keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Timantit on ikuisia


Tänään Pii on vuoden vanha enkelikoira. Jotenkin se tuntuu hirveän kaukaiselta asialta, mutta toisaalta taas tuntuu kuin se olisi tapahtunut ihan hetki sitten. Vieläkään en voi ajatella, puhua tai kirjoittaa hänestä ilman liikuttumista - oli se sen verran kova paikka. Vaikka Piikun kuolemassa ei ollut sinällään mitään draamattista, hänellä oli jo ikää ja lähtö oli kaikenkaikkiaan kaunis ja rauhallinen, mutta se on jotenkin jäänyt myös äärimmäisen raskaana muistona mieleeni.  


Meillä oli päivän viimeinen aika eläinlääkäriin, jotta saisimme hyvästellä Piin kunnolla. Saimme mennä vastaanotolle eläinlääkärin sivuovesta, jotta Piin ei tarvitsisi mennä liukkaiden odotustilan lattioiden läpi. Piiku rauhoittui samantien omalle vaaleanpunaiselle paikalleen, kun laskin sen huoneen lattialle. Ihan niin kuin se olisi tiennyt, mitä tapahtuu eikä se pelännyt. Olin etukäteen päättänyt, että en itke viedessäni Piitä hänen viimeiselle matkalleen, mutta siinä vaiheessa kyynelten tulvaa ei voinut enää estää. Hän oli jotenkin niin rauhallisen ja levollisen oloinen makoillessaan pedillään. Odottelimme tovin eläinlääkäriä ja katselin hänen kauniisiin, viisaisiin ruskeisiin silmiinsä viimeisen kerran. Muistan ajatelleeni, miten kovasti olin etukäteen pelännyt sen hetken tulevan, miten olin jotenkin aina ajatellut, etteä Pii olisi kuolematon. Tajuntaani iski raaka totuus siitä, että olimme tulleet ystävyytemme sellaiseen käännekohtaan, jossa jouduimme hyvästelemään toisemme viimeisen kerran. Se tuntui niin lohduttomalta, vaikka tiesinkin, että se oli ainoa oikea vaihtoehto. Odotin, että Piin sydän lopetti lyömästä ja kävelin ovesta ulos. Ovelta vielä katsoin Piitä viimeisen kerran ennen kuin suljin oven perässäni. Radiossa soi David Guettan Titanium.

Olen useasti palannut rakkaisiin muistoihin, vaikka se sattuu vieläkin. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Sain todella paljon.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti