Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin

Nyt saisi vissiin tuulettaa, edes vähän hehkuttaa? Kirjoitukset päättyivät perjantaina. Silti minusta ei ole irronnut pienintäkään hymyä tai helpotuksen huokaisua, vaikka tämän kevään rankin koettelemus on takana päin. Aiemmin sitä luuli, että kirjoitusten jälkeen olis sellainen tunne, että on saavuttanut jotain. Todellisuudessa kun saavutti sen mitä halusi, huomasikin, ettei ole saavuttanut yhtään mitään. Kolmessa vuodessa mulla piti olla aikaa miettiä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. No, lukiossa vierähti itse asiassa neljä vuotta, mutta en siltikään ole yhtään sen viisaampi. Lukion piti avata mulle mahdollisuuksia, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että enemmän mahdollisuuksia on suljettu pois kuin mitä niitä on avautunut. Neljästä vuodesta jää käteen ruma hattu, muutama liuska paperia ja lista siitä, mihin kaikkeen musta ei ole. "Saavutus" kai sekin.

Viime aikoina olen kuntouttanut polveani treenaamalla 4-5 kertaa päivässä - kaksi vähän rakempaa ja kolme vähän kevyempää treeniä. Kiristynyt treenitahti on johtunut lääkärin tuomiosta, jonka mukaan polven liikkuvuus ei palaa ennalleen. Taisteluitta en aio luovuttaa; yritän tehdä kaikkeni, että liikerajoitus jäisi mahdollisimman pieneksi. Aika näyttää, miten tämä tulee vaikuttamaan esimerkiksi agilityssä. Se on selvää, että entiseen malliin en tule radalla enää liikkumaan, mutten ole vielä jaksanut ajatella, mitä se tulee tarkoittamaan mahdollisesti ohjauksen kannalta. Jotenkin kisaaminen tuntuu vielä todella kaukaiselta ajatukselta.

Tämän hetkisen tilanteeni ahdistavuudesta huolimatta koirien kanssa on sujunut ihan mukavasti. Tuntuu, että olen jopa onnistunut olemaan vähän epätuomitsevampi niitä kohtaan viime aikoina. Pyörittelen jatkuvasti mielessäni erilaisia analyysejä koiristani ja aina välillä ne johtavat lampun syttymiseen pääni yläpuolella. Mitään mullistavaa kerrottavaa minulla ei ole. Pääasia, että alan päästä jonkunlaiseen tasapainoon suhtautumisessani koiriani kohtaan. Ärsyttää, kun joudun jatkuvasti tasapainolemaan näinkin itsestään selvän asian kanssa.

Riimi on yllättänyt minut treeneissä positiivisesti viime aikoina. Kun olen onnistunut löysäämään vaatimuksiani ja odotuksiani sen kanssa, voin sanoa jopa nauttineeni sen kanssa treenaamisesta erityisen paljon. Harmittaa ja hävettää, että välillä unohdan, miten hieno koira se on. Olen aina ollut sitä mieltä, että erilaisten koirien omistaminen on rikkaus, koska siinä voi kouluttajana oppia niin paljon. Itselläni olisi mahdollisuus oppimiseen, mutta käytän kaiken energiani nurisemaan asiasta johon en voi vaikuttaa. Typerää, eikö? Olen aina vähintään mielessäni syyttänyt ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti pitävät koiransa ominaisuuksia koulutuksen etenemättömyyden tai kisoissa menestymättömyyden syynä. Ohjaajan tärkein tehtävähän on viedä koiraa eteenpäin sille sopivimmalla tavalla ja paikata sen heikkoudet hyvillä ominaisuuksilla! Vaikka kuinka olen päättänyt, etten ikinä ryhdy samaan, olen kuitenkin tässä asiassa epäonnistunut. On ollut helpompaa sanoa, että Riimi ei ole oikeanlainen koira minulle kuin myöntää, etten ole osannut toimia oikein. Koira paran niskaan on tullut liian usein kaadettua oma osaamattomuuteni ja kyvyttömyyteni muuttaa omia ajatusmallejani. Siksi viime aikoina treeneissä olenkin kokenut hienoja elämyksiä. Muuttamalla omaa asennettani on Riimikin muuttunut; se on ollut aivan mielettömän hieno ja taitava. Eihän sen tekeminen ole verrattavissa Mäihään tai mihinkään muuhunkaan moottoriteiden kauhuun, mikä toisaalta on etu. Pääasia, että se kuitenkin yrittää parhaansa ja tekee pyytämäni asiat suhteellisen täsmällisesti - voisinko enempää vaatia?

Mäihä on jälleen hämmästyttänyt treeneissä mielettömällä oppimiskyvyllään ja motivaatiollaan. Viime aikoina treenit on koostuneet lähinnä agilitystä ja tokosta/tottiksesta. Agilityssä lähdöt ovat alkaneet sujumaan toivomallani tavalla. Olen puuttunut Mäihän liian etupainoiseen lähtöasentoon opettamalla sen "tömistämään" etutassujaan. Lähtöasento on nyt huomattavasti parempi ja tasapainoisempi eikä Mäihä enää "roiku" niin kuin aiemmin. Muuten ollaan opeteltu kontakteja, ohjauskuvioita ja jotain esteitä. Viimeksi kun käytiin hallilla, tehtiin uutena esteenä pussia. Kuuden toiston jälkeen Mäihä sujahti suljettuun pussiin ilman ongelmia :) Tokoa/tottista olen lähtenyt rakentamaan pikku hiljaa, kun olen ensin halunnut työstää oikeaa mielentilaa ennen varsinaisten liikkeiden opettamista. Tähän tullaan tosin panostamaan vielä jatkossakin ainakin rauhallisuutta ja tarkkuutta vaativissa liikkeissä. Mäihää on todella mukavaa kouluttaa, kun se selkeästi miettii tekemisiään. Jos jokin asia ei onnistu se muuttaa toiminnassaan jotain, ettei sama virhe toistu.

Tamista ei ole kauheasti kirjoitettavaa, joten hän edustaa itseään tämän tekstin kuvissa :) Tamin ollessa nuori en olisi ikinä uskonut, että sen kanssa elämä voisi soljua eteenpäin näin helposti. Silloin todellakin helppous ja mukavuus oli elämästä kaukana.. Viime aikoina mulla on kuitenkin ollut sellainen tunne, että tällainen koira minulla juuri kuuluukin olla. Koira, joka on kuin toinen puoli ajatuksista, oma harmaa varjoni.