maanantai 22. toukokuuta 2017

En niellyt pettymystä, vaan sylkäisin sen pois

Mäihän kanssa oltiin eilen tokokokeessa Huittisissa. Nyt kun olen päässyt pahimmasta harmituksesta eroon niin pystyn ehkä kirjoittamaan muutaman sanan kokeesta. Minua ei harmita se, että saimme nippa nappa alle ykköstuloksen, jos se olisi tullut tietoon heti. Kurjaa oli se, että ehdin juhlia muutaman tunnin ykköstulosta, kunnes tulee ilmoitus, että järjestäjällä on tapahtunut pisteiden laskennassa virhe ja saimmekin 2- tuloksen. Harmitti ihan älyttömän paljon. Nyt olen kuitenkin toipunut ja saanut uutta näkökulmaa asioihin, joten ilmoitin meidät seuraavaan yritykseen parin viikon päähän. 

Mäihä oli kuitenkin hieno, se ylitti itsensä monessa asiassa. Mun jännityksestähän se on pitkälti kiinni, ettei se toimi koetilanteessa kauhean vapautuneesti ja varmasti. Nyt se kuitenkin vastasi kehuihin hyvin ja oli liikkeiden välissä todella iloinen. En oikein tiedä, mitä tarvitsisin, että saisin sellaisen ylimääräisen jännityksen purettua kisatilanteessa. Tätä samaa asiaa on työstetty vuosikaudet, olen pelännyt kisaamista sen takia jne. Nyt pitäisi tarttua tähän, koska se on oikeastaan ainoa asia, joka on esteenä pärjäämisellemme. Mäihä kyllä osaa liikkeet, se vaan muuttuu epävarmaksi, kun jännitän.     

Liikkeet tehtiin kahdessa osassa sekoitetussa järjestyksessä ja paikallaan istuminen viimeisenä. Tuomarina kokeessa oli Ilkka Sten.
  
Liikkeestä seisominen 9: Lähti vähän epävarmasti seuraamaan, mutta ei kuitenkaan tarvinnut kaksoiskäskyjä. Pysähtyi hyvin ja liikkeen loppu siisti.

Luoksetulo 0: Tämä oli harmillinen, Mäihä ei ollut ihan kuulolla liikkeen alussa ja meni vain puolittain maahan, minkä jälkeen alkoi epäröimään ja nousi takaisin istumaan. Jouduin antamaan vielä kaksi lisäkäskyä, mikä nollasi liikkeen. Olisi kuulema muuten ollut kympin arvoinen suoritus.

Ruutu 6: Mäihä lähti hyvin ruutuun, mutta luuli ilmeisesti ruudun etunauhaa kosketusalustaksi ja pysähtyi siihen. Pyysin korjaamaan ja menikin pienen kiepin kautta hyvälle paikalle ruutuun. Meni istumisen kautta maahan. 

Seuraaminen 9: Tämä oli ihan hyvää! Ihan aavistuksen tippuu käännöksissä, mutta muuten yksi parhaista koeseuraamisista. 

Merkin kierto 9: Tämä oli muuten hyvä, mutta peruasento oli vino.



--- TAUKO ---

Istuminen / maahanmeno seuraamisen yhteydessä 9: Tässä kokeessa tehtiin maahanmeno. Avulla sain sen menemään maahan (ei olla tehty riittävästi), mutta muuten ok.

Kauko-ohjaus 7: Vasta toisella käskyllä tässäkin maahan. Toisessa vaihdossa myös maahanmenoon kaksoiskäksy.

Noutaminen 10: Tässä oli myös vähän vino perusasento, muuten siisti liike. 

Hyppy 10: Tämä oli hyvä.



Paikallaan istuminen 10: Mäihä oli reunimmaisena. Tämä oli hyvä, vaikka vähän mietinkin selviääkö se, kun viereinen koira tuijotti sitä tiiviisti ainakin puolet ajasta. Hyvin kuitenkin istui eikä edes liikutellut tassuja. 

YHTEENSÄ: 254 pistetttä, AVO2 

tiistai 9. toukokuuta 2017

Se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa


Tiedättekö sen tunteen, kun ilmoittaessanne koiraa kokeeseen tuntuu, että aikaa on vaikka millä mitalla hioa ja viilata liikkeitä. Sitten yhtäkkiä siihen kokeeseen on vähän reilu viikko ja hikipisaroita alkaa nousta otsalle? Minä tiedän. Vielä pitäisi viilata sitä, hioa tuota ja mikään ei ole oikeastaan valmista. Aika loppuu yksinkertaisesti kesken.

Mäihällähän on ollut tokon avoimen liikkeet jo kisakunnossa pitkän aikaa, mutta siinä ilmoittautumishuumassa ajattelin, että minulla on aikaa ties kuinka paljon treenata ne vielä paremmaksi. Kerrassaan loistava ajatus, mutta lopputulos noin viikkoa ennen koetta on se, että moni liike on vielä kasaamattomina palasina. Ajatukseni oli ehkä se, että ongelmat ratkeavat treenaamalla ja vahvistamalla epävarmoja juttuja saan liikkeet toimimaan. Joo ja ei. Myönnän syyllistyneeni siihen, että olen hakenut vain suurta määrää toistoja, jolloin yksittäisten toistojen laatu on kärsinyt. Palkattomuutta ollaan tehty ihan hävettävän vähän samoin liikkeiden välejä. Jälleen kerran huomaan käyttäneeni runsaan ajan epäolennaisuuksien viilamiseen ja olen nillittänyt jopa viiksikarvan virheasennosta.

Opetin uuden seuraamisen, johon pystyin olemaan itsekin tyytyväinen. Se projekti kuitenkin tuli päätepisteeseensä, kun Mäihän niska alkoi kipeytyä ilmeisesti liian pystyn päänasennon takia. Tiputin kriteeriä huimasti ja nyt seuraaminen näyttää ihan ookoolta, paikka on parempi ja meillä on sentään jonkunlainen katsekontakti olemassa. En osaa olla siihen tyytyväinen, koska se ei näytä niin hyvältä kuin mielikuvissani, mutta tällä nyt mennään. Pitää miettiä kokeen jälkeen, jos vielä yrittäisin tehdä sille jotain - aika näyttää.

Lauantaina mennään möllikokeeseen hakemaan vähän vikalistaa ja katsotaan, mitä ehditään tehdä vielä ennen koetta. Olen jo puoliksi luovuttanut sen suhteen, että meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus onnistua meille vaikeissa liikkeissä (kaukot, kierto, seuraaminen) kokeenomaisissa olosuihteissa, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tuleehan niitä kokeita.

Mutta hei! Onhan tässä koepaniikin lomassa jotain mukavaakin alkamassa. Nimittäin Nimpan noseworkin ilmaisukurssi starttaa ensi viikolla. Odotan kurssia kovasti, sillä Nimpan ilmaisuun tarvitaan vielä vähän varmuutta ennen kuin "uskallan" mennä sen kanssa hajutestiin. Olisihan se jo periaatteessa valmis (ja oltiinhan me jo jonossakin tammikuun testiin), mutta haluan hakea Nimbukselle vähän enemmän malttia ilmaisuun.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Siis voiko olla niin että muistot aika ehkä kultaa

Kävelen koirien kanssa metsässä, etsien lähestyvän kevään merkkejä. Kuulen kevään ensimmäisten lintujen laulun, haistan raikkaan keväisen ilman, näen tien laidoilla kukkivia leskenlehtiä. Huomasin taas selvinneeni yhdestä talvesta. Tunnen helpotusta, kun aurinko lämmittää kasvojani ja tiedän pimeyden väistyvän.

Katson edessäni juoksentelevaa Mäihää. Sen meno näyttää niin keveältä ja helpolta, kun se spurttailee edelläni, tekee välillä nopeita suunnanmuutoksia ja lopulta heittäytyy kierimään onnellisena maahan. Se selkeästi nauttii vauhdin hurmasta ja kaikki sen olemuksessa kertoo siitä, että se on luotu menemään kovaa. Näyttää siltä, kun sitä ei vaivaisi mikään. Sen kevyttä liikehdintää katsellessani en voi olla miettimättä, että  noin kolme vuotta sitten näihin aikoihin Mäihä palaili vuoden kestäneeltä tauoltaan agiltyn pariin. Nyt karvas totuus iskee vasten kasvoja; tältä tauolta ei enää palata.

Katselen haikeana Mäihän agilityuraa Youtubesta. Löydän videoista niitä parhaimpia hetkiä, mutta myös karvaita pettymyksiä, joiden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Kaikki Mäihän huippuhetket eivät ole tallentuneet kameralle, esimerkiksi yhtään virallisten kisojen nollaa ei ole videolla. Silti mielestäni ne radat, jotka on saatu talletettua kertoo hyvin meidän agilityurasta. Mäihä oli miljoonan virheen koira, jonka kanssa aina jokin uusi asia hajosi kisatilanteessa. Sen kanssa harrastaminen oli aina veitsenterällä taiteilua; kontakteja korjattiin kisauran alussa paljon, sen jälkeen tuli keppiongelma ja lopulta korjattiin järkyttävää rimojen tiputtelua. Kuitenkin kaiken napsahtaessa kohdalleen koin sellaisen fiiliksen, mitä en ole koskaan aikaisemmin radalla tuntenut. Saatiin mennä kovaa, nauttia vauhdista, tehdä yhdessä. Sitä vaan ei unohda.

Vielä onnellisempi olin, kun sain katsella Mäihän menoa radan reunalta. Aluksi oli tarkoitus, että ryhmämme kouluttaja astuu Mäihän lainanappuloihin raskauteni ja siitä palautumisen ajaksi. Kuitenkin nähdessäni tämän parivaljakon radalla tulin siihen tulokseen, että halusin tarjota Mäihää hänelle kisakaveriksi, kun hänellä ei sellaista sillä hetkellä ollut. Mäihä syttyi aivan uudella tavalla päästessään uuden ohjaajansa kanssa radalle. Tiedän, että Mäihän kanssa tekemäni virheet rasittivat jonkun verran meidän suhdetta eikä Mäihä sitä kautta päässyt oikeuksiinsa kanssani. Tämä ihminen kuitenkin on aidosti kärsivällinen ja pääsee menemään todella kovaa radalla - aivan täydellinen ohjaaja Mäihälle. Mäihä olikin aina mitä onnellisin koira, kun se sai radan jälkeen kiivetä ohjaajan syliin ja nauttia rapsutuksista. Sitä katsellessani tulin onnelliseksi ja olen todella iloinen siitä, että Mäihä pääsi treenaamaan tuollaisen ihmisen kanssa. Harmi, että heidän piti kohdata näin myöhään.

Aika kuultaa muistot, sanotaan. Tämä on totta. Mäihän kanssa agility oli upeaa, vaikka se ei läheskään aina ollut helppoa. Välillä se oli tahtojen taistelua ja vääntämistä, mutta myös huippu hetkiä ja onnistumisia.

Yhden onnistumisen haluan jakaa tähän, mikä tapahtui kolme vuotta sitten. En laita tätä tähän sen takia, että tältä radalta tuli nollavoitto, vaan siksi, että muistan elävästi sen tunteen, kun päästiin maaliin - tämä oli ensimmäinen täydellinen onnsituminen Mäihän kanssa monen pettymyksen ja epäonnistumisen jälkeen. Rata on siis Lagun epiksistä huhtikuulta 2014, kun Mäihän kanssa palattiin vuoden tauolta taas agilityn pariin. Tuon radan fiilistä ei vain unohda, vaikka siitä on kulunut jo kolme vuotta. Se oli Mäihää parhaimmillaan; äärimmäistä nopeutta yhdistettynä hallittuun menemiseen. Mäihä <3 nbsp="" p="">

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nimbus luonnetestissä 23.4

Nimbus sai paikan Turun Palveluskoiraharrastajien luonnetestiin, jossa testaajina Katri Leikola ja Jorma Lankinen. Testi pidettiin tänää Kaarinassa. Tässä olisi osa-alueiden pisteet:

TOIMINTAKYKY + 2, hyvä
TERÄVYYS +2, suuri, ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
PUOLUSTUSHALU +2, suuri, hillitty
TAISTELUHALU +3, suuri
HERMORAKENNE, +1a, hieman rauhaton
TEMPERAMENTTI, +1, erittäin vilkas
KOVUUS + 3, kohtuullisen kova
LUOKSEPÄÄSTÄVYYS +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
YHTEENSÄ +183, LAUKAUSVARMA +++

Tuomarit sanoivat kommenteissaan ainoastaan sitä, että Nimppa on himpun verran liian terävä noihin hermoihin nähden. Pärjää tosin hyvin näinkin, ettei sen puolesta ongelmia. Nimpan ehdoton valtti on se, että vaikka sillä on vahvat puolustukset niin se palautuu niistä nopeasti eikä se tarvitset sen kummempia palautumisaikoja. Temperamentista he keskustelivat pitkään, onko se erittäin vilkas vai vilkas (+2), mutta se jäi  kuitenkin +1, mistä olen kyllä samaa mieltä. Kovuudeesta tuomari sanoi, että saan kuulema luvalla sanoa, että minulla on luupää koira ;D Eihän sitä testissä hetkauttanut oikein mikään eikä normaalissa elämässäkään. Lopuksi tuomarit kehuivat, että Nimbus on oikein hyvä ja mukavan oloinen koira.

Pimeässä huoneessa Nimbus tuli todella nopeasti ja suoraviivaisesti minun luokseni, vaikka tuomarit heittelivät kattilan kansia ja tekivät muita häiriöitä testatakseen, miten se reagoi. Yleensä kuulema pimeässä huoneessa ei häiritä noin paljoa, mutta tynnyrin mennessä pieleen (työntekijä ei nähnyt tuomarin merkkiä, joten tynnyri tuli liian myöhään) niin päättivät testata sen toimintakykyä siinä tilanteessa. Ei Nimpalla tosiaan tässä mitään ongelmaa ollut.

Olen kyllä niin ylpeä ja tyytyväinen Nimbuksen testiin. Hieman minua yllätti noin suuri puolustushalu, mutta Nimbus osoitti testissä, että siinä on kyllä potkua. Muuten testi oli mielestäni oikein koiran näköinen eikä siinä sen suurempia yllätyksiä tullut. Nimbus on vaan niin hieno koira ja testi vain vahvisti käsitystäni siitä. Tässä vielä video Nimpan testistä:




keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Timantit on ikuisia


Tänään Pii on vuoden vanha enkelikoira. Jotenkin se tuntuu hirveän kaukaiselta asialta, mutta toisaalta taas tuntuu kuin se olisi tapahtunut ihan hetki sitten. Vieläkään en voi ajatella, puhua tai kirjoittaa hänestä ilman liikuttumista - oli se sen verran kova paikka. Vaikka Piikun kuolemassa ei ollut sinällään mitään draamattista, hänellä oli jo ikää ja lähtö oli kaikenkaikkiaan kaunis ja rauhallinen, mutta se on jotenkin jäänyt myös äärimmäisen raskaana muistona mieleeni.  


Meillä oli päivän viimeinen aika eläinlääkäriin, jotta saisimme hyvästellä Piin kunnolla. Saimme mennä vastaanotolle eläinlääkärin sivuovesta, jotta Piin ei tarvitsisi mennä liukkaiden odotustilan lattioiden läpi. Piiku rauhoittui samantien omalle vaaleanpunaiselle paikalleen, kun laskin sen huoneen lattialle. Ihan niin kuin se olisi tiennyt, mitä tapahtuu eikä se pelännyt. Olin etukäteen päättänyt, että en itke viedessäni Piitä hänen viimeiselle matkalleen, mutta siinä vaiheessa kyynelten tulvaa ei voinut enää estää. Hän oli jotenkin niin rauhallisen ja levollisen oloinen makoillessaan pedillään. Odottelimme tovin eläinlääkäriä ja katselin hänen kauniisiin, viisaisiin ruskeisiin silmiinsä viimeisen kerran. Muistan ajatelleeni, miten kovasti olin etukäteen pelännyt sen hetken tulevan, miten olin jotenkin aina ajatellut, etteä Pii olisi kuolematon. Tajuntaani iski raaka totuus siitä, että olimme tulleet ystävyytemme sellaiseen käännekohtaan, jossa jouduimme hyvästelemään toisemme viimeisen kerran. Se tuntui niin lohduttomalta, vaikka tiesinkin, että se oli ainoa oikea vaihtoehto. Odotin, että Piin sydän lopetti lyömästä ja kävelin ovesta ulos. Ovelta vielä katsoin Piitä viimeisen kerran ennen kuin suljin oven perässäni. Radiossa soi David Guettan Titanium.

Olen useasti palannut rakkaisiin muistoihin, vaikka se sattuu vieläkin. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Sain todella paljon.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Nimbus 5 vee!

Täytyy kliseisesti todeta, että aika rientää kuin siivillä; Nimbus täytti 25.3 5-vuotta! Onnea Nimppa ja kumppanit! :)

Tässä olisi treenivideo parin viikon takaa, kun Nimbus on ollut tuuraamassa Mäihän tokotreeneissä. Tarkoituksena oli pitkän tauon jälkeen vähän testailla, miten Nimbus työskentelee noin kovassa häiriössä (muilla kentillä treenattiin agilityä). Hyvin se meni, mitä nyt ohjaajan palkkauksessa on vähän epätarkkuuksia... :D


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tunteiden vuoristorata

Minä olen jotenkin niin kypsä koirieni varhaiseen eläköitymiseen harrastuksista. Miksi juuri siinä vaiheessa, kun koira on parhaassa iässä, se on koulutuksellisesti hyvällä tasolla ja vihdoinkin pääsisi nauttimaan kisaamisesta, se pitää laittaa eläkkeelle? Vaikka olen kuinka hyvin huoltanut koiriani ja pyrkinyt treenaamaan niitä määrällisesti vähän, keskittyen treenien hyvään laatuun, niin aina sama juttu. Tamin kanssa aikanaan kävi juuri samoin; juuri sillä hetkellä kun olimme saavuttaneet hyvän tason ja kisaaminenkin alkoi rullaamaan niin jouduin siirtämään sen eläkkeelle. Enkä tarkoita nyt sitä, että kisaaminen olisi  ykkösprioroteetti, päinvastoin. Yhdessä tekemisen mielekkyys on minulle se asia, millä on oikeasti eniten merkitystä. Mäihä on pennusta pitäen rakastanut agilityä ja varsinkin nyt, kun se oli saanut ohjaajan jonka kanssa sai mennä täysillä ja joka ymmärsi sen oikkuja, menetys tuntuu paljon suuremmalta.

Voisi luulla, että Mäihän eläkkeelle jättäminen olisi minulle helppoa, koska olen tehnyt sen kerran aikaisemminkin (vuonna 2013). Olisin jotenkin työstänyt ajatusta valmiiksi eikä se tulisi uutena asiana. Käsittelen sen nopeasti, pääsen yli, jatkan elämää. Ei se kuitenkaan niin mene - pääsen välillä todella syvälle näissä tunteissa, mitkä liittyvät tähän asiaan. Tuntuu jotenkin siltä, kun itseltä olisi taas katkaistu siivet ennen kuin ehti edes kokeilla lentämistä. Toki, luovutin Mäihän ohjaamisen toiselle ohjaajalle viime kesänä, mutta he ehtivät kokeilla siipiään vielä vähemmän aikaa. Minua harmittaa myös hänen puolestaan sillä, vaikka yhteisiä treenejä ei ehtinyt kertyä kauhean montaa niin silti hän panosti Mäihään pohtimalla treenejä ja tulemalla hallille varta vasten sitä treenaamaan. Ja varsinkin kun he pääsivät niin hyvään alkuun ja olen varma, että he olisivat päässeet valtavan pitkälle yhdessä. Katsellessani tätä paria radalla sisälläni on aina läikähtänyt onnen tunne; molemmat ovat selkeästi nauttineet menemisestä. Harmittaa heidän molempien puolesta.

Kuljen tällä hetkellä pettymyksen ja helpotuksen vuoristorataa. Helpotus tämä on siinä mielessä, että oireet olivat niin voimakkaat, että ehdin miettiä jo vaikka mitä. Tieto siitä, että Mäihä voi jatkaa normaalia aktiivista elämäänsä helpottaa kummasti pettymyksestä selviytymistä. Nyt kun tiedän, mikä karvaista ystävääni vaivaa, osaan valita asiat mitä voin tehdä sen kanssa ilman, että rasitan sitä liikaa. Mäihä kuitenkin tarvitsee aktiivisena koirana jotakin tekemistä niin nyt ei auta muu kuin keskittyä muihin lajeihin ja löytää riemu niistä. Tällä hetkellä minulla on vähän vaikeaa miettiä edes Mäihän kanssa treenaamista, mutta onneksi tässä on pari viikkoa aikaa sulatella asiaa, kun se on sairaslomalla. Siinä vaiheessa varmaan lähdetään taas uudella innolla treenaamaan niitä lajeja, joita voidaan jatkaa (toko ja rally-toko).