinen koira.

Pimeässä huoneessa Nimbus tuli todella nopeasti ja suoraviivaisesti minun luokseni, vaikka tuomarit heittelivät kattilan kansia ja tekivät muita häiriöitä testatakseen, miten se reagoi. Yleensä kuulema pimeässä huoneessa ei häiritä noin paljoa, mutta tynnyrin mennessä pieleen (työntekijä ei nähnyt tuomarin merkkiä, joten tynnyri tuli liian myöhään) niin päättivät testata sen toimintakykyä siinä tilanteessa. Ei Nimpalla tosiaan tässä mitään ongelmaa ollut.

Olen kyllä niin ylpeä ja tyytyväinen Nimbuksen testiin. Hieman minua yllätti noin suuri puolustushalu, mutta Nimbus osoitti testissä, että siinä on kyllä potkua. Muuten testi oli mielestäni oikein koiran näköinen eikä siinä sen suurempia yllätyksiä tullut. Nimbus on vaan niin hieno koira ja testi vain vahvisti käsitystäni siitä. Tässä vielä video Nimpan testistä:




keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Timantit on ikuisia


Tänään Pii on vuoden vanha enkelikoira. Jotenkin se tuntuu hirveän kaukaiselta asialta, mutta toisaalta taas tuntuu kuin se olisi tapahtunut ihan hetki sitten. Vieläkään en voi ajatella, puhua tai kirjoittaa hänestä ilman liikuttumista - oli se sen verran kova paikka. Vaikka Piikun kuolemassa ei ollut sinällään mitään draamattista, hänellä oli jo ikää ja lähtö oli kaikenkaikkiaan kaunis ja rauhallinen, mutta se on jotenkin jäänyt myös äärimmäisen raskaana muistona mieleeni.  


Meillä oli päivän viimeinen aika eläinlääkäriin, jotta saisimme hyvästellä Piin kunnolla. Saimme mennä vastaanotolle eläinlääkärin sivuovesta, jotta Piin ei tarvitsisi mennä liukkaiden odotustilan lattioiden läpi. Piiku rauhoittui samantien omalle vaaleanpunaiselle paikalleen, kun laskin sen huoneen lattialle. Ihan niin kuin se olisi tiennyt, mitä tapahtuu eikä se pelännyt. Olin etukäteen päättänyt, että en itke viedessäni Piitä hänen viimeiselle matkalleen, mutta siinä vaiheessa kyynelten tulvaa ei voinut enää estää. Hän oli jotenkin niin rauhallisen ja levollisen oloinen makoillessaan pedillään. Odottelimme tovin eläinlääkäriä ja katselin hänen kauniisiin, viisaisiin ruskeisiin silmiinsä viimeisen kerran. Muistan ajatelleeni, miten kovasti olin etukäteen pelännyt sen hetken tulevan, miten olin jotenkin aina ajatellut, etteä Pii olisi kuolematon. Tajuntaani iski raaka totuus siitä, että olimme tulleet ystävyytemme sellaiseen käännekohtaan, jossa jouduimme hyvästelemään toisemme viimeisen kerran. Se tuntui niin lohduttomalta, vaikka tiesinkin, että se oli ainoa oikea vaihtoehto. Odotin, että Piin sydän lopetti lyömästä ja kävelin ovesta ulos. Ovelta vielä katsoin Piitä viimeisen kerran ennen kuin suljin oven perässäni. Radiossa soi David Guettan Titanium.

Olen useasti palannut rakkaisiin muistoihin, vaikka se sattuu vieläkin. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Sain todella paljon.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Nimbus 5 vee!

Täytyy kliseisesti todeta, että aika rientää kuin siivillä; Nimbus täytti 25.3 5-vuotta! Onnea Nimppa ja kumppanit! :)

Tässä olisi treenivideo parin viikon takaa, kun Nimbus on ollut tuuraamassa Mäihän tokotreeneissä. Tarkoituksena oli pitkän tauon jälkeen vähän testailla, miten Nimbus työskentelee noin kovassa häiriössä (muilla kentillä treenattiin agilityä). Hyvin se meni, mitä nyt ohjaajan palkkauksessa on vähän epätarkkuuksia... :D


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tunteiden vuoristorata

Minä olen jotenkin niin kypsä koirieni varhaiseen eläköitymiseen harrastuksista. Miksi juuri siinä vaiheessa, kun koira on parhaassa iässä, se on koulutuksellisesti hyvällä tasolla ja vihdoinkin pääsisi nauttimaan kisaamisesta, se pitää laittaa eläkkeelle? Vaikka olen kuinka hyvin huoltanut koiriani ja pyrkinyt treenaamaan niitä määrällisesti vähän, keskittyen treenien hyvään laatuun, niin aina sama juttu. Tamin kanssa aikanaan kävi juuri samoin; juuri sillä hetkellä kun olimme saavuttaneet hyvän tason ja kisaaminenkin alkoi rullaamaan niin jouduin siirtämään sen eläkkeelle. Enkä tarkoita nyt sitä, että kisaaminen olisi  ykkösprioroteetti, päinvastoin. Yhdessä tekemisen mielekkyys on minulle se asia, millä on oikeasti eniten merkitystä. Mäihä on pennusta pitäen rakastanut agilityä ja varsinkin nyt, kun se oli saanut ohjaajan jonka kanssa sai mennä täysillä ja joka ymmärsi sen oikkuja, menetys tuntuu paljon suuremmalta.

Voisi luulla, että Mäihän eläkkeelle jättäminen olisi minulle helppoa, koska olen tehnyt sen kerran aikaisemminkin (vuonna 2013). Olisin jotenkin työstänyt ajatusta valmiiksi eikä se tulisi uutena asiana. Käsittelen sen nopeasti, pääsen yli, jatkan elämää. Ei se kuitenkaan niin mene - pääsen välillä todella syvälle näissä tunteissa, mitkä liittyvät tähän asiaan. Tuntuu jotenkin siltä, kun itseltä olisi taas katkaistu siivet ennen kuin ehti edes kokeilla lentämistä. Toki, luovutin Mäihän ohjaamisen toiselle ohjaajalle viime kesänä, mutta he ehtivät kokeilla siipiään vielä vähemmän aikaa. Minua harmittaa myös hänen puolestaan sillä, vaikka yhteisiä treenejä ei ehtinyt kertyä kauhean montaa niin silti hän panosti Mäihään pohtimalla treenejä ja tulemalla hallille varta vasten sitä treenaamaan. Ja varsinkin kun he pääsivät niin hyvään alkuun ja olen varma, että he olisivat päässeet valtavan pitkälle yhdessä. Katsellessani tätä paria radalla sisälläni on aina läikähtänyt onnen tunne; molemmat ovat selkeästi nauttineet menemisestä. Harmittaa heidän molempien puolesta.

Kuljen tällä hetkellä pettymyksen ja helpotuksen vuoristorataa. Helpotus tämä on siinä mielessä, että oireet olivat niin voimakkaat, että ehdin miettiä jo vaikka mitä. Tieto siitä, että Mäihä voi jatkaa normaalia aktiivista elämäänsä helpottaa kummasti pettymyksestä selviytymistä. Nyt kun tiedän, mikä karvaista ystävääni vaivaa, osaan valita asiat mitä voin tehdä sen kanssa ilman, että rasitan sitä liikaa. Mäihä kuitenkin tarvitsee aktiivisena koirana jotakin tekemistä niin nyt ei auta muu kuin keskittyä muihin lajeihin ja löytää riemu niistä. Tällä hetkellä minulla on vähän vaikeaa miettiä edes Mäihän kanssa treenaamista, mutta onneksi tässä on pari viikkoa aikaa sulatella asiaa, kun se on sairaslomalla. Siinä vaiheessa varmaan lähdetään taas uudella innolla treenaamaan niitä lajeja, joita voidaan jatkaa (toko ja rally-toko).

torstai 9. maaliskuuta 2017

Pelkään onnellisuutta, koska tunnen sen vastakohdan.

On jotenkin mennyt sumussa nämä viime päivät. Ei sillä, nukuttuja tunteja kertyy yön aikana vielä todella vähän; siitä pitää huolen tuorein perheenjäsenemme. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy. Oma henkilökohtainen alamäkeni alkoi maanantaina aamupäivällä, kun olin ruokkimassa koiria lenkin jälkeen. Mäihä ei tullut sängyn alta pois kutsumallakaan, vaikka se on yleensä ensimmäisenä jonossa, kun alan antamaan ruokaa. Sitten kun sain sen kutsuttua sieltä pois niin se liikkui jotenkin kankeasti. Annettuani sille kupin eteen siltä petti takapää.

Normaalilla aamulenkillä olin katsonut, että se liikkuu vähän kankeasti ja mielessäni miettinyt, että tänään pitää soittaa aika fysioterapeutille. Kolmatta kertaa puolen vuoden aikana jouduin kuitenkin näppäilemään puhelimeeni eläinlääkärin numeron. Nieleskellessäni itkua sain kerrottua, että haluan ajan ortopedille mahdollisimman nopeasti ja samalla ajan röntgeniin / tietokonetomografiaan. Tällainen aika järjestyi keskiviikolle. Ei muuta kuin odottelemaan keskiviikkoa sekavin tuntein.

Meillä kävi hyvä tuuri; pääsimme Evidensiaan samalle ortopedille (Karoliina Mikola), joka tutki Mäihän viime syksynä, kun siltä revähti takareisi. Mäihän ollessa hereillä siltä löytyi hidastunut asentotunto vasemmasta takajalasta ja selkäranka tuntui jäykältä. Päätettiin, että rauhoitetaan Mäihä ja tutkitaan se silloin paremmin, koska Mäihä vastustaa kaikkea tutkimista ja syytä oireille on näin ollen hyvin vaikeaa löytää. Rauhoituksessa eläinlääkäri totesi, että vasemman takajalan 4. varpaan tyvinivelessä ilmenee rutinaa ja alue on paksuuntunut. Eläinlääkäri otti vielä tassusta röntgenkuvan ja sieltä löytyi murtunut nuljuluu (N5).

Tämän jälkeen eläinlääkäri pyysi minut katsomaan kuvia ja miettimään, mitä tutkitaan seuraavaksi. Nuljuluun murtuma on ilmeisesti rasitusmurtuman tyyppinen ja voi olla joko harmiton sivulöydös tai sitten itse kivun aiheuttaja. ELL oli kuitenkin sitä mieltä, että koska nuljuluu oli niin pirstaleina niin se ei ole vain sivulöydös. Mietittiin, että katsotaan selän tilanne tietokonetomografialla, mutta halusin ensin tavallisen röntgenkuvan selästä. Lääkäri oli samaa mieltä, että olisi hyvä kuvata selkä, jotta nähdään mahdolliset rappeumat siellä ja voidaan miettiä sen jälkeen uudestaan CT- tutkimuksen tarpeellisuutta. Selän röntgenissä löytyi valitettavasti spondyloosimuutos viimeisen lannenikaman ja ristiluun välillä :(

Nuljuluun murtumaan laitettiin paikallisesti kortisonia ja nyt pitäisi olla levossa kolme viikkoa. Spondyloosin kanssa Mäihä pystyy elämään kutakuinkin normaalia elämää, kun pitää huolen säännöllisestä fysioterapiasta. Mutta Mäihän agilityura oli tässä. Tokoa ja rally-tokoa voidaan jatkaa, koska siinä hypyt ovat matalampia eikä niihin tulla kovalla vauhdilla.

Tässä näin lyhyesti tämän hetkinen tilanne. Kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää, vielä ei löydy sanoja kuvaamaan omaa tunnetilaa.  Laitan tähän vielä Mäihän röntgenkuvat selästä ja tassusta:





tiistai 28. helmikuuta 2017

Yhtä kaunis kuin uuden päivän alku on uuden elämän alku

Vähän reilu kuukausi sitten koimme suuren elämänmuutoksen. Mieluisan sellaisen, onneksi.

On ollut mukavaa, kun koirat ovat ottaneet uuden tulokkaan hyvin vastaan. Nimbus on utelias ja iloinen vauvaa kohtaan, kun taas Mäihä on kiinnostunut enemmän kakkavaipoista kuin itse vauvasta. Kummallakaan koiralla ei ole kokemusta näin pienestä ihmistaimesta, joten olen todella iloinen, että uusi tulokas sai koirien hyväksynnän samantien.

On ollut hauska seurata koirien suhtautumista vauvaan. Ajattelin etukäteen, että Mäihälle tämä voisi olla kova paikka, kun se ei ole yleensä kauhean hyvä kestämään muutoksia, mutta yllättävän neutraalisti se suhtautui. Nimbuksen suhtautumisesta en ole ollut huolissani missään vaiheessa, mutta ehkä sen suuri kiinnostus vauvaa kohtaan tuli vähän yllätyksenä. Ensimmäisinä päivinä Nimbus alkoi heti vinkua, kun vauva itki ja seurasi jokaista hoitotoimenpidettä hyvinkin tarkasti vierestä. Se jätti jopa aamuruokansa kesken vauvan alkaessa itkemään. Näin kuukauden yhteiselon jälkeen molemmat ovat tottuneet toisiinsa sen verran, ettei Nimbuksen tarvitse heti rynnätä katsomaan vauvaa pienestäkin inahduksesta.

Pikku hiljaa ollaan palattu treenielämään muutaman viikon totaalitauon jälkeen. Hiljaiseloa treenirintamalla on ollut oikeastaan jo parikin kuukautta, joten tauon jälkeen tuntuu, että niin koirat kuin ohjaajakin pursuaa loputonta treenimotivaatiota. Katseet on käännetty jo tulevan kevään / kesän koekautta varten ja koekalenteria onkin tullut selattua ahkerasti. Muuttunut arki asettaa omat haasteensa treenaukselle, mutta se on tärkeää yhteistä aikaa minulle ja koirille, joten siitä tullaan pitämään kiinni.