keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Välillä liian rankkaa, välillä pelkkää juhlaa

Viimeisten kuukausien aikana elämä on mennyt sellaista haipakkaa, etten ole meinannut perässä pysyä. Muutosten pyörteissä olen tajunnut, miten saita elämä voi välillä olla: ihminen saattaa elää pitkiä aikoja tuntien kärsimystä tai olla tuntematta yhtään mitään uutta. Kuitenkin heti, kun yksi ovi aukeaa, sieltä syöksyy sisään todellinen lumivyöry. Yhdellä hetkellä ihmisellä ei ole mitään, kun taas toisessa hetkessä hänellä on enemmän kuin kykenee ottamaan vastaan.

Omalla kohdallani muutosten lumivyöryn käynnisti muutto uudelle paikkakunnalle. Elämä uudessa paikassa ei alkanut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta alun vaikeuksista selvittyäni elämä on muuttunut aika mukavaksi, mitä en olisi uskonut vielä hetki sitten. Nyt kuitenkin tällainen lyhyt yleisluontoinen katsaus elämäämme, koirat saavat oman päivityksensä jonkun ajan päästä..

Muutama viikko sitten muutettiin uuteen asuntoon, koska edellisessä asunnossa naapuri teki elämästäni painajaista. Ensivaikutelman perusteella naapuri vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa pystyisi tulemaan toimeen, mutta totuus olikin sitten aivain toisenlainen. Tulin siihen tulokseen, ettei hullujen kanssa kannata alkaa käräjöimään, joten ilmoitin vuokranantajalle halukkuudestani vaihtaa asuntoa heti, kun jostain vapautuisi sopiva. Toiveisiini vastattiinkin yllättävän pian, kun vuokranantajalla oli tarjota minulle uusi asunto heti kuun alussa. Kauaa ei tarvinnut muuttamispäätöstä miettiä enkä ole katunut valintaani hetkeäkään. Tämä asunto on edellistä viihtyisämpi, riittävän syrjässä, rauhallisemmalla asuinalueella ja hyvät lenkkimaastot ovat ihan lähellä. Eipä sitä enää kauhean paljon parempaa voisi toivoa!

Harrastusrintamalla menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan; joka lajissa treenaamme mahtavassa treeniporukassa ja treeniseuraa löytyy vaikka viikon jokaiselle päivälle - niin luksusta! Varmasti osittain tästä johtuen olemme treenanneetkin paljon - treenikirjanpidon mukaan ahkerammin kuin koskaan. Mäihän lajivalikoimaan kuuluu tällä hetkellä agilityn, jäljen / tarkkuusetsinnän, tokon / tottiksen lisäksi uusina juttuina haku ja hajuerottelu. Tami treenaa tällä hetkellä aktiivisesti agilityä ja tokoa, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus aloittaa senkin kanssa hajuerottelun opetteleminen.

Autottomuuskaan ei enää häiritse harrastamista, kun hain väliaikaisen menopelin Rovaniemeltä. Kyllä, luitte aivan oikein. Reilu kuukausi sitten ajelutin inssimiestä Rovaniemen keskustassa sen verran tyylikkäästi, että korttihan se sieltä napsahti! Kiitti äiti ja iskä, kun luotitte auton käsiini <3 (yritän palauttaa sen kutakuinkin ehjänä..)

Kaiken hyvän lisäksi sain vielä työharjoittelupaikankin! Olen tällä hetkellä Seinäjoen terveyskeskuksessa kuntoutusosastolla fysioterapeutin apulaisena. Tämä on minulle mahtava tilaisuus päästä seuraamaan fysioterapeutin työtä itselleni vieraassa ympäristössä ja saada kokemusta tulevaa varten - toivottavasti tästä on myös hyötyä, kun haen ensi vuonna kouluun. Olen tykännyt harjoittelusta kovasti, vaikka se onkin välillä henkisesti todella raskasta - toisen kärsimystä on vain niin paljon vaikeampaa kestää kuin omaa. Toisaalta tuo työ tuntuu samaan aikaan myös hyvin palkitsevalta ja mielenkiintoiselta. Lisäksi koen, että kokemuksen lisäksi harjoittelu antaa minulle uudenlaisen näkökulman tarkastella elämää. Joudun kohtaamaan paljon sellaisia asioita, joiden ajattelemisesta muuten kieltäytyisin niiden ahdistavuuden takia - tuolla oppii ymmärtämään elämää ja hyväksymään tosiasioita. Samalla oppii suhtautumaan omiin vaikeuksiin uudella tavalla; vaikeat asiat kuuluvat osana elämään ja on melko pitkälle itsestä kiinni, tuleeko elämästä menetys- vai menestystarina.

Työharjoittelun ja treenaamisen yhteensovittamisessa riittää kiirettä, mutta en valita. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elän unelmaani :)

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Siperia opettaa, mutta niin opettaa Pohjanmaakin

Tarvitsin hetken etäisyyttä ennen kuin pystyin kirjoittamaan tämän. Vaati oman aikansa saada käsitellyksi kaikki ne ajatukset, joita muuttamisen hetkellä mielessäni pyöri. Vaikka tämä teksti ei todennäköisesti tavoita kaikkia, joille tämä on suunnattu, on minulle silti tärkeää, että saan kirjoittaa tämän. Pääsen minua vaivanneista ajatuksista erilleen ja voin jatkaa eteenpäin.

Rovaniemen agility porukkaa haluan kiittää kaikesta. Siellä on monta ihmistä joilta olen saanut todella paljon - en pelkästään vinkkejä koulutukseen, vaan myös tukea ja kannustusta silloin, kun olen sitä tarvinnut. Olen saanut viettää monta ikimuistoista hetkeä mahtavassa porukassa ja niitä hetkiä on mukava muistella myöhemmin. Vaikka etsisin omaa tietäni kauankin niin en tule koskaan unohtamaan, mistä sain kipinäni agilityyn. Te olette kaikki mulle erityisiä.

Yleensä ollaan sitä mieltä, että ihmiset aukaisevat suunsa väärässä paikassa ja väärällä hetkellä. Minullaki on paljon tällaisia kokemuksia, mutta tällä kertaa koin päinvastoin. Aukaisin suuni oikeassa paikassa ja oikealla hetkellä. Siitä seurannut reaktio antoi sinettinsä väistämättömälle - muutokselle, joka oli tapahtunut hiljalleen. Silloin tajusin, että paikkani ei ole Rovaniemellä eikä paikallisen pk-porukan treeneissä. Sen tajuaminen teki lähtemisestäni helpompaa - ja ennenaikaista. Niin, tällä hetkellä aiona varma asia uudella paikkakunnalla on asunto - työtä ei ole tiedossa enkä päässyt opiskelemaan. Silti tämä on minulle ainoa oikea ratkaisu.

On olemassa kahdenlaista hulluutta; tuhoavaa hulluutta ja sellaista hulluutta, joka auttaa ihmistä ylittämään rajansa. Molempien seuraukset ovat suuren. Tuhoava hulluus nimensä mukaisesti tuhoaa ihmisen tai jotain ihmisen ympäriltä. Hallitun hulluuden avulla selviytyy tilanteista voittajana ja kykenee rikkomaan rajoja. Se antaa päätöksentekohetkellä rohkeuden tehdä tärkeitä ratkaisuja. Olen varma, että päätökseni muuttaa on jälkimmäistä hulluutta. Jonain päivänä ihmiset vaihtavat "eihän tuossa ole mitään järkeä"- kauhistelunsa "tiesin alusta asti, että teit oikean ratkaisun"- tyyppisiin lauseisiin.

Mielestäni ihminen on tekojensa mitta. Olen pyrkinyt toimimaan sen mukaan ja odotan samaa muilta. En tee asioita joiden takana en pysty seisomaan. Olen jättänyt menemättä tarjolla oleviin koulutuksiin sen takia, etten ole pystynyt allekirjoittamaan kouluttajan koulutustapoja / jotain mitä he ovat tehneet. Jos olisin mennyt, siinä tapauksessa olisin hyväksynyt hänen menetelmänsä. Entä jos yksi kouluttaja kutsutaan kouluttamaan useaan kertaan peräkkäin? Väännän tämän asian vielä rautakangesta muutamalle henkilölle: kritiikkini ei koskenut leiriä, vaan viimeisen vuoden aikana pk-jaoston järjestämiä koulutuksia, joissa siis sama henkilö on kouluttanut sekä tottista että maastoa - ja nyt kaiken lisäksi tämä leiri. Tämän takia koin mahdottomaksi harrastaa pk-juttuja Rovaniemellä. Ihmiset allekirjoittavat hänen tapansa kutsumalla hänet kerta toisensa jälkeen kouluttamaan ja osallistumalla koulutuksiin. Silloin on ainakin minulle turha tulla sanomaan, että oikeasti teen toisella tavalla. Mielestäni tilanne on sama, jos turkiksiin pukeutunut ihminen väittää, ettei oikeasti kannata turkiksia. Kyse on tietoisesta valinnasta ja silloin siitä pitäisi kantaa vastuu.

Minulle asiat ovat joko - tai, kokonaan tai sitten ei ollenkaan. En tingi omista periaatteistani, joten sen takia koen tärkeäksi treenata sellaisessa porukassa, jossa muut jakavat samankaltaisen ajatusmaailman kanssani. Sanokaa nyt vaikka ahdasmieliseksi, mutta näin se vaan menee.

Luulin kirjoittaneeni kieltä, jota kaikki kykenisivät ymmärtämään.Vastauksien perusteella kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt mistä kirjoitin - eihän meidän kerhossa ole sellaista ongelmaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, miten toimin ja seison edelleen sen takana, mitä kirjoitin. Esitin kirjoituksissa asiat asioina enkä mennyt henkilökohtaisuuksiin - muutamalla keskustelijalla juomat ei oikeen pysyneet mukissa. Heidän harmikseen en ole sanoin murrettavissa. Yritin turhaan korjata jotain, jonka vuosien varrella uskomukset ovat tuhonneet. Onnekseni aina voi aloittaa alusta - jossain muualla.

Nyt tiedän, että oli sopiva aika lähteä. Olen oppinut yhden tärkeän sanan, jonka osaaminen on hengissä pysymisen edellytys tässä maailmassa. Tärkeiden sanojen on varmasti tarkoituskin olla lyhyitä - silloin ne ovat selkeitä ja ne on helppo lausua. On kuitenkin yksi sana, jota ihmisillä on yleensä aivan äärettömän vaikea sanoa. Ei. Sillä on yleensä ilkeyden ja itsekkyyden maine. Ihmiset sanovat niin paljon mielummin kyllä, koska silloin pidämme itseämme hienoina ihmisinä - jalomielisinä ja ymmärtäväisinä. Minäkin olin oppinut sanomaan "joojoo" ennen kuin edes kunnolla tiesin, mitä se tarkoitti - ja mihin sen sanominen voi johtaa. Lähes kaksikymmentä vuotta Rovaniemellä riitti osoittamaan minulle, mitä haluan ja mitä en missää tapauksessa halua. Millaiseksi haluan tulla ja minkälaiseksi en ainakaan halua tulla.

Toivon, että tieni antaa minulle paljon, vaikka se samalla vaatisi vielä enemmän. Siperia opettaa, mutta kaikkea se ei pysty opettamaan. Uskon, että täältä voin saada jotain enemmän.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Fyssarilla

Kiireen keskeltä lyhyt raportti viime viikkoiselta fyssari käynniltä. Tami, Riimi ja Mäihä pääsivät siis eläinfysioterapeutti Mika Toivaisen käsittelyyn.

Mäihä oli muuten hyvässä kunnossa, mutta vasemmassa takajalassa lonkankoukistajan seudulla tuntui muutaman lihassäikeen revähdys. Mäihä on ontunut vasenta takajalkaansa aina välillä siitä lähtien, kun se viime syksynä liukastui märällä nurmikolla juostessaan toisen koiran kanssa. Mikan mukaan Mäihän vauhdikkaasta elämäntavasta johtuen lihas ei ole ehtinyt arpeutumaan kunnolla, minkä seurauksena Mäihä on välillä ontunut. Arpeutuminen kestää kuulema oman aikansa eikä sitä aleta sen kummemmin hoitamaan, koska Mäihä ei mitenkään reagoinut käsittelyyn eikä kohdassa ollut havaittavissa turvotusta. Mika kehui, että Mäihä on hyvässä lihaskunnossa ja sillä on ikäänsä nähden hyvin kehittyneet syvät lihakset ja selkälihakset. Tämän halusinkin kuulla, sillä nyt voidaan alkaa treenaamaan keppejä - ei olla otettu niitä kuin muutaman kerran, kun halusin kehittää Mäihälle selkälihaksia ensin.

Riimin etuosa oli taas aika jumissa, mutta muuten sekin oli hyvässä kunnossa. Lisäksi Riimin selkäkuvien tulokset kolahtivat postilaatikkoon viime viikolla - Riimin selästä ei löytynyt muutoksia. Mikan kanssa puhuttiin siitä ristiluun kalkkeumasta, mutta hän sanoi, että se ei ole vakavaa ja pitkäselkäisillä koirilla voi olla aika tavallistakin. Ainoa Riimin jumimisen selittävä tekijä on siis etuosan huono rakenne. Jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti eli pyritään pysymään kultaisella keskitiellä lenkkeilyn suhteen, hierotaan/venytellään säännöllisesti ja tarvittaessa annetaan kipulääkettä.

Tamin käynti oli kaikista positiivisin. Tamihan kävi toukokuun lopussa eläinlääkärillä, joka oli sitä mieltä, että polven sivusiteissä olisi mahdollisesti jonkun asteisia vaurioita. Koska vaurioiden uskottiin olevan pehmytkudoksessa, Tami määrättiin lepoon ja neljä viikkoa kestävälle Cartropheen kuurille. Kolme viikkoa kuurin alkamisen jälkeen Tami käveli puhtaasti, mutta lepuutteli jalkaa seistessään. Mika tutki jalan huolellisesti ja helpotus oli suuri, kun jalasta ei löytynyt mitään poikkeavaa! Polven etu-, taka- ja sivusiteet olivat kunnossa, polvi oli hyvin paikoillaan eikä muualta löytynyt mitään vikaa! :) Mika oli myös sitä mieltä, että vaurio on ollut pehmytkudoksessa ja olisi parantunut hyvin Cartropheen kuurin aikana. Nyt lähdetään Tamin kanssa nostamaan rasituksen määrää vähitellen ja ehkäpä päästäis radoille vielä tänä syksynä, huippua!

Tamin loukkaantuminen tapahtui siis lenkillä. Yleensä otan töiden jälkeen koirat kahdessa erässä pienelle lenkille (göötit kahdestaan ja Mäihä yksin), mutta sinä päivänä päätin ottaa kaikki kerralla. Kuulin metsästä jonkun äänen ja kutsuin koirat luokse. Kohta oli aika pusikkoinen ja näkyvyys huono. Mäihä päätti oikaista suoraan pusikon läpi ja juoksi suoraan edessäni seisovaa Tamia kylkeen. Törmäyksen voimasta Tami lensi aika pahannäköisesti ympäri. Tami ei mitenkään huutanut tai muutakaan, mutta alkoi sitten varoa jalkaansa. Tamin loukkaantumisen jälkeen mulla on ollu aika kovat omantunnontuskat, koska juurikin tuollaisten vaihinkojen välttämiseksi olin tehnyt sen päätöksen, etten vie kaikkia töiden jälkeen yhtäaikaa lenkille. Miksi pitää aina sattua jotakin ennen kuin sitä uskoo, ettei niin kannata toimia? Onneksi tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Mäihän terveystulokset :)

Lausunnot Mäihän lonkista ja kyynärpäistä olivat ilmestyneet KoiraNettiin:

lonkat B/B
kyynärpäät 0/0

Aiemmin polvet oltiin tutkittu tuloksella 0/0 ja selkä kuvattu terveeksi.

:))

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Tähtäimessä epäonnistuminen

Seitsämän tunnin junamatkan aikana koin valaistumisen - jonkun mielestä läkähdyttävän kuuman aurongonpaisteen, syömättömyyden ja auringonpistoksen yhteisvaikutuksesta johtuva heikotustila, mutta itse olen täysin vakuuttunut valaistumisesta.

Muutama viikko sitten juttelin erään ystäväni kanssa koiraharrastuksestani. Hän kertoi seuraavansa blogiani melko tiiviisti ja muutenkin juttelen hänelle aika paljon koira-asioitani, vaikkei hän mikään koiraihminen (saati sitten koiraharrastaja) olekaan. Hän ihmetteli, miten ihmeessä jaksan treenata päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, kun blogista ja mun jutuista saa sellaisen kuvan, että treenaaminen on minulle pelkkää kärsimystä. Kiistin kaiken: ei treenaaminen ole minulle kärsimystä, vaan suuri intohimo, elämäni sisältö ja päivieni kohokohta. Seuraavaksi hän kysyi, miksi minulla on näissä koirahommissa usein (tai ainakin säännöllisin väliajoin) syviä aallonpohjia ja totaalisia epätoivon hetkiä? Vaikka minut tunnetaan sanavalmiina ihmisenä, tuohon kysymykseen en osannut vastata yhtään mitään.

Seitsämän tunnin matkan aikana Seinäjoelta Rovaniemelle selvitin vastauksen tuohon kysymykseen. Tajusin, että treenaamisessani on niin usein aallonpohjia, koska tarvitsen niitä. Ne ovat suorastaan treenaamiseni vaatimus. Epäonnistumiset, pettymykset ja huonot treenit ovat kehittymiseni edellytys, koska en osaa kehittää itsäni onnistumisten pohjalta. "Epäonnistumiset ja virheet ovat kehityksen edellystys", sanoi Rauno Virta minulle koulutuksessaan viime kesänä. Silloin en ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. En ole välttämättä vieläkään ymmärtänyt asiaa täysin, mutta alan päästä jyvälle.

Mihin niitä epäonnitumisia sitten tarvitaan? Eikö olisi paljon mukavampaa, jos treenit menisi hyvin ja voisi olla tyytyväinen? Kohtuullisina annoksina se onkin kivaa. Onnistuminen kertoo kuitenkin siitä, että kaikki menee hyvin. Silloin ihmisellä ei ole tarvetta tarkastella itseään ja toimintapojaan. Niin kuin sanontakin sanoo - mitä sitä hyvää alkaa muuttamaan. Epäonnistuessaan ihminen joutuu tarkastelemaan tekemisiään, etsimään uusia tapoja päästäkseen päämääräänsä tai kehittämään treenaamistaan oikeaan suuntaan. Mukavuus ja helppo elämä turruttavat ihmisen - epäonnistumisten kautta ihminen pystyy kasvamaan.

Epäonnistunut treeni ei ole maailmanloppu, vaan itsetutkiskelun paikka. Välillä pitää olla valmis romuttamaan joku suunnitelma, keksiäkseen uuden paremman. Epäonnistuessaan ihminen joutuu hakkaamaan päätään seinään, katsomaan peiliin ja taas hakkaamaan päätään seinään. Kuka tekisi niin onnistumisten jälkeen? Epäonnistumiset, jotka usein johtavat pettymyksiin, yleensä lisäävät aikaansaamattomuutta ja niiden takia annetaan monesti periksi. Epäonnistuminen pitäisi nähdä ennemminkin työkaluna, jonka avulla voi löytää oikean tien - tien onnistumiseen.

Näiden oivallusten jälkeen soitin junasta ystävälleni. Käskin hänen etsiä jonkunlaisen määritelmän epäonnistumiselle. Hetken päästä tuli tekstari "epäonnistuminen on tilanne, jossa asiat menevät toisin kuin niiden alun perin toivottiin menevän". Tuon luettuani tajusin, että minulla on ollut ihan vääränlainen suhtautumistapa epäonnistumiseen. Tähän asti epäonnistuminen on symboloinut minulle omaa huonouttani, surkeuttani ja kelvottomuuttani selvitytyä siitä, missä olen epäonnisstunut. Olen nähnyt sen negatiivisena asiana, jota tulee kaikin tavoin välttää. Nyt kuitenkin ymmärsin, ettei epäonnistumisessa ole mitään negatiivista jos siihen osaa asennoitua oikealla tavalla.

Vuoden alussa asetin itselleni tavoitteen: haluan kehittyä paremmaksi kouluttajaksi ja kilpailijaksi. Silloin en ollenkaan tiennyt, miten minun pitäisi lähteä liikkeelle, päästäkseni tavoitteeseeni. Luulin sen olevan yhtä vaikeaa kuin elämän eliksiirin keksiminen tai Jumalan olemassaolon selvittäminen. Loppujen lopuksi uskon reseptin olevan varsin yksinkertainen, mutta elämäni kannalta paljon tärkeämpi kuin kumpikaan edellämainituista asioista. Tahdon ja taidon lisäksi, pitää osata epäonnistua. Ilman epäonnistumista ei kykene onnistumaankaan.

Olen saanut ystäviltäni paljon kritiikkiä siitä, etten osaa onnistua, en anna itselleni mahdollisuutta onnistua ja vaikka pärjäisin kuinka hyvin tahansa niin henkilökohtaisesti en koe saavuttaneeni mitään. Jokaisessa tilanteessa näen puoliksi tyhjän lasin. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi onnistua - päinvastoin. Mitä enemmän janoan onnistumisia ja menestystä, sitä vaikeampaa on kestää epäonnistumisia ja nähdä niissä piileviä mahdollisuuksia.
Se että osaa hyväksyä epäonnistumiset osana kehittymisprosessia on yhtä tärkeää kuin se, että osaa nauttia ja iloita onnistumisista. Jos nämä ei ole tasapainossa niin silloin epäonnistumista ei kykene näkemään mahdollisuutena kehittyä eikä onnistumista saavutuksena. Ne pärjäävät, jotka osaavat molemmat. Minulla on vielä molempien asioiden saralla paljon opittavaa - olen vähintään yhtä huono onnistuja kuin epäonnistujakin. Opettelen kuitenkin epäonnistumaan ensin - se on kuitenkin paljon todennäköisempää kuin onnistuminen. Voittajiakin on kerrallaan vain yksi, mutta sitä havittelevia useita ;)

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Kesä kuvin

Muun Suomen tavoin Rovaniemelläkin ollaan kärsitty koko viime viikko helleaallon kourissa (tai jos tarkkoja ollaan, olin osan viikosta Seinäjoella, mutta yhtä kuuma oli sielläkin). Mulla ei ole mitään lämpöä ja kesää vastaan, kunhan lämpömittari ei keiku koko aikaa 30 asteen tuntumassa - siinä on meikäläiselle jo aika paljon liikaa. Kuumuudesta johtuen vietettiin suurin osa viikosta veden äärellä, ei kauheasti innostanut lähteä hikoilemaan treenikentälle tai lenkkipolulle.. Olen ulkoiluttanut aika tiiviisti kameraakin, joten vihdoinkin olisi luvassa vähän uudempia ja kesäisempiä kuvia ;)

Mäihän uiminen on kehittynyt huimasti muutamassa viikossa. Aluksi sillä oli vähän tekniikka hukassa, mutta kovan harjoittelun ja useiden hukuttautumisyritysten tuloksena Mäihä pysyy nykyään suurimman osan ajasta pinnalla. Riimi on myös ollut mukana uimassa, se on tehnyt sille tosi hyvää. Varsinkin kun sen kohdalla lenkit ovat jääneet viime aikoina vähiin selkäkipujen takia. Kuvat on otettu Lehtojärvellä, pääosissa seikkailee Riimi ja Mäihä. Tami ei osunut kauhean monesti linssin eteen, se istuskelee paljon mielummin mun jaloissa, kun juoksentelee muiden kanssa..

Mäihän uimakoulun lähtötilanne, tästä siis lähdettiin muutama viikko sitten...
...ja tähän päädyttiin. Mäihän uimista toissapäivänä:

Riimi taas on jo ihan valmis uimamaisteri:



^ Riimi (edessä) ja Tami (takana). Eivät kyllä mun mielestä näytä yhtään isältä ja pojalta...^ Mun ehdoton suosikkikuva, ihana Riimi <3

Paljon olisi taas kaikkea kirjoitettavaa! Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni monenlaisia ajatuksia liittyen treenaamiseen, karvalaumani koostumukseen ja niiden terveyteen. Ehkäpä saisin kesäöiden ratoksi kirjoiteltua niitä ajatuksia ihan julkaisukelpoiseksi tekstiksi asti.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Piristysruiske

Helatorstaina kisattiin agilityä Rovaniemellä, missä on ehdottomasti Suomen paras meininki. Rovaniemellä panostetaan, hyvin järjestettyjen kisojen lisäksi, myös oheisohjelmaan. Siksi paikalla esiintyi tämänhetken kuumin tankotanssi ryhmä, jonka nimi on kohta kaikkien huulilla:
Kyseisen piirrustuksen olen saanut jo pääsiäiskisoissa, mutta teknisten ongelmien vuoksi sitä ei ole pystytty julkaisemaan aikaisemmin. Piirroksesta saan kiittää manageria/taustalla huilua soittavaa Laura Raudaskoskea :)

Valitettavasti tämä oli meidän jäähyväiskiertue, koska ryhmän kaunein, lahjakkain ja valovoimaisin jäsen (tarkoitin siis itseäni, jos joku ei minua kuvauksesta tunnistanut) lähtee Seinäjoelle Tankomarkkinoille ennen seuraavia kisoja ;)

maanantai 30. toukokuuta 2011

Nero tai hullu tai ainakin oon sillä rajalla

Tämä on taas niitä päiviä, kun mua ei olis pitänyt päästää näppäimistön ääreen. Tällä kertaa luvassa on raaka totuus mun koiraharrastuksesta. Mulla menee tän takia mielenterveys, yöunet ja mahdollisuus jatko-opiskelu paikkaan. Mielenterveys miettiessäni, miten opetan jotkut asiat, korjaan jo syntyneitä ongelmia tai pohtiessani, olisinko voinut reagoida jossain tilanteessa paremmin. Yöunet, koska yöllä on paras aika tehdä treenisuunnitelmia, analysoida päivän treenit, laskea onnistumisprosentteja ja vertailla eri opetustapojen hyviä ja huonoja puolia. Lisäksi jos treenit on menneet huonosti niin silloin kriiseilyn takia en saa unta. Jos treenit on menneet hyvin, on onnentunne niin humalluttava, että olen liian levoton nukkumaan. Opiskelupaikkaa en saa, koska en ehdi tehdä ennakkotehtäviä. Päivät menee treenatessa ja illat puhelimessa puhuen, kun mun on pakko saada purkaa jollekin treenien mukanaan tuomia ajatuksia. Mikä on sitten lopputulos? Lauma koiria, jotka ei osaa mitään. Tai jos osaavatkin eivät mielestäni riittävän hyvin. Välillä tämä treenaminen tuntuu siltä kuin itsensä hirttäisi.

Viime viikkoina olen onnistunut Mäihän kohdalla kriiseilemään jopa viiksikarvan virheasennostakin. Jos joku lukija muistaa hämärästi jossain postauksessa lukeneen jotain sen suuntaista, että elämä koirien kanssa sujuisi mukavan seesteisesti ja suhtaudun koiriini epätuomitsevammin kuin aikoihin, niin se on loppu nyt. Olen taas palannut vaaleanpunaisista pilvilinnoista todellisuuteen.

Lähinnä tämä epätoivo johtuu kai siitä, että olen taas alkanut treenaamaan enemmän - kaikkien ongelmien alku. Periaatteessa mitään aihetta näin suureen epätoivoon ei ole enkä oikeen tiedä, mistä olen tämän kehittänyt. Treenit ovat menneet pääasiassa hyvin, oma motivaatio treenaamiseen on ollut viimeisen päälle kohdillaan ja viime aikoina olen saanut nauttia jopa siitä, että Mäihään panostamani työ on alkanut näkyä edistymisen muodossa. Epätoivo kumpuaakin lähinnä treenien jälkeisistä ajatuksista. Onko tämä varmasti hyvä tapa opettaa? Käyttäessäni tätä koulutustapaa saanko suorituksesta aikaiseksi sellaisen kuin mielessäni oleva ihannesuoritus? Olisiko treenissä pitänyt tehdä jotain toisin?

Eniten mieltäni vaivaa ajatus siitä, vienkö Mäihää eteenpäin oikealla tavalla. Olen lähtenyt rakentamaan Mäihän osaamista eri tavalla kuin aiempien koirieni enkä oikeen vieläkään tiedä mitä tästä tulee. Tamin ja Riimin kohdalla ajattelin, että pennun on osattava tiettyyn ikään mennessä tietyt asiat ja treenisuunnitelmat on rakennettava kisaikää silmällä pitäen. Mäihän mullistaessa elämäni reilu vuosi sitten, halusin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa harrastamiseen. Mäihän kanssa olen pohjustanut eri lajeja tarkoituksenani luoda ajatusta tekemiselle, ideaa, että yhdessä tekeminen on kivaa - tavoittelematta minkäänlaista osaamista siinä vaiheessa. Samalla yritin tarkkailla ja ennakoida, millainen Mäihästä tulee, jotta pystyisin tukemaan kehitystä oikealla tavalla.

Nyt viimeisen kahden kuukauden aikana olen alkanut kartuttaa Mäihän osaamista eri lajeissa. Se ei ole ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Mäihässä on harrastamisen kannalta myös haastavia ominaisuuksia, mutta suurempi ongelma on ihan jossain muualla. Pääni sisällä. Ennen kuin alan suunnittelemaan jonkun asian kouluttamista, mietin etukäteen miltä haluan valmiin suorituksen näyttävän. Koen pystyväni muokkaamaan suorituksesta haluamani jos tiedän tarkalleen, mitä lähden tavoittelemaan. Vähän samalla tavalla kuin arkkitehti suunnittelee ensin rakennuksen ennen kuin sitä lähdetään toteuttamaan. Harvoin rakennusta lähdetään rakentamaan sillä ajatuksella, että katsotaan mitä tästä nyt tällä kertaa tulee.

Tiedostan kuitenkin tämän tavan riskit. Toivoin 6 -vuotiaana prinsessa juhlia. Unelmoin kuukausia juhlien koristelusta, kakusta ja lahjoista. Kun päivä vihdoin koitti, olin pettynyt ja itkinkin siitä osan. Eikä se johtunut juhlista - päinvastoin. Juhlat olivat hienot, talo oli koristeltu viimeisen päälle ja päivän kruunasi kummini tekemä barbie- kakku. Vaikka juhlat olivat hienot, ne eivät pärjänneet unelmille. Odotuksissa on aina se vika, että tulee aina vähän pettymään. Saman pelkään tapahtuvan Mäihän kanssa. Tulenko koskaan olemaan tyytyväinen koiran osaamiseen, jos liikkeet eivät näytä yhtä upeilta, vauhdikkaita ja näyttäviä kuin kuvitelmissani?

Lisäksi mulla ahdistaa oman osaamiseni puute. Tällä hetkellä mulla on sellainen tunne, että tarvitsisin apua joltakin osaavalta enemmän kuin koskaan. Tarvitsisin jonkun, joka sanoo mulle, että me ollaan menossa oikeaan suuntaan tai vastaavasti ohjaisi mut sivupolulta oikealle tielle. Juttelen paljon ihmisten kanssa puhelimessa koulutusasioista ja olen äärimmäisen onnellinen, että mulla on sellaisia ihmisiä joille voin purkaa koulutusajatuksiani. Mulle on todella paljon hyötyä siitä, että joudun perustelemaan jollekin miten joku asia tehdään ja miksi se tehdään niin. Se auttaa minua ymmärtämään paremmin tekemisiäni ja miksi oikeastaan teen niin miten teen, oli kyse sitten tottiksen kouluttamisesta tai agilityn ohjauksesta. Parasta on se, että keskustelukumppani puhuu kanssani samaa kieltä ja kykenee kyseenalaistamaan asioita. Silloin syntyy ne parhaat oivallukset asioista. Silti pelkkä puhelimessa puhuminen ei kykene korvaamaan kouluttajaa, joka osaa kertoa mikä menee hyvin tai huonosti, mitä pitäisi muuttaa ja missä on parantamisen varaa.

Ahdistusta olen repinyt myös siitä, että jäljestyksessä käteni eivät käy kuin entisellä mateenpyytäjällä eivätkä agilityssä jalkani ole enää kuin sillä kuulusailla sinisellä bussilla, jolla ei jalkoja ollutkaan. Jäljestyksessä takeltelen ja sotkeudun liinaan oikeen sujuvasti, varsinkin kun tuon otuksen eteneminen jäljellä on kohtalaisen verkkaista. Liinan käyttöön tarvitsisin paljon opastusta, se tuntuu mulle vaikeimmalta asialta tällä hetkellä. Siinä on sitten vaikeaa yrittää keskittyä koiran lukemiseen, kun en saa omaakaan tonttiani hoidettua kunnialla.

Heti kepeistä eroon päästyäni olen treenannut kuin huippu-urheilijat, mutta mitään tuloksia siitä ei ole näkyvissä. Juokseminen on edelleen yhtä tuskaa, jalkaan sattuu lyhyenkin matkan jälkeen enkä ole vieläkään tottunut siihen, ettei jalka ole enää entisensä. Lähtökohtaisesti en ole nopea - oman historian kulta-aikanakin olin keskitason alapuolella niin reaktionopeuksissa kuin pikamatkalla. Näiden leikkauksien jälkeen tilanne ei ole parantunut enkä ole kyennyt saavuttamaan edes omaa tasoani. Omaa hitauttani en voi muuttaa, mutta kouluttamalla koirani hyvin voin edes jotenkuten yrittää paikata sitä. Siinä riittääkin haastetta.

Näihin tunnelmiin päätän tämänkertaisen raporttini harrastusrintaman tämänhetkisistä huolenaiheista. Viimeisiksi sanoiksi voisi sopia, että itsesääli on todella koukuttavaa, kun sille antaa pikkusormensa.. :P Niin ja pitäisi vissiin kaivaa kamerakin esiin tuolta kaapin kätköistä, kesä alkaa olla Rovaniemelläkin jo pitkällä, mutta mulla on laittaa esille kuvia jostain maalis-huhtikuun vaihteesta..

P.S Tamin tilanteesta sen verran, että jalka ei ole parantunut kipulääkityksen aikana, joten keskiviikkona ollaan menossa lääkäriin.

torstai 12. toukokuuta 2011

Että näinikkäästi

Kuvasta näkee, miten "hyvin" meillä menee. Nyt en oikeen tiedä, pitäsikö tässä itkeä vai nauraa. Kahden päivän sisällä ollaan vietetty eläinlääkärillä aikaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tami alkoi ontua noin viikko sitten. Aluksi ontuminen oli satunnaista ja ajattelinkin sen menevän levolla ohi. Levosta huolimatta Tami alkoi loppuviikosta kävellä ajoittain kolmella jalalla. Maanantai-iltana huomasin, että seistessään Tami ei varaa ollenkaan vasemmalle takajalalle, vaan lepuutteli sitä selkeästi. Tiistaina lähdettiin käymään eläinlääkärissä. Jalkaa ei kauaa tarvinnut tutkia, kun kipeä kohta paikannettiin polven seudulle. Eläinlääkäri epäili, että Tamin ristisiteessä on mahdollisesti jonkinasteinen vaurio. Eläinlääkärin mukaan tilanteessa on hyvää se, että Tami liikkuu suhteellisen hyvin. Se kertoo ainakin sen, ettei ristiside ole voinut napsahtaa kokonaan poikki.

Eläinlääkärin kanssa päätettiin, ettei jalkaa aleta vielä kuvaamaan, koska ontuminen on alkanut niin vähän aikaa sitten, ettei kuvissa todennäköisesti näkyisi mitään. Ensi hoidoksi siis lepoa ja kipulääkettä, jos tilanne pahenee kipulääkkeestä huolimatta / ontuminen ei lopu kahdessa viikossa, jalka kuvataan. Siinä vaiheessa aikaa on kulunut sen verran, että mahdolliset muutokset näkyvät. Toistaiseksi siis seuraillaan. On kyllä surkea tilanne :(

Eilen käytiin Riimin ja Mäihän kanssa Pellossa. Mäihän ruoto läpivalaistiin kokonaisuudessaan ja Riimiltä tutkittiin selkä. Nuo terveystarkit pelottaa kyllä aina yhtä paljon. Vaikka järjellä ajatellen tiesin, ettei Mäihässä voi olla mitään suurempaa häikkää, niin se ei siinä tilanteessa paljoa lohduttanut. Varsinkin kun mulla on vielä tuoreessa muistissa Riimin terveystarkit parin vuoden takaa, enhän silloinkaan olisi uskonut, että koirassa on mitään vikaa..

Tällä kertaa osasin Riimin kohdalla asennoitua siihen, että jotain muutoksia sillä suurella todennäköisyydellä on, mutta toivoin tietenkin koiran kannalta parasta (kivuttominta) vaihtoehtoa. Nikamat ja nikamien välit oli siistit eikä niistä löytynyt mitään huomautettavaa. Suhteessa muuhun luustoon ristiluussa oli enemmän kalkkia ja on mahdollista, että siinä on jotain ahtaumia. Kuvat lähetettiin eteenpäin Kennelliittoon ja nyt odotellaan, mitä sieltä arvioidaan. Toistaiseksi Riimiä hoidetaan kipulääkkeellä, täsmällisempi hoito aloitetaan, kun tiedetään mistä on kysymys.

Mäihä läpivalaistiin mukavin tuloksin :) Kuvanneen eläinlääkärin arvio lonkista oli B, kyynärät 0/0, polvet 0/0 ja selkäranka kuvattiin terveeksi. Nyt sitten jäädään odottamaan lonkkien ja kyynärten osalta virallista arviota Kennelliitosta, toivottavasti pysyvät samana! Nyt kun Mäihän ruoto on todettu kaikin puolin terveeksi, voidaan harrastaa hyvällä omallatunnolla mitä halutaan, huippua! :) Pään sisältöä ei kelpiltä kuvattu, sillä se olisi suurella todennäköisyydellä ollut muusina tai pahimmassa tapauksessa tyhjää täynnä. Itse asiassa ei sen toteamiseen mitään kuvaamista tarvita, tuollaiset asiat kun tuppaavat näkymään päällepäin.. Arvoitus: kun ruokakaapin (sisältää mm. muroja, leipää, keksejä, pastaa..) ovi jää auki, mitä kelpie päättää pistellä poskeensa? Paketin muffinssivuokia.

torstai 5. toukokuuta 2011

Riimi 4 vee!

Ei voi muuta kuin todeta, että aika menee kyllä kauhean nopeeta! Mun rakas Riimi täyttää jo 4-vuotta. Onnea myös Riimin sisaruksille ympäri Suomen! :)

© Saara Kangasniemi

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin

Nyt saisi vissiin tuulettaa, edes vähän hehkuttaa? Kirjoitukset päättyivät perjantaina. Silti minusta ei ole irronnut pienintäkään hymyä tai helpotuksen huokaisua, vaikka tämän kevään rankin koettelemus on takana päin. Aiemmin sitä luuli, että kirjoitusten jälkeen olis sellainen tunne, että on saavuttanut jotain. Todellisuudessa kun saavutti sen mitä halusi, huomasikin, ettei ole saavuttanut yhtään mitään. Kolmessa vuodessa mulla piti olla aikaa miettiä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. No, lukiossa vierähti itse asiassa neljä vuotta, mutta en siltikään ole yhtään sen viisaampi. Lukion piti avata mulle mahdollisuuksia, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että enemmän mahdollisuuksia on suljettu pois kuin mitä niitä on avautunut. Neljästä vuodesta jää käteen ruma hattu, muutama liuska paperia ja lista siitä, mihin kaikkeen musta ei ole. "Saavutus" kai sekin.

Viime aikoina olen kuntouttanut polveani treenaamalla 4-5 kertaa päivässä - kaksi vähän rakempaa ja kolme vähän kevyempää treeniä. Kiristynyt treenitahti on johtunut lääkärin tuomiosta, jonka mukaan polven liikkuvuus ei palaa ennalleen. Taisteluitta en aio luovuttaa; yritän tehdä kaikkeni, että liikerajoitus jäisi mahdollisimman pieneksi. Aika näyttää, miten tämä tulee vaikuttamaan esimerkiksi agilityssä. Se on selvää, että entiseen malliin en tule radalla enää liikkumaan, mutten ole vielä jaksanut ajatella, mitä se tulee tarkoittamaan mahdollisesti ohjauksen kannalta. Jotenkin kisaaminen tuntuu vielä todella kaukaiselta ajatukselta.

Tämän hetkisen tilanteeni ahdistavuudesta huolimatta koirien kanssa on sujunut ihan mukavasti. Tuntuu, että olen jopa onnistunut olemaan vähän epätuomitsevampi niitä kohtaan viime aikoina. Pyörittelen jatkuvasti mielessäni erilaisia analyysejä koiristani ja aina välillä ne johtavat lampun syttymiseen pääni yläpuolella. Mitään mullistavaa kerrottavaa minulla ei ole. Pääasia, että alan päästä jonkunlaiseen tasapainoon suhtautumisessani koiriani kohtaan. Ärsyttää, kun joudun jatkuvasti tasapainolemaan näinkin itsestään selvän asian kanssa.

Riimi on yllättänyt minut treeneissä positiivisesti viime aikoina. Kun olen onnistunut löysäämään vaatimuksiani ja odotuksiani sen kanssa, voin sanoa jopa nauttineeni sen kanssa treenaamisesta erityisen paljon. Harmittaa ja hävettää, että välillä unohdan, miten hieno koira se on. Olen aina ollut sitä mieltä, että erilaisten koirien omistaminen on rikkaus, koska siinä voi kouluttajana oppia niin paljon. Itselläni olisi mahdollisuus oppimiseen, mutta käytän kaiken energiani nurisemaan asiasta johon en voi vaikuttaa. Typerää, eikö? Olen aina vähintään mielessäni syyttänyt ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti pitävät koiransa ominaisuuksia koulutuksen etenemättömyyden tai kisoissa menestymättömyyden syynä. Ohjaajan tärkein tehtävähän on viedä koiraa eteenpäin sille sopivimmalla tavalla ja paikata sen heikkoudet hyvillä ominaisuuksilla! Vaikka kuinka olen päättänyt, etten ikinä ryhdy samaan, olen kuitenkin tässä asiassa epäonnistunut. On ollut helpompaa sanoa, että Riimi ei ole oikeanlainen koira minulle kuin myöntää, etten ole osannut toimia oikein. Koira paran niskaan on tullut liian usein kaadettua oma osaamattomuuteni ja kyvyttömyyteni muuttaa omia ajatusmallejani. Siksi viime aikoina treeneissä olenkin kokenut hienoja elämyksiä. Muuttamalla omaa asennettani on Riimikin muuttunut; se on ollut aivan mielettömän hieno ja taitava. Eihän sen tekeminen ole verrattavissa Mäihään tai mihinkään muuhunkaan moottoriteiden kauhuun, mikä toisaalta on etu. Pääasia, että se kuitenkin yrittää parhaansa ja tekee pyytämäni asiat suhteellisen täsmällisesti - voisinko enempää vaatia?

Mäihä on jälleen hämmästyttänyt treeneissä mielettömällä oppimiskyvyllään ja motivaatiollaan. Viime aikoina treenit on koostuneet lähinnä agilitystä ja tokosta/tottiksesta. Agilityssä lähdöt ovat alkaneet sujumaan toivomallani tavalla. Olen puuttunut Mäihän liian etupainoiseen lähtöasentoon opettamalla sen "tömistämään" etutassujaan. Lähtöasento on nyt huomattavasti parempi ja tasapainoisempi eikä Mäihä enää "roiku" niin kuin aiemmin. Muuten ollaan opeteltu kontakteja, ohjauskuvioita ja jotain esteitä. Viimeksi kun käytiin hallilla, tehtiin uutena esteenä pussia. Kuuden toiston jälkeen Mäihä sujahti suljettuun pussiin ilman ongelmia :) Tokoa/tottista olen lähtenyt rakentamaan pikku hiljaa, kun olen ensin halunnut työstää oikeaa mielentilaa ennen varsinaisten liikkeiden opettamista. Tähän tullaan tosin panostamaan vielä jatkossakin ainakin rauhallisuutta ja tarkkuutta vaativissa liikkeissä. Mäihää on todella mukavaa kouluttaa, kun se selkeästi miettii tekemisiään. Jos jokin asia ei onnistu se muuttaa toiminnassaan jotain, ettei sama virhe toistu.

Tamista ei ole kauheasti kirjoitettavaa, joten hän edustaa itseään tämän tekstin kuvissa :) Tamin ollessa nuori en olisi ikinä uskonut, että sen kanssa elämä voisi soljua eteenpäin näin helposti. Silloin todellakin helppous ja mukavuus oli elämästä kaukana.. Viime aikoina mulla on kuitenkin ollut sellainen tunne, että tällainen koira minulla juuri kuuluukin olla. Koira, joka on kuin toinen puoli ajatuksista, oma harmaa varjoni.

torstai 17. helmikuuta 2011

Mäihä 1 v!

Onnittelut Mäihän sisaruksille! :)

Minkälainen nuori mies Mäihästä on sitten kasvanut? Mun mielestä Mäihää parhaiten kuvaa sana uskomaton - niin hyvässä kun ei niin hyvässä. En voi kirjoittaa, että pahassa, koska mitään sellaista ei olla koettu :) Olen edelleen sitä mieltä, että siinä on kaikki ne ominaisuudet, joita hyvältä harrastuskoiralta vaaditaan - se on sitten kokonaan toinen juttu, osaanko hyödyntää ne.

Mäihä on vilkas, mutta hyvän keskittymiskyvyn omaava koira. Se on ympäristöään kohtaan avoin ja kiinnostunut, aina tapahtumien tasalla. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun aletaan tekemään töitä pikku kelpie laittaa suorittaminen -vaihteen päälle, jolloin keskitytään täysillä tekemiseen ja muu maailma unohtuu. Suoritusvaihteen lisäksi Mäihästä löytyy myös off-vaihde; se kykenee rauhoittumaan vieraissakin paikoissa eikä sillä jää suorituksen jälkeen "levy päälle".



Mäihä on superahne ja palkkautuu erinomaisesti kaikella syötäväksi kelpaavalla. Sen intohimoinen suhtautuminen ruokaan on jotain uskomatonta.. Kehut ja silitykset toimivat myös hyvänä palkkana, josta on ollut ehdottomasti hyötyä rauhallisia liikkeitä opetettaessa. Saalisleikkiä olen käyttänyt koulutuksessa jonkun verran ja se toimii hyvin. Taisteluleikeillä Mäihä palkkautuu kohtalaisesti, mutta en ole sitä juurikaan koulutuksessa käyttänyt, koska muut palkkaustavat sopivat Mäihälle paremmin.

Mäihä on sopeutunut hyvin laumaan - vuoden aikana ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia meidän muiden koirien kanssa. Mäihän itsevarmuus toisten koirien kanssa on myös parantunut huimasti. Ainakin toistaiseksi Mäihä on tullut hyvin toimeen myös muiden urosten kanssa eikä sillä ole ollut ongelmia käydä urosvoittoisessa porukassa lenkillä tai matkustaa samassa häkissä toisten urosten kanssa. Jotkut isot koirat sitä saattavat aluksi jänskättää, mutta alkukankeuden jälkeen rentoutuu nopeasti. Ihmisiä kohtaan Mäihä on hyvin avoin ja se rakastaa kaikkia..


Kaikenlaiset nenänkäyttö tehtävät ovat Mäihälle hyvin mieluisia. Lenkeillä se etsii ihmisiltä tippuneita esineitä, kuten nenäliinoja (ihanaa), ponkkareita, hiuspinnejä ja karkkipapereita. Mäihä kaivaa esineet lumen alta, jonka jälkeen se juoksee innoissaan palauttamaan "aarteensa" mulle. Se on kyllä niin hauska :) Mäihä on myös hyvin kiinnostunut ihmisten jäljistä. Varsinkin hihnassa ollessaan Mäihä haistelee paljonkin edellä menneiden jälkiä. Taas irti ollessaan Mäihä keskittyy lähinnä vauhdin hurmasta nauttimiseen ja yleisen kaaoksen aiheuttamiseen.. ;)

Synttäreiden kunniaksi mittasin Mäihän ja korkeutta on kutakuinkin saman verran (n. 50 cm) kuin muutama kuukausi sitten. Painoa on 14-14,5 kg. Pikku poika :)

Kokonaisuudessaan Mäihä tuntuu mulle sopivalta koiralta. Tällä hetkellä se on täyttänyt lähes kaikki kelpielle asettamani haaveet ja odotukset niin harrastuksissa kuin normaalissa arjessakin. Harrastuksissa se tarjoaa mulle sopivasti haasteita, mutta nopean oppimiskykynsä ansiosta on hyvin kiitollinen koulutettava. Lisäksi se kestää useita toistoja menemättä lukkoon. Innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan! :) Loppuun vielä muutama tuore kuva 1- vuotiaasta:

tiistai 15. helmikuuta 2011

Pakkaspäivän mietteitä

Turha sitä on alkaa odottelemaan, että täällä tapahtuisi jotain raportointi kynnyksen ylittävää, joten on keksittävä tikusta asiaa. Siksi ajattelin kirjoitella viime aikoina aivokapasiteettiani vieneet ajatukset pois päästäni, jotta saisin sinne tilaa mm. ruotsia, biologiaa ja uskontoa varten...

Muutama päivä sitten lääkäri arvioi polven jälkitarkastuksessa, että se on lähtenyt paranemaan hyvin. Sain luvan käydä koirien kanssa pieniä lenkkejä ja polkea vähän kuntopyörällä. Kummallista, miten tällaiset pienet asiat parantavat elämänlaatua kummasti :) Oikea kuntoutus päästään aloittamaan vasta kuukauden päästä. Luutuminen on vielä liian kesken ja normaalissa kävelyssäkin on vielä ihan riittävästi haastetta. Enää en onneksi hoipertele kuin juoppo luistinradalla, vaan kävely alkaa näyttää kutakuinkin normaalilta. Jalkakin tuntuu hyvältä - ei tosin vielä omalta. Tuntuu kummalliselta, kun polvi ei enää lonksu mihinkään suuntaan, on suora ja kestävän oloinen. Muutos entiseen on kuitenkin niin suuri, että totuttelu vie oman aikansa, mutta ainakin
toistaiseksi olen ollut äärimmäisen tyytyväinen leikkaukseen :)

Treenailu on pyörinyt viime aikoina mielessä suhteellisen säännöllisesti, kun olen välillä ollut tuuraajana 3-luokan agility treeneissä. Nii-in, jos syksyllä sanoin, että pidän taukoa niistä hommista niin enpä sitten onnistunut pysyttelemään poissa... Aiemmin vain mölli tasoisille koirakoille treenejä vetäneenä, on ollut kyllä mukavan haastavaa kouluttaa kuninkuusluokkalaisia. Ryhmä on ihan huippu ja tää on ollut yksi niistä ryhmistä, joista olen kokenut saavani kouluttajana eniten - toivottavasti olen vastavuoroisesti pystynyt antamaan koulutettavilleni jotain :)

Jostain syystä kyseisen ryhmän kouluttaminen on tuntunut sellaiselta kokemukselta jota olen tarvinnut. Olen kokenut, että olen löytänyt jotain kauan sitten kadottamaani. Liekö aika ja mukavan ryhmän satunnainen kouluttaminen tehnyt tehtävänsä, mutta kauan karkuteillä ollut motivaatio treenaamiseen tekee paluutaan. Toistaiseksi se näkyy vain nippuna erilaisia treenisuunnitelmia ja koirien turhanpäiväisten temppujen repertuaarin kasvamisena. Tällä hetkellä tuntuu, että treenimotivaatio alkaa tosiaan pursuta yli äyräidensä. Kun kasvattelen sitä vielä muutaman kuukauden ja kidutan itseäni yksipuolisilla kuntoutusjutuilla, saakohan mua enää treenaamasta pois lainkaan?

Toisaalta tiedostan myös, että tällä rauhallisella kuntoutustahdilla heinäkuu voi tulla mulle liian nopeasti. Voi olla, etten ehdi kisata tänä vuonna ollenkaan. Olisihan se tietenkin kiva yrittää avata Tamin kanssa seuraavan kesän SM-nollatili jo syksyllä ja yritää Usvan kanssa nollia kakkosista, mutta toisaalta en halua pilata kiirehtimällä mitään. En polvea enkä motivaatiota. En halua mennä kisoihin vain kokeilemaan pysyykö pakka kasassa, vaan mun on oltava varma siitä, että pystyn liikkumaan radalla hyvin ja jonkunlainen tae hyvien tulosten saavuttamisen mahdollisuudesta olisi kiva saada. Viime aikoina olenkin miettinyt, pitäisikö mun pyhittää tämä vuosi kokonaan kuntoutumiseen ja treenaamiseen - ainakin agilityn osalta? Aiempien leikkauksien jälkeen en ole osannut antaa itselleni niin paljoa aikaa, mitä olisin todellisuudessa toipumiseen tarvinnut. Olisinko tällä kertaa fiksumpi?

Nyt kun Mäihä täyttää ylihuomenna vuoden, olen miettinyt sen tulevaisuuden näkymiä eri harrastuksissa. Mäihänhän otin nimenomaan harrastuskoiraksi; tarkoituksenani tutustua sen kanssa mahdollisimman moneen eri lajiin. Olen kuitenkin viimein ymmärtänyt ajan rajallisuuden ja sen, että vaikka kuinka haluaisin harrastaa sen kanssa säännöllisesti montaa lajia se ei ole mahdollista, vaan on tehtävä jonkunlaista valintaa. Olen tehnyt pohjia useampaan lajiin, mutta vielä ei ole kirkkaana mielessä, mihin tullaan panostamaan enemmän. Lajien poissulkeminenkaan ei ole helppoa; itse haluaisin kehittyä monessa lajissa. Lisäksi Mäihän kanssa olis tosi mukava treenata kaikkea; vielä ei ole löytynyt lajia, jossa Mäihällä ei olisi ollut intoa ja yritystä. Mäihälle ei tunnu niinkään olevan merkitystä sillä mitä treenataan - kunhan pääsee tekemään jotain.

Agilityä ollaan ehditty käydä treenaamassa yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä, mutta Mäihä on ehtinyt osoittaa pätevyytensä. Systemaattinen agilityn treenaus saa tosin odottaa siihen asti, että saan koipeni paranneltua. Mäihä menee jo tässä vaiheessa sellaista kyytiä, ettei mulla olis mitään toivoa pysyä sen kyydissä puolikuntoisella jalalla - saa nähdä tulenko pysymään sitten terveelläkään.. Mäihällä on kova halu tehdä agilityä, jonka takia sen palkkaaminen on välillä haastavaa - itse tekeminen toimii Mäihälle parhaimpana palkkana eivätkä makupalat sitä aina kiinnosta. On taas hauskaa huomata, miten "vanha" laji tarjoaa uuden koiran kanssa ihan uudenlaisia haasteita :)

Toisaalta yksi syy kelpien hankkimiseen oli kiinnostukseni maastolajeja kohtaan ja tutustuttuani niihin vähän paremmin, kiinnostukseni on vain kasvanut. Maastolajeissa Mäihän vahvuudet, kuten mainio nenänkäyttö, sinnikkyys ja yritteliäisyys pääsevät oikeuksiinsa. Viime aikoina myös tokokärpänen on päässyt puraisemaan. Olen viimein huomannut, miten toko sopii hyvin tällaiselle perfektionistille. Paimmennusta ainakin pitää käydä muutama kerta kokeilemassa, jos mahdollisuuksia sen säännölliseen treenaamiseen ei ole. Sitten olisi vielä muutama laji joihin olis kiva tutustua paremmin..

Mäihäkin on tosiaan vasta vuoden, joten ehkä tuollaista on vielä liian aikaista miettiä. Viime kädessähän terveystulokset sanelevat ainakin sen, missä määrin tullaan agilityä ja pk-juttuja treenaamaan. En kyllä usko, että tarkeissa on mitään ongelmaa, mutta haluan kuitenkin saada varmistuksen asialle ennen kuin alan treenaamaan sen kanssa enemmän.

Normaalisti en edes miettisi koko asiaa - menisin, tekisin ja katsoisin sitten joskus mihin päädyttiin. Tämä toimettomuus ja ympärilläni olevat neljä seinää alkavat kuitenkin jo sen verran ahdistaa, että sitä tulee mietittyä ja murehdittua kaikenlaisia (turhiakin) asioita. Kotona nyhjöttäminen ja polven kuntouttaminen ei todellakaan ole mukavaa. Sanalla sanoen kypsää hommaa. Pitää kuitenkin toivoa, että kuntoutuminen lähtis menemään oikeaan suuntaan ja pääsisin taas takaisin normaaliin elämään. Ei kai tässä muuta voi sanoa.

Tästä piti tulla lyhyt, yleisluontoinen päivitys, mutta aika kaus siitä tavoitteesta taas jäätiin :P Kuten aiemminkin ollaan nähty muutaman viikon blogihiljaisuutta seuraa aina metripäivitys. Mulla olis vielä niin paljon tarinoitavaa, mutta valitettavasti en ehdi kirjoitella hengentuotteitani tällä erää tämän enempää. Seuraavaan kertaan siis!

P.S Tekstin joukossa vilisevät kuvat on otettu viikonloppuna Rattosjärvellä, kun pakkanen oli vielä siedettävissä lukemissa.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Elämän karut kävyt

Leikkauksesta on kulunut kaksi viikkoa. Leikkaus itsessään meni ihan hyvin, mutta valitettavasti polveen jouduttiin tekemään suurempi operaatio kuin alunperin oletettiin. Polven rakennetta jouduttiin muuttamaan aika paljon, sinne laitettiin ruuveja, polvilumpiota ja -jännettä siirrettiin kulkemaan 2 cm keskemmälle.

Tämä nyt tarkoitta pitempää ja raskaampaa toipumisaikaa. Suurin haaste on opetella kävelemään/käyttämään jalkaa uudestaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että kovalla treenillä siitä tulee parempi kuin koskaan. Kovan treenin lisäksi toipuminen kysyy multa myös kärsivällisyyttä - joka ei totisesti kuulu vahvuuksiini. Lääkärin kommentit, kuten "Etene rauhallisesti , sulla ei ole mihinkään kiire", "Maltti on valttia", "Anna itsellesi aikaa toipua", "Älä hermostu, vaikka liikkuminen on vielä pitkään vaikeaa", kuulostavat korvissani kirosanoilta ja saavat sydämeni itkemään verta. (Sen sijaan dramaattisuus kuuluu vahvuuksiini!). Ensi kuussa on lääkärin kontrolli ja jos jalka on toipunut toivotulla tavalla, päästään aloittamaan kuntouttaminen. Jos mitään kauheita takapakkeja ei tule niin kevyet ratatreenit pääsen aloittamaan heinäkuussa. Ikuisuuden päästä.

Tällä hetkellä yritän parhaani mukaan sysätä kaikki agilityssä kisaamiseen/treenaamiseen, juoksemiseen, jalkapalloon, kuntosaliin ym liittyvät ajatukset syrjään. Osaa niistä ehdin ajatella myöhemminkin, osan taas yritän unohtaa kokonaan. Nyt keskityn vain toipumiseen ja otan kaikki irti tästä ajasta. Yritän kovasti todistaa itselleni, että parhaat löytävät onnen myös epätoivossa. Uskokaa tai älkää - olen aivan varma, että vielä joskus kiitän tätä toipilaskautta. Koirien kanssa on hyvä hetki keskittyä treenaamaan rauhallisempia juttuja ja tehdä kunnolliset pohjat muutamalle liikkeelle, joiden treenaamista olen vain viivyttävyt. Lisäksi pystyn ehkä paremmin keskittymään kirjoituksiin, kun en voi oikeen tehdä muutakaan ;) Viime keväänä lukuloma meni joutuisasti lenkkeillessä ihanan talvisessa säässä, treenatessa, kisatessa ja pentulaatikon laidalla unelmoidessa :) Tällä kertaa en voi paeta kirjoja lenkkipoluille, treeneihin tai pentulaatikon laidalle. Joten mitä suurimmalla todennäköisyydella kisaan ensimmäisissä mahdollisissa agilitykisoissa valkolakki päässä! Sitä odotellessa.. ;)

maanantai 10. tammikuuta 2011

Onni löytyy jostain, siks mä sinne jonotan..

Aamulla lähdetään ajamaan kohti Oulua. Ennen puolta päivää makaan leikkauspöydällä. Iltapäivään mennessä polvi on leikattu. Sitten voin vain odottaa ja toivoa.

Tämä päivä on mennyt sellaisessa ristiriidan hurmassa. Tuntuu, että tähän kokemukseen kuuluu kahtia jakautuvat tunteet. Voikohan sitä tuntea itsensä pelokkaan toiveikkaaksi? Jos voi, niin siltä musta nyt tuntuu.

Pelottaa. On selvää, että jos kaikki menis aina kuin elokuvissa en olisi menossa neljänteen polvileikkaukseen. Sitä väkisinkin miettii, mitä kaikkea voi tapahtua. Vaikka olen ollut tässä tilanteessa aiemminkin, silti se pelottaa. Ehkä vielä enemmän nyt, kun tietää miten moni asia tästä riippuu.

Tänään annoin itselleni luvan haaveilla. En paljoa, ihan vähän vain. Tiedän, etten ikinä pääse kaikista kivuista eroon eikä ole mahdollista saada takaisin niitä asioita joista olen jo joutunut luopumaan. Kuitenkin ajatus siitä, että tämä on mahdollisesti viimeinen leikkaus tuntuu helpottavalta. Jos voisin vihdoinkin jättää tämän elämänvaiheen, edes osan näistä kärsimyksistä, taakseni se olisi melkein parasta mitä mulle vois ikinä tapahtua. Kaikista peloista huolimatta näen ehkä vähän toivoa raunioiden keskellä.

Ei muuta. Pitäkää peukkuja.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Vanhan loppu, uuden alku

Mun piti tänään (4.1) maata leikkauspöydällä, mutta valitettavasti polvileikkausta jouduttiin siirtämään ainakin viikolla. Syynä se, etten ole vielä toipunut edellisestä leikkauksesta, joka oli joulukuun alussa... Mulla ilmestyi ihmeellinen paise, jonka ajattelin häviävän yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Paise ei kuitenkaan hävinnyt – päinvastoin se vain kasvoi ja muuttui koko ajan kipeämmäksi. Viikon ihmettelyn jälkeen mulla nousi kova kuume ja tilanne alkoi muutenkin näyttää niin huolestuttavalta, että oli pakko mennä käymään lääkärillä. Siellä mulla todettiin lievä verenmyrkytys ja vaarattomaksi luokittelemani paise pitikin leikata välittömästi.. Tarkalleen ei tiedetä mistä on kysymys, mutta se selvinnee jatkotutkimuksissa. Polvea ei sitten voitu leikata, kun edellinen leikkaushaava on auki. Jos se umpeutuu tämän viikon aikana, niin polvi voidaan leikata 11. päivä. Toivottavasti pääsisin leikkaukseen ensi viikolla, loppuisi tämä odottaminen.

Näin uuden vuoden ensimmäisen postauksen kunniaksi voisin luoda viimeisen katsauksen kuluneeseen vuoteen. Jos viime vuotta mietitään kokonaisuutena niin eipä sujunu tällä tytöllä valssit latotansseissa ;D sen paremmin kuin agilityradallakaan.

Tamin kanssa löysin taistelufiiliksen vasta vuoden viimeiseksi jääneisiin Rovaniemen kisoihin. Alkuvuosi meni ketuiksi mun pakko-päästä-tänä-vuonna-SM-kisoihin-pakkomielteen takia. Mitä enemmän alkoi tulevan kesän merkkejä olla ilmassa, sitä tiukemmalle mun nuttura kiristyi. Tilannehan oli toukokuun alussa se, että meillä oli kaikki irtonollat kasassa (ja vähän ylimääräisiäkin) – ainoastaan se kirottu tupla puuttui. Kisoissa kävi vain yksinkertaisesti niin, että heti kun laitoin numerolapun selkääni, alkoi sellainen yliyrittäminen, että radat epäonnistuivat heti alkuunsa tai viimeistään toiseksi viimeisellä esteellä. Harmitti. Oltiin treenattu tosi tiiviisti koko kevät, mulla oli kova usko meidän tekemiseen ja mahdollisuuksiin. Osallistumisoikeuden lisäksi siinä meni mun innostus lajiin moneksi kuukaudeksi. Vasta Rovaniemen kisoihin pystyin lähtemään tosi rennolla fiiliksellä ilman mitään paineita ja tulostavoitteita. Siellä sitten kaikki osui kohdalleen ja tehtiin kaikilta neljältä radalta nollat. Toivottavasti opin tästä jotain.

Tamin kanssa turhauttaa eniten se, kun tiedän miten paljon enemmän tuosta koirasta voisi saada irti, mutta mie en vaan onnistu siinä. Kisat ja treenit menee ihan kivasti, mutta silti musta jatkuvasti tuntuu, että pystyttäisi niin paljon parempaankin. On todella turhauttavaa tehdä kisoissa sellaisia semikivoja nollia, joihin ei sitten kuitenkaan voi olla tyytyväinen.

Tilastojen valossa Tamin vuosi näyttää paljon paremmalta, mitä annoin pohjustuksessa ymmärtää: 26:desta startista 14 nollaa (53%), 6 vuoden 2011 SM-kisoihin (myös tupla!!), muutama sijoitus kolmen joukkoon ja kerhonmestaruuskultaa.

Lupaavahkon alkuvuoden jälkeen Riimin ura (agilityssä) laski kuin koiran häntä ja lopulta loppui (melkein) kokonaan. En kirjoita tästä tämän enempää, eiköhän tästä asiasta ole jo kaikki kirjoitettu. Hieno koira se on joka tapauksessa. Riimin parhaimpia saavutuksia viime vuonna oli nousu 3-luokkaan (muutama nolla sieltä) ja Piirinmestaruusjoukkuepronssi.

Huhtikuun alussa onni tassutteli elämääni mustan kelpiepojan muodossa. Nyt Mäihä on melkein 11 kuukautta (!) vanha, korkeutta sillä on noin 50 cm (kotimittauksella) ja painoa 14 kg. Päivä päivältä pidän Mäihästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että siinä on kaikki ne ominaisuudet, mitä seuraavalta koiralta toivoinkin. Töitä tehdessä Mäihä on hyvin nopea, intensiivinen ja keskittynyt. Jollain tavalla ”työhullu”; Mäihä ei aina huoli palkkaa, vaan uusi tehtävä toimii sille parhaimpana palkkana. Riimin jälkeen on myös mukava työskennellä koiran kanssa, joka on ohjaajan virheitä anteeksiantavampi. Kova ruokahalu, riittävä saalisvietti ja fyysinen röyhkeys ohjaaja kohtaan ovat myös plussaa.

Tosiaan kakaralla on ikää mittarissa kohta 11 kuukautta eikä se osaa oikeastaan mitään. Tai osaahan se; mennä seisomaan pieneen koriin, kerätä ruokakupit kasaan ruokailujen jälkeen, ”halata” puuta, siivota roskia roskakoriin, peruttaa alustan päälle, rummuttaa etujaloillaan, vähän ohjauskuvioita agilityä varten… Eri asia on sitten se, onko tämä kauhean järkevää. Olisinko voinut käyttää treeni aikaa vähän tehokkaammin? Toivottavasti moninkertainen maailmanmestari Silvia Trkman on oikeassa siinä, että kun on opettanut koiralleen sata temppua, niin sen jälkeen kaikki muu on helppoa. Olen yrittänyt välttää muiden treeniblogien lukemista, koska silloin alemmuuskompleksi nostaa uhkaavasti päätään, kun luen mitä kaikkien muiden vielä nuoremmat pennut osaavat. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla kriiseilemättä asiasta tämän enempää. Olen päättänyt tehdä asiat Mäihän kohdalla vähän erilailla kuin aikaisemmin, toivottavasti se kannattaa.

Vuoteen mahtui toinenkin uusi, mielenkiintoinen tuttavuus: pumi Usva, jonka lainanappuloihin astuin ensimmäisen kerran toukokuussa. Usva oli ennestään tuttu koira ja olin sen kanssa treenaillut jonkun kerran aiemminkin – en tosin agilityä. Mun oli siis tarkoitus mennä Usvan kanssa vain Rovaniemen kotikisat, mutta hienosti menneiden kisojen jälkeen kysäisin sitten Hanskulta jos saisin jatkaa Usvan kartturina ;) Seuraavan kerran kisasin Usvan kanssa Rovaniemen kotikisoissa elokuussa, jotka meni upeasti: Usva nousi kakkosiin!! Kiitos Hanskulle tästä mahdollisuudesta!

Pii täytti marraskuussa jo 13 -vuotta. Pii on pysynyt terveenä lukuun ottamatta satunnaista ontumista ja mahdollisesti alkavaa kaihia. Muuten mummeli on ollut pirteä, jaksaa todella hyvin käydä pitkillä lenkeillä ja aina välillä riehua poikien kanssa.

Tämän vuoden varalle en ole laatinut oikeen minkäänlaisia tulostavoitteita. Koko vuosi menee aikalailla jännän äärellä enkä aio ottaa ylimääräistä stressiä ja painetta tulostavoitteiden täyttymisestä. Tosiaan on vähän vaikeaa suunnitella, kun en tiedä missä vaiheessa uskallan alkaa haaveilemaan kisaradoille pääsystä. No, sen verran osaan sanoa, että SM-kisat jää tänäkin vuonna meiltä haaveeksi. Yksi irtonolla SM:iä varten puuttuisi, mutta ei ole realistista ajatella, että olisin vielä kesäkuun alussa kisakunnossa. Viimeksi toivuin polvileikkauksesta kauan (5kk) ja nyt sitten huolenaiheena vielä on tuo selkä. Olen syönyt lokakuun alusta asti enemmän ja vähemmän kovia särkylääkkeitä tuon polven takia, joten selkäkin on tuntunut koko syksyn hyvältä. Pelkään vain pahoin, että tilanne ei ole enää niin hyvä, kun särkylääkkeiden napsiminen loppuu.. Mennään siis päivä kerrallaan ja kaikki tulokset, mitkä vuoden aikana saadaan haalittua kasaan, on plussaa.

Muunlaisia tavoitteita on sitten paaaljon! Omana tavoitteenani on kehittyä paremmaksi kouluttajaksi/ohjaajaksi, olla armollisempi itselleni ja koirilleni ja selvitä lukiosta kunnialla. Elämä voisi välillä olla mukavan helppoa, jos löysyttäisin nutturaa enkä ruoskisi itseäni jokaisesta epäonnistumisesta viikko tolkulla. Lisäksi voisin välillä ajatella, miten hienoja koiria mulla on enkä aina vain keskittyä niiden puutteisiin ja huonoihin puoliin.

Kun olen toipunut leikkauksesta tarkoituksena on kisata niin paljon kuin suinkin - ja saada jotain tuloksiakin aikaan. Lisäksi voisin yrittää vihdoinkin uskaltautua sinne toko-kokeeseen. Tamilla on ollut alokasluokan liikkeet kasassa kohta varmaan kolmisen vuotta, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi mennä kokeeseen asti. Josko tänä vuonna? Voisin myös yrittää ilmoittaa Riimin johonkin näytelmään jos se vaikka saisi sen puuttuvan CACIBIn joskus. Viime vuonna yrittäminen jäi vähän heikoksi, kun käytiin ainoastaan yhdessä näyttelyssä (PU3). Mäihänkin kanssa olisi tarkoitus alkaa treenaamaan vähän oikeitakin juttuja. Ainakin agility, jälki, haku ja tottis olis tarkoitus saada vuoden aikana jollekin mallille. Katotaan sitten myöhemmin, mihin lajeihin tullaan panostamaan enemmän. Terveystarkit on luvassa varmaan alkukesästä.

Tämän vuoden tavoitteet on aika vaatimattomat ja ympäripyöreät. Ihan vain sen takia, että muun elämän (ja sen myötä treenielämänkään) vakaus ei ole kovin taattua. Aika jänskää, ekaa kertaa ikinä en tiedä tarkemmin, mitä suurin piirtein olisi vuoden mittaan odotettavissa. Ei tiedä vielä minkälaisia käänteitä vuoden aikana ehtii tapahtua :)