Ei se päämäärä, vaan se matka

Viimeisen vuoden aikana käyneiden vastoinkäymisten takia olen viime aikoina miettinyt aika paljon karvalaumani koostumusta. Lähinnä siis harrastuksellisesta näkökulmasta, näin normaalissa arjessa olen tällä hetkellä kohtuullisen tyytyväinen laumaani. Reilu vuosi sitten samoihin aikoihin ajattelin tilanteen olevan varsin herkullinen; minulla oli jo vanhempi kohtuullisen varma kisakoira, nuorempi kisakoira oli hiomaton timantti ja tulevaisuuden uusi lupaus oli kotiutunut. Vuodessa tilanne kääntyi aivan päälaelleen ja nyt ilmassa leijuu joukko kysymysmerkkejä. Vanhemman kisakoiran ura oli tässä, kuten myös hiomattoman timantin ja tulevaisuuden lupaus on vielä täysin kesken, etten osaa sanoa siitä yhtään mitään.

Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olen sellaisessa tilanteessa, että minulla ei ole minkäänlaista kisakoiraa agilityyn. Tämän sanottuani moni kommentoi ajatustastani kysymällä, mikä Mäihä sitten on, jos ei tulevaisuuden toivoni agilityssä. Pystyäkseni taas kisaamaan agilityssä mun pitäisi pystyä paiskaamaan kaikki rimat lattialle ja unohdettava kaikki kilpailemiseen liittyvät odotukset, mitä olen Mäihän kohdalle asettanut. Tässä(kin) asiassa täydellisyyteen pyrkivä luonteeni toimii kaiken tekemisen jarruna. Aiemmin en pystynyt treenaamaan Mäihän kanssa ryhmässä, koska otin hirvittävät paineet siitä, että Mäihä ei ole omasta mielestäni vielä riittävän taitava. Olen kuitenkin käynyt Mäihän kanssa toteamassa kahden kurssin verran, ettei maailma tipahda niskaan eikä seinät kaadu päälle, vaikka kaikkea ei ihan osattaiskaan. Se on tehnyt ennen kaikkea mun pääkopalle tosi hyvää ja ehkä joskus pystyn päästämään edes vähän irti täydellisyyden tavoittelusta ja alkaisin ihan vain treenaamaan.

Viime vuonna asetin tavoitteekseni kehittyä paremmaksi / armollisemmaksi kouluttajaksi koirilleni. Vuoden aikana opin koirista paljon uutta, mutta yhtään armollisemmaksi en kyllä tullut. Kun mikään ei ole tällä hetkellä varmaa niin ehkä juuri siksi on hyvä heittää turha vakavuus roskakoriin ja alkaa päämäärän tavoittelun sijaan keskittymään hauskaan matkaan. Tästä päivästä lähtien tämä tyttö yrittää saada peliin vähän positiivisempaa asennetta!

Koiramaiset kuulumiset

Uusi Vuosi, uudet kujeet ja uusi lupaus alkaa päivittämään blogia ahkerammin! ;)

Meidän muutosta alkaa olla puoli vuotta aikaa. Muutto toi mukanaan monia uusia asioita, mutta myös uudenlaisen arjen pelkästään kahden koiran kanssa.

Ainakin joskus omatuntoni sanoo tekojani oikeiksi tai vääriksi. Voin esittää omalletunnolleni järkiperusteluja, mutta aina ne eivät vakuuta minua itseänikään. Omatuntoni sanoo, että moni asia, joka voi tuntua viisaalta tai hyvältä, onkin väärin ja pitää siksi jättää tekemättä. Näin se sanoi myös silloin, kun päätin, ettei Riimi jää asumaan meidän kanssa tänne, vaan muuttaa porukoideni luokse Rovaniemelle.

Päätöksenteko ei ollut minulle helppoa. Vielä muuttoa edeltävällä viikolla olin täysin vakuuttunut siitä, että mukaani lähtisi kolme koiraa. Kuitenkin muuton lähestyessä aloin punnita asioita uudelleen ja minusta alkoi tuntua, että olin tekemässä ratkaisua, joka oli ainoastaan itsekäs eikä oikeasti koiran parasta ajatellen tehty. Siksi päädyimme ainakin väliaikaisesti sellaiseen ratkaisuun, että Riimi jää pohjoiseen ulkoiluttamaan porukoita ja pitämään Piin mielen virkeänä. Kovasti rupellihäntä mielessäni pyörii, mutta alan hiljalleen tottua siihen, että aina iloinen hännänheiluttaja porukastamme puuttuu.

Tami täytti 4.10 jo kokonaiset 7-vuotta! Sinä iltana istuimme takapihalla katselemassa hiljalleen pimentyvää syysiltaa. Tami tietenkin istui sylissäni, missäs muualla. Se on pienestä pennusta asti ollut oma harmaa varjoni, joka mieluiten katselee maailman menoa jalkojeni juuresta tai sylistäni. Siinä istuskellessamme mietin, miten valtavan onnekas olen ollut, kun olen saanut tuollaisen koiran kuin Tami. Toivottavasti meillä on yhteistä matkaa edessä vähintään yhtä paljon kuin sitä on jo kuljettu.

Tamin jalan osalta takapakkia tuli marraskuussa, kun vein Tamin Jaana Timosen (eläinten osteopaattinen hieronta) käsittelyyn. Olin muutama viikko sitten huomannut, että Tamin vasemman takajalan askel jää lyhyeksi ja seistessään se lepuuttelee sitä selkeästi. Kun huomasin asian, mieleeni tuli heti ajatus, että Tami ei ole sittenkään toipunut täysin toukokuussa sattuneesta törmäyksestä Mäihän kanssa.

Jaanan mukaan Tamin etureidessä ja pakaralihaksessa on mittavat pehmytkudosvauriot, minkä lisäksi polvessa on myös jotain vaurioita. Törmäys on ollut todella kova, koska Tamin vasen polvi on ollut täysin terve - muutama vuosi sitten tehdyssä polvitarkissa tulos oli 0. Vauriot oli niin suuret, että pahimmassa tapauksessa Tami jää klenkaksi koko loppu iäkseen :( Tällä hetkellä keskityn kuntouttamaan Tamin niin hyvään kuntoon kuin suinkin, jotta se pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kivuitta. Tunnen ihan hirveätä syyllisyyttä tämän takia, koska tämän kaiken olisi voinut välttää, jos olisin ollut huolellisempi. Sanomattakin lienee selvää, että Tamilla on lajin vaihto edessä, agilityssä meitä ei tulla enää näkemään.

13.11 rakas Pii täyttää jo 14-vuotta! <3 Oli mukavaa käydä muutama viikko sitten kotona ja huomata, miten reipas ja hyväkuntoinen Pii on ikäisekseen. Olihan se harmaantunut taas vähän enemmän kuin viimeksi kesällä sen nähdessäni ja kuulokin on selkeästi huonontunut, mutta muuten meno on samanlaista kuin aina aiemminkin. Oli ihanaa nädä, miten reippaasti Pii jaksoi käydä pidemmilläkin lenkeillä poikien kanssa ja myyrästää aina sopivan tilaisuuden tullen..


Mäihän treenaaminen on pääasiassa samanlaista ääripäiden välissä tasapainoilua kuin aina aikaisemminkin. Koko syksyn treenitahti on ollut melko hektinen, mikä on sopinut meille molemmille oikein hyvin. Nyt aloitetaan agilityn ja tottiksen treenaaminen tosissaan, kun maastojen osalta kausi laitettiin pakettiin marraskuun lopussa, Rautasen Keijon opissa. Minua on koko kevään ja kesän mietityttänyt, teenkö asioita oikein tuon koiran kanssa. Nyt sain vihdoin varmistuksen omille ajatuksilleni siitä, miten vien Mäihää eteenpäin. Päivä oli todella antoisa; treenaamisen lisäksi sain Keijolta vahvistusta koiran ohjaajana. En ehkä osaa vielä tehdä kaikkia asioita oikein Mäihän kanssa, mutta Keijon ansioista minulla on nyt uskoa siihen, että jonain päivänä vielä osaan. Ja meistä tulee mahtavia. Kiitos Keijo, ja keväällä taas nähdään! :)

Välillä liian rankkaa, välillä pelkkää juhlaa

Viimeisten kuukausien aikana elämä on mennyt sellaista haipakkaa, etten ole meinannut perässä pysyä. Muutosten pyörteissä olen tajunnut, miten saita elämä voi välillä olla: ihminen saattaa elää pitkiä aikoja tuntien kärsimystä tai olla tuntematta yhtään mitään uutta. Kuitenkin heti, kun yksi ovi aukeaa, sieltä syöksyy sisään todellinen lumivyöry. Yhdellä hetkellä ihmisellä ei ole mitään, kun taas toisessa hetkessä hänellä on enemmän kuin kykenee ottamaan vastaan.

Omalla kohdallani muutosten lumivyöryn käynnisti muutto uudelle paikkakunnalle. Elämä uudessa paikassa ei alkanut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta alun vaikeuksista selvittyäni elämä on muuttunut aika mukavaksi, mitä en olisi uskonut vielä hetki sitten. Nyt kuitenkin tällainen lyhyt yleisluontoinen katsaus elämäämme, koirat saavat oman päivityksensä jonkun ajan päästä..

Muutama viikko sitten muutettiin uuteen asuntoon, koska edellisessä asunnossa naapuri teki elämästäni painajaista. Ensivaikutelman perusteella naapuri vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa pystyisi tulemaan toimeen, mutta totuus olikin sitten aivain toisenlainen. Tulin siihen tulokseen, ettei hullujen kanssa kannata alkaa käräjöimään, joten ilmoitin vuokranantajalle halukkuudestani vaihtaa asuntoa heti, kun jostain vapautuisi sopiva. Toiveisiini vastattiinkin yllättävän pian, kun vuokranantajalla oli tarjota minulle uusi asunto heti kuun alussa. Kauaa ei tarvinnut muuttamispäätöstä miettiä enkä ole katunut valintaani hetkeäkään. Tämä asunto on edellistä viihtyisämpi, riittävän syrjässä, rauhallisemmalla asuinalueella ja hyvät lenkkimaastot ovat ihan lähellä. Eipä sitä enää kauhean paljon parempaa voisi toivoa!

Harrastusrintamalla menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan; joka lajissa treenaamme mahtavassa treeniporukassa ja treeniseuraa löytyy vaikka viikon jokaiselle päivälle - niin luksusta! Varmasti osittain tästä johtuen olemme treenanneetkin paljon - treenikirjanpidon mukaan ahkerammin kuin koskaan. Mäihän lajivalikoimaan kuuluu tällä hetkellä agilityn, jäljen / tarkkuusetsinnän, tokon / tottiksen lisäksi uusina juttuina haku ja hajuerottelu. Tami treenaa tällä hetkellä aktiivisesti agilityä ja tokoa, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus aloittaa senkin kanssa hajuerottelun opetteleminen.

Autottomuuskaan ei enää häiritse harrastamista, kun hain väliaikaisen menopelin Rovaniemeltä. Kyllä, luitte aivan oikein. Reilu kuukausi sitten ajelutin inssimiestä Rovaniemen keskustassa sen verran tyylikkäästi, että korttihan se sieltä napsahti! Kiitti äiti ja iskä, kun luotitte auton käsiini <3 (yritän palauttaa sen kutakuinkin ehjänä..)

Kaiken hyvän lisäksi sain vielä työharjoittelupaikankin! Olen tällä hetkellä Seinäjoen terveyskeskuksessa kuntoutusosastolla fysioterapeutin apulaisena. Tämä on minulle mahtava tilaisuus päästä seuraamaan fysioterapeutin työtä itselleni vieraassa ympäristössä ja saada kokemusta tulevaa varten - toivottavasti tästä on myös hyötyä, kun haen ensi vuonna kouluun. Olen tykännyt harjoittelusta kovasti, vaikka se onkin välillä henkisesti todella raskasta - toisen kärsimystä on vain niin paljon vaikeampaa kestää kuin omaa. Toisaalta tuo työ tuntuu samaan aikaan myös hyvin palkitsevalta ja mielenkiintoiselta. Lisäksi koen, että kokemuksen lisäksi harjoittelu antaa minulle uudenlaisen näkökulman tarkastella elämää. Joudun kohtaamaan paljon sellaisia asioita, joiden ajattelemisesta muuten kieltäytyisin niiden ahdistavuuden takia - tuolla oppii ymmärtämään elämää ja hyväksymään tosiasioita. Samalla oppii suhtautumaan omiin vaikeuksiin uudella tavalla; vaikeat asiat kuuluvat osana elämään ja on melko pitkälle itsestä kiinni, tuleeko elämästä menetys- vai menestystarina.

Työharjoittelun ja treenaamisen yhteensovittamisessa riittää kiirettä, mutta en valita. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elän unelmaani :)

Siperia opettaa, mutta niin opettaa Pohjanmaakin

Tarvitsin hetken etäisyyttä ennen kuin pystyin kirjoittamaan tämän. Vaati oman aikansa saada käsitellyksi kaikki ne ajatukset, joita muuttamisen hetkellä mielessäni pyöri. Vaikka tämä teksti ei todennäköisesti tavoita kaikkia, joille tämä on suunnattu, on minulle silti tärkeää, että saan kirjoittaa tämän. Pääsen minua vaivanneista ajatuksista erilleen ja voin jatkaa eteenpäin.

Rovaniemen agility porukkaa haluan kiittää kaikesta. Siellä on monta ihmistä joilta olen saanut todella paljon - en pelkästään vinkkejä koulutukseen, vaan myös tukea ja kannustusta silloin, kun olen sitä tarvinnut. Olen saanut viettää monta ikimuistoista hetkeä mahtavassa porukassa ja niitä hetkiä on mukava muistella myöhemmin. Vaikka etsisin omaa tietäni kauankin niin en tule koskaan unohtamaan, mistä sain kipinäni agilityyn. Te olette kaikki mulle erityisiä.

Yleensä ollaan sitä mieltä, että ihmiset aukaisevat suunsa väärässä paikassa ja väärällä hetkellä. Minullaki on paljon tällaisia kokemuksia, mutta tällä kertaa koin päinvastoin. Aukaisin suuni oikeassa paikassa ja oikealla hetkellä. Siitä seurannut reaktio antoi sinettinsä väistämättömälle - muutokselle, joka oli tapahtunut hiljalleen. Silloin tajusin, että paikkani ei ole Rovaniemellä eikä paikallisen pk-porukan treeneissä. Sen tajuaminen teki lähtemisestäni helpompaa - ja ennenaikaista. Niin, tällä hetkellä aiona varma asia uudella paikkakunnalla on asunto - työtä ei ole tiedossa enkä päässyt opiskelemaan. Silti tämä on minulle ainoa oikea ratkaisu.

On olemassa kahdenlaista hulluutta; tuhoavaa hulluutta ja sellaista hulluutta, joka auttaa ihmistä ylittämään rajansa. Molempien seuraukset ovat suuren. Tuhoava hulluus nimensä mukaisesti tuhoaa ihmisen tai jotain ihmisen ympäriltä. Hallitun hulluuden avulla selviytyy tilanteista voittajana ja kykenee rikkomaan rajoja. Se antaa päätöksentekohetkellä rohkeuden tehdä tärkeitä ratkaisuja. Olen varma, että päätökseni muuttaa on jälkimmäistä hulluutta. Jonain päivänä ihmiset vaihtavat "eihän tuossa ole mitään järkeä"- kauhistelunsa "tiesin alusta asti, että teit oikean ratkaisun"- tyyppisiin lauseisiin.

Mielestäni ihminen on tekojensa mitta. Olen pyrkinyt toimimaan sen mukaan ja odotan samaa muilta. En tee asioita joiden takana en pysty seisomaan. Olen jättänyt menemättä tarjolla oleviin koulutuksiin sen takia, etten ole pystynyt allekirjoittamaan kouluttajan koulutustapoja / jotain mitä he ovat tehneet. Jos olisin mennyt, siinä tapauksessa olisin hyväksynyt hänen menetelmänsä. Entä jos yksi kouluttaja kutsutaan kouluttamaan useaan kertaan peräkkäin? Väännän tämän asian vielä rautakangesta muutamalle henkilölle: kritiikkini ei koskenut leiriä, vaan viimeisen vuoden aikana pk-jaoston järjestämiä koulutuksia, joissa siis sama henkilö on kouluttanut sekä tottista että maastoa - ja nyt kaiken lisäksi tämä leiri. Tämän takia koin mahdottomaksi harrastaa pk-juttuja Rovaniemellä. Ihmiset allekirjoittavat hänen tapansa kutsumalla hänet kerta toisensa jälkeen kouluttamaan ja osallistumalla koulutuksiin. Silloin on ainakin minulle turha tulla sanomaan, että oikeasti teen toisella tavalla. Mielestäni tilanne on sama, jos turkiksiin pukeutunut ihminen väittää, ettei oikeasti kannata turkiksia. Kyse on tietoisesta valinnasta ja silloin siitä pitäisi kantaa vastuu.

Minulle asiat ovat joko - tai, kokonaan tai sitten ei ollenkaan. En tingi omista periaatteistani, joten sen takia koen tärkeäksi treenata sellaisessa porukassa, jossa muut jakavat samankaltaisen ajatusmaailman kanssani. Sanokaa nyt vaikka ahdasmieliseksi, mutta näin se vaan menee.

Luulin kirjoittaneeni kieltä, jota kaikki kykenisivät ymmärtämään.Vastauksien perusteella kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt mistä kirjoitin - eihän meidän kerhossa ole sellaista ongelmaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, miten toimin ja seison edelleen sen takana, mitä kirjoitin. Esitin kirjoituksissa asiat asioina enkä mennyt henkilökohtaisuuksiin - muutamalla keskustelijalla juomat ei oikeen pysyneet mukissa. Heidän harmikseen en ole sanoin murrettavissa. Yritin turhaan korjata jotain, jonka vuosien varrella uskomukset ovat tuhonneet. Onnekseni aina voi aloittaa alusta - jossain muualla.

Nyt tiedän, että oli sopiva aika lähteä. Olen oppinut yhden tärkeän sanan, jonka osaaminen on hengissä pysymisen edellytys tässä maailmassa. Tärkeiden sanojen on varmasti tarkoituskin olla lyhyitä - silloin ne ovat selkeitä ja ne on helppo lausua. On kuitenkin yksi sana, jota ihmisillä on yleensä aivan äärettömän vaikea sanoa. Ei. Sillä on yleensä ilkeyden ja itsekkyyden maine. Ihmiset sanovat niin paljon mielummin kyllä, koska silloin pidämme itseämme hienoina ihmisinä - jalomielisinä ja ymmärtäväisinä. Minäkin olin oppinut sanomaan "joojoo" ennen kuin edes kunnolla tiesin, mitä se tarkoitti - ja mihin sen sanominen voi johtaa. Lähes kaksikymmentä vuotta Rovaniemellä riitti osoittamaan minulle, mitä haluan ja mitä en missää tapauksessa halua. Millaiseksi haluan tulla ja minkälaiseksi en ainakaan halua tulla.

Toivon, että tieni antaa minulle paljon, vaikka se samalla vaatisi vielä enemmän. Siperia opettaa, mutta kaikkea se ei pysty opettamaan. Uskon, että täältä voin saada jotain enemmän.

Fyssarilla

Kiireen keskeltä lyhyt raportti viime viikkoiselta fyssari käynniltä. Tami, Riimi ja Mäihä pääsivät siis eläinfysioterapeutti Mika Toivaisen käsittelyyn.

Mäihä oli muuten hyvässä kunnossa, mutta vasemmassa takajalassa lonkankoukistajan seudulla tuntui muutaman lihassäikeen revähdys. Mäihä on ontunut vasenta takajalkaansa aina välillä siitä lähtien, kun se viime syksynä liukastui märällä nurmikolla juostessaan toisen koiran kanssa. Mikan mukaan Mäihän vauhdikkaasta elämäntavasta johtuen lihas ei ole ehtinyt arpeutumaan kunnolla, minkä seurauksena Mäihä on välillä ontunut. Arpeutuminen kestää kuulema oman aikansa eikä sitä aleta sen kummemmin hoitamaan, koska Mäihä ei mitenkään reagoinut käsittelyyn eikä kohdassa ollut havaittavissa turvotusta. Mika kehui, että Mäihä on hyvässä lihaskunnossa ja sillä on ikäänsä nähden hyvin kehittyneet syvät lihakset ja selkälihakset. Tämän halusinkin kuulla, sillä nyt voidaan alkaa treenaamaan keppejä - ei olla otettu niitä kuin muutaman kerran, kun halusin kehittää Mäihälle selkälihaksia ensin.

Riimin etuosa oli taas aika jumissa, mutta muuten sekin oli hyvässä kunnossa. Lisäksi Riimin selkäkuvien tulokset kolahtivat postilaatikkoon viime viikolla - Riimin selästä ei löytynyt muutoksia. Mikan kanssa puhuttiin siitä ristiluun kalkkeumasta, mutta hän sanoi, että se ei ole vakavaa ja pitkäselkäisillä koirilla voi olla aika tavallistakin. Ainoa Riimin jumimisen selittävä tekijä on siis etuosan huono rakenne. Jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti eli pyritään pysymään kultaisella keskitiellä lenkkeilyn suhteen, hierotaan/venytellään säännöllisesti ja tarvittaessa annetaan kipulääkettä.

Tamin käynti oli kaikista positiivisin. Tamihan kävi toukokuun lopussa eläinlääkärillä, joka oli sitä mieltä, että polven sivusiteissä olisi mahdollisesti jonkun asteisia vaurioita. Koska vaurioiden uskottiin olevan pehmytkudoksessa, Tami määrättiin lepoon ja neljä viikkoa kestävälle Cartropheen kuurille. Kolme viikkoa kuurin alkamisen jälkeen Tami käveli puhtaasti, mutta lepuutteli jalkaa seistessään. Mika tutki jalan huolellisesti ja helpotus oli suuri, kun jalasta ei löytynyt mitään poikkeavaa! Polven etu-, taka- ja sivusiteet olivat kunnossa, polvi oli hyvin paikoillaan eikä muualta löytynyt mitään vikaa! :) Mika oli myös sitä mieltä, että vaurio on ollut pehmytkudoksessa ja olisi parantunut hyvin Cartropheen kuurin aikana. Nyt lähdetään Tamin kanssa nostamaan rasituksen määrää vähitellen ja ehkäpä päästäis radoille vielä tänä syksynä, huippua!

Tamin loukkaantuminen tapahtui siis lenkillä. Yleensä otan töiden jälkeen koirat kahdessa erässä pienelle lenkille (göötit kahdestaan ja Mäihä yksin), mutta sinä päivänä päätin ottaa kaikki kerralla. Kuulin metsästä jonkun äänen ja kutsuin koirat luokse. Kohta oli aika pusikkoinen ja näkyvyys huono. Mäihä päätti oikaista suoraan pusikon läpi ja juoksi suoraan edessäni seisovaa Tamia kylkeen. Törmäyksen voimasta Tami lensi aika pahannäköisesti ympäri. Tami ei mitenkään huutanut tai muutakaan, mutta alkoi sitten varoa jalkaansa. Tamin loukkaantumisen jälkeen mulla on ollu aika kovat omantunnontuskat, koska juurikin tuollaisten vaihinkojen välttämiseksi olin tehnyt sen päätöksen, etten vie kaikkia töiden jälkeen yhtäaikaa lenkille. Miksi pitää aina sattua jotakin ennen kuin sitä uskoo, ettei niin kannata toimia? Onneksi tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä.

Mäihän terveystulokset :)

Lausunnot Mäihän lonkista ja kyynärpäistä olivat ilmestyneet KoiraNettiin:

lonkat B/B
kyynärpäät 0/0

Aiemmin polvet oltiin tutkittu tuloksella 0/0 ja selkä kuvattu terveeksi.

:))

Tähtäimessä epäonnistuminen

Seitsämän tunnin junamatkan aikana koin valaistumisen - jonkun mielestä läkähdyttävän kuuman aurongonpaisteen, syömättömyyden ja auringonpistoksen yhteisvaikutuksesta johtuva heikotustila, mutta itse olen täysin vakuuttunut valaistumisesta.

Muutama viikko sitten juttelin erään ystäväni kanssa koiraharrastuksestani. Hän kertoi seuraavansa blogiani melko tiiviisti ja muutenkin juttelen hänelle aika paljon koira-asioitani, vaikkei hän mikään koiraihminen (saati sitten koiraharrastaja) olekaan. Hän ihmetteli, miten ihmeessä jaksan treenata päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, kun blogista ja mun jutuista saa sellaisen kuvan, että treenaaminen on minulle pelkkää kärsimystä. Kiistin kaiken: ei treenaaminen ole minulle kärsimystä, vaan suuri intohimo, elämäni sisältö ja päivieni kohokohta. Seuraavaksi hän kysyi, miksi minulla on näissä koirahommissa usein (tai ainakin säännöllisin väliajoin) syviä aallonpohjia ja totaalisia epätoivon hetkiä? Vaikka minut tunnetaan sanavalmiina ihmisenä, tuohon kysymykseen en osannut vastata yhtään mitään.

Seitsämän tunnin matkan aikana Seinäjoelta Rovaniemelle selvitin vastauksen tuohon kysymykseen. Tajusin, että treenaamisessani on niin usein aallonpohjia, koska tarvitsen niitä. Ne ovat suorastaan treenaamiseni vaatimus. Epäonnistumiset, pettymykset ja huonot treenit ovat kehittymiseni edellytys, koska en osaa kehittää itsäni onnistumisten pohjalta. "Epäonnistumiset ja virheet ovat kehityksen edellystys", sanoi Rauno Virta minulle koulutuksessaan viime kesänä. Silloin en ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. En ole välttämättä vieläkään ymmärtänyt asiaa täysin, mutta alan päästä jyvälle.

Mihin niitä epäonnitumisia sitten tarvitaan? Eikö olisi paljon mukavampaa, jos treenit menisi hyvin ja voisi olla tyytyväinen? Kohtuullisina annoksina se onkin kivaa. Onnistuminen kertoo kuitenkin siitä, että kaikki menee hyvin. Silloin ihmisellä ei ole tarvetta tarkastella itseään ja toimintapojaan. Niin kuin sanontakin sanoo - mitä sitä hyvää alkaa muuttamaan. Epäonnistuessaan ihminen joutuu tarkastelemaan tekemisiään, etsimään uusia tapoja päästäkseen päämääräänsä tai kehittämään treenaamistaan oikeaan suuntaan. Mukavuus ja helppo elämä turruttavat ihmisen - epäonnistumisten kautta ihminen pystyy kasvamaan.

Epäonnistunut treeni ei ole maailmanloppu, vaan itsetutkiskelun paikka. Välillä pitää olla valmis romuttamaan joku suunnitelma, keksiäkseen uuden paremman. Epäonnistuessaan ihminen joutuu hakkaamaan päätään seinään, katsomaan peiliin ja taas hakkaamaan päätään seinään. Kuka tekisi niin onnistumisten jälkeen? Epäonnistumiset, jotka usein johtavat pettymyksiin, yleensä lisäävät aikaansaamattomuutta ja niiden takia annetaan monesti periksi. Epäonnistuminen pitäisi nähdä ennemminkin työkaluna, jonka avulla voi löytää oikean tien - tien onnistumiseen.

Näiden oivallusten jälkeen soitin junasta ystävälleni. Käskin hänen etsiä jonkunlaisen määritelmän epäonnistumiselle. Hetken päästä tuli tekstari "epäonnistuminen on tilanne, jossa asiat menevät toisin kuin niiden alun perin toivottiin menevän". Tuon luettuani tajusin, että minulla on ollut ihan vääränlainen suhtautumistapa epäonnistumiseen. Tähän asti epäonnistuminen on symboloinut minulle omaa huonouttani, surkeuttani ja kelvottomuuttani selvitytyä siitä, missä olen epäonnisstunut. Olen nähnyt sen negatiivisena asiana, jota tulee kaikin tavoin välttää. Nyt kuitenkin ymmärsin, ettei epäonnistumisessa ole mitään negatiivista jos siihen osaa asennoitua oikealla tavalla.

Vuoden alussa asetin itselleni tavoitteen: haluan kehittyä paremmaksi kouluttajaksi ja kilpailijaksi. Silloin en ollenkaan tiennyt, miten minun pitäisi lähteä liikkeelle, päästäkseni tavoitteeseeni. Luulin sen olevan yhtä vaikeaa kuin elämän eliksiirin keksiminen tai Jumalan olemassaolon selvittäminen. Loppujen lopuksi uskon reseptin olevan varsin yksinkertainen, mutta elämäni kannalta paljon tärkeämpi kuin kumpikaan edellämainituista asioista. Tahdon ja taidon lisäksi, pitää osata epäonnistua. Ilman epäonnistumista ei kykene onnistumaankaan.

Olen saanut ystäviltäni paljon kritiikkiä siitä, etten osaa onnistua, en anna itselleni mahdollisuutta onnistua ja vaikka pärjäisin kuinka hyvin tahansa niin henkilökohtaisesti en koe saavuttaneeni mitään. Jokaisessa tilanteessa näen puoliksi tyhjän lasin. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi onnistua - päinvastoin. Mitä enemmän janoan onnistumisia ja menestystä, sitä vaikeampaa on kestää epäonnistumisia ja nähdä niissä piileviä mahdollisuuksia.

Se että osaa hyväksyä epäonnistumiset osana kehittymisprosessia on yhtä tärkeää kuin se, että osaa nauttia ja iloita onnistumisista. Jos nämä ei ole tasapainossa niin silloin epäonnistumista ei kykene näkemään mahdollisuutena kehittyä eikä onnistumista saavutuksena. Ne pärjäävät, jotka osaavat molemmat. Minulla on vielä molempien asioiden saralla paljon opittavaa - olen vähintään yhtä huono onnistuja kuin epäonnistujakin. Opettelen kuitenkin epäonnistumaan ensin - se on kuitenkin paljon todennäköisempää kuin onnistuminen. Voittajiakin on kerrallaan vain yksi, mutta sitä havittelevia useita ;)