lauantai 6. marraskuuta 2010

Kerro miks kukaan ei aikaa pysäytä, kun elämä on onnee ja rakkautta täynnä

En ole mielestäni aiemmin kuulunut siihen ihmisryhmään, joka kärsisi tähän aikaan vuodesta kaamosmasennuskesta. Kun olen toipunut siitä vuosittaisesta vapauden riistosta, jonka koen silloin kun palaan kesän jälkeen koulunpenkille, olen oikeastaan aina rakastanut syksyä. Niitä värejä, ensimmäisiä pakkasöitä, ensimmäisiä maahan leijailevia lumihiutaleita, hämärän hiipimistä päivänvalon tielle, vaakasuorana vihmovaa sadetta. Kaksi vuotta sitten näin kuitenkin ensimmäistä kertaa syksyn ruman ja raadollisen puolen. Sen miten kylmyys palelluttaa kasvit, pakottaa jotkut linnut muuttamaan etelään, eläinten metsästysajat ja kaikki ne kuolleet eläimet. En ole aiemmin tajunnut, miten kolkko ja pimeä vuodenaika syksy voi olla. En, ennenkuin sain kokea sen itse.

Nykyään syksy tuo mukanaan joukon muistoja, jotka haluaisin kovasti unohtaa. En halua muistaa niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin. En halua elää sitä päivää mielessäni uudestaan, kun kaikki muuttui. Enkä voi hiljentää sitä valtavaa syyllisyyttä, kaipuuta ja kipua, joka huutaa rinnassani. Luulin, että kun aikaa kuluu niin tuska helpottuisi. En enää ajattelisi, että kaikki oli mun syytä, kun en aavistanut mitään enkä omilta kiireiltäni ehtinyt kuunnella. Nyt musta on kuitenkin tuntunu siltä, että mitä enemmän aikaa on kulunut sitä vaikeampi mun on hyväksyä asiaa. Muistan koko ajan uusia asioita, mistä mun olis pitäny tajuta, ettei kaikki ole hyvin. Hänen päätöksensä se oli, mutta silti. Jollain oudolla tavalla tunnen olevani vastuussa siitä. Miten sitä voi ikinä antaa itelleen anteeksi, että päästi jonkun niin rakkaan käsistään? Se kipu ei taida lakata koskaan.

Niin se vanha kaveri vaan yksin kulkee, matkalla tähtenä ikuisuuteen. Timon taistelu päättyi kaksi vuotta sitten, mun vasta alkoi.

Tänä vuonna ajattelin, että olen vahvempi ja menen eteenpäin. En voisi aina syksyn tullen sulkeutua suremaan omaan maailmaani. Treenaan normaalisti ja teen normaaleja asioita. Totesin vain heti ensimmäisissä treeneissä, kun lähdin itkien kotiin, etten vain pysty. Kun huomasin, etten voi pakottaa itseäni lopettamaan suremista, päätin pitää treenitaukoa siihen asti, kunnes pystyn keskittymään siihen taas täysillä. Kun vihdoinkin alkoi tuntua, että treenaamaan ei pitänyt mennä, vaan aloin kaipaamaan treenaamista kovasti, epäonniset sattumat alkoivat seurata toisiaan.

Ensiksi Usvan omistaja Hansku kertoi, että Usva ontuu toista takajalkaa. Usvan takajalka jouduttiin leikkaamaan ja on tauolla ainakin kevääseen :( Toivon todella, että Usva vielä toipuisi sellaiseen kuntoon, että pääsisin sen kanssa radoille. Usva on niin mukava treenattava ja mulle vallan sopiva ohjattava :) Eläinlääkäri oli ollut tässä suhteessa toiveikas ja Hanskun mukaan Usva on myös alkanut toipumaan hyvin.

Samoihin aikoihin Usvan loukkaantumisen kanssa aloin kiinnittää huomiota siihen, että Riimi liikkui huonosti, venytteli liioitellusti ja sen käyttäytymisessä oli ihan kummallisia ylilyöntejä. Silloin olin aivan varma, että kuvittelen kaiken. Eihän voi olla mahdollista, että koira joka ei ole kuukauteen tehnyt mitään muuta kun lenkkeillyt on jumissa? Kun äiti ja kaverit alkoivat nähdä samoja asioita, mun oli pakko tilata fyssarille aika. Mika kävi hieromassa Riimin 6. päivä lokakuuta. Eikä asiat olleet kauhean hyvin. Sen koko kroppa oli tukossa, etupää oli kuitenkin pahimmassa kunnossa. Etujalkojen liikkuvuus oli tosi huono ja Riimi oli todella kipeän oloinen.

Fyssarin kanssa käymäni keskustelun jälkeen päädyin siihen, että Riimi jää agilitystä osa-aikaeläkkeelle. Riimin etuosassa on sellaisia puutteita, jotka kovassa fyysisessä rasituksessa kuormittavat Riimin koko kroppaa ja joiden takia se on välillä kipeä. Agility on sen verran fyysinen laji, ettei kaikilla koirilla vain ole edellytyksiä siihen. Lisäksi olen sitä mieltä, että treenaan määrällisesti niin vähän, että jos koira ei sitä kestä se ei ole oikeanlainen koira kyseiseen lajiin. Fyssarin mukaan agilityä ei kannata lopettaa kokonaan, koska tällöin tilanne voisi pahentua. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että mun pitää ymmärtää, ettei Riimi ei ole koira, jolla treenataan monta kertaa viikossa ja kisataan ns veren maku suussa metsästäen sertejä ja nollavoittoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Riimin kanssa tulen treenailemaan silloin tällöin ja joissakin lähiauleen kisoissa saatetaan käydä joskus jos huvittaa.

Ristiriitaisin tuntein jouduin tämän päätöksen tekemään. Toki en voi sanoa, että tämä olisi tullut mulle täytenä yllätyksenä. Rehellisesti sanoen, olen välillä enemmän ja välillä vähemmän pyöritellyt agilityn lopettamispäätöstä Riimin lonkkakuvista asti. Keväästä asti olen puhunut vähän siihen suuntaan, että saa nähdä kuinka kauan jaksan treenata sen kanssa agilityä tavoitteellisesti. Kesän aikana kaikki meni siihen pisteeseen, että aloin jollain tavalla pelätä sen kanssa kisaamista. Olin ratojen jälkeen ihan maassa, kun radalla koira ei tuntunut omalta itseltään. Ennen starttia Riimin silmät oikein loisti, se haukkui ja puri, mitä se ei tee missään muualla. Sillä oli silmin nähden valtava into lähteä radalle. Kuitenkin se kova halu tehdä jäi lähtöviivalle ja radalla ei ollut se onnesta kiljuva Riimi johon olin tottunut.

Vaikka aluksi se tuntui siltä, ei tämä pelkästään ole huono asia. Itse asiassa voin sanoa aivan rehellisesti, etten ole vielä pahemmin harmitellut sitä. Ehkä se johtuu siitä, että voin käydä Riimin kanssa esteillä pitämässä hauskaa ja, että Riimi voi muuten elää ns normaalisti. Se merkitsee mulle enemmän kuin kisoissa juokseminen. Tai ehkpä se harmistuksen hetki tulee vielä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mietin miten runnon Tamin kanssa jonkun radan läpi. Silloin tulee ihan varmasti ikävä Riimiä.. Riimi on niin mahdottoman taitava, että on ihan parasta mennä sen kanssa radalla, kun sen kanssa voi tehdä melkeen mitä vaan (kuten arvata saattaa; Tami ei ole ihan yhtä taitava eikä sen kanssa tehdä radalla todellakaan mitään hienouksia - ellei sitten välttämättä halua käydä uusimassa jäykkäkouristusrokotetta;)). Tunnen myös aika suurta helpotusta. Aiemmin mulla oli välillä niin sairaan itsekäs olo, tunsin tekeväni väärin. Nyt tunnen tehneeni vihdoinkin oikein. Tiedän tehneeni oikeen, kun pelkästään mietin, miten Riimistä on tullut paljon leppoisampi, kun se ei ole enää jatkuvasti jumissa ja sen takia ärtyisä. Voin kai aivan rehellisesti myöntää miettineeni muutama kuukausi sitten, että antaisin Riimin veljelleni, koska en uskonut sen pärjäävän laumakoirana. Nyt kun tiedän, että Riimin käytös ei johtunut siitä, ettei se sopeudu laumaan, vaan kivuista, en ole miettinyt asiaa enää kertaakaan. Riimi on ollut mitä leppoisin ja mukavin koira arjessa eikä sillä ole ollut minkäänlaisia ylilyöntejä aikoihin :)

Seuraavaksi sitten minä ja mun iän ikuinen valitus huonoista polvistani. Olin kerennyt olla selkäsairaslomani (mun huonojen jalkojen takia selkäkin on alkanut oireilemaan. Olin kuukauden sairaslomalla, kun en juuri pystynyt mitään tekemään) jälkeen muutaman päivän koulussa. Olin tosi innoissani, kun tunsin kerrankin olevani niin kohtuullisessa kunnossa, että pääsisin mukaan liikunnankurssille! Ehdin siitä ihanuudesta nauttia varmaan viisi minuuttia, kun palloa tavoitellessani astuin oikealle jalalle huonosti ja polvilumpio meni pois paikoiltaan. Sillä seurauksella, että menen neljänteen (ja toivottavasti viimeiseen) polvileikkaukseeni mahdollisimman pian. Vielä en tiedä tarkkaa ajankohtaa, mutta se selvinnee pian.

Tuntuu aika epätoivoiselta. TAAS uusi leikkaus. TAAS käydä läpi se parantumishelvetti. TAAS kerätä itsensä pienen pienistä palasista. Miksi ihmeessä sitä joutuu kestämään tällaista paskaa? Varsinkin, kun lohdullinen ennuste on se, etten pysty toipumaan täysin kuntoon. Kun ensimmäiset leikkaukset on mennyt vähän miten sattuu, tilannetta ei voi korjata muuten kuin kipulääkkeillä. Joten pelkään ihan suunnattomasti, miten asiat muuttuvat tämän leikkauksen jälkeen. Onnistuessaanhan tämä voi olla oikeinkin hyvä homma, mutta edellisistä polvileikkauksista oppineena en pidä sitä itsestäänselvyytenä. Joo-o, olen tässä asiassa pesunkestävä pessimisti, vaikka peruspessimistin tavoin väitänkin sen olevan oikeastaan pelkkää realismia.

Tiedättekö, tänne on ihan mahdottoman kivaa tarinoida ihan pelkästään kirjoittamisen ilosta. Kukaan ei varmaan jaksa näitä mun kirjoituksia lukea, muttei se mua hidasta. Musta ainakin tuntuu hyvältä, kun saan purkaa syvimpiä ajatuksiani ilman, että kukaan elollinen olento suoranaisesti kärsii. Lisäksi tämä kirjoittaminen tyhjentää päätäni varsin mukavasti. Nytkin ahdistuksen ja epätoivon ylle soljui kolkko, mutta seesteinen tyhjyys. Parempi kai sekin.

3 kommenttia:

  1. Usvan kanssa lähetämme sinulle kovasti voimaannuttavia ajatuksia <3. Kävimme hallilla liikuttamassa jalkaa ja Usva oli sitä mieltä, että voisi jo tehdä agi. Vaikka sitten kolmella jalalla. Kyllä tämä vielä tästä..

    VastaaPoista
  2. Todella ikävää luettavaa sinun tekstisi. Paljon haleja ja tsemppiä tulevaan. Oikeita, mutta varmasti raskaita päätöksiä. On sinullakin huonoa onnea matkassa...Täällä tsemppi päällä. T. suvi ja Gena

    VastaaPoista
  3. Voi =/ Toivottavasti asiat menee parempaan päin.
    Polviongelmat aina ikäviä, itsellä yli 7 vuoden aikaiset polvikivut (ja tod. pysyvät), että jollakin tapaa ymmärrän...
    Hyvää vointia sinulle ja koirille.
    -Terhi,Lana&Fiia-

    VastaaPoista