Nimbus 5 vee!

Täytyy kliseisesti todeta, että aika rientää kuin siivillä; Nimbus täytti 25.3 5-vuotta! Onnea Nimppa ja kumppanit! :)

Tässä olisi treenivideo parin viikon takaa, kun Nimbus on ollut tuuraamassa Mäihän tokotreeneissä. Tarkoituksena oli pitkän tauon jälkeen vähän testailla, miten Nimbus työskentelee noin kovassa häiriössä (muilla kentillä treenattiin agilityä). Hyvin se meni, mitä nyt ohjaajan palkkauksessa on vähän epätarkkuuksia... :D

Tunteiden vuoristorata

Minä olen jotenkin niin kypsä koirieni varhaiseen eläköitymiseen harrastuksista. Miksi juuri siinä vaiheessa, kun koira on parhaassa iässä, se on koulutuksellisesti hyvällä tasolla ja vihdoinkin pääsisi nauttimaan kisaamisesta, se pitää laittaa eläkkeelle? Vaikka olen kuinka hyvin huoltanut koiriani ja pyrkinyt treenaamaan niitä määrällisesti vähän, keskittyen treenien hyvään laatuun, niin aina sama juttu. Tamin kanssa aikanaan kävi juuri samoin; juuri sillä hetkellä kun olimme saavuttaneet hyvän tason ja kisaaminenkin alkoi rullaamaan niin jouduin siirtämään sen eläkkeelle. Enkä tarkoita nyt sitä, että kisaaminen olisi  ykkösprioroteetti, päinvastoin. Yhdessä tekemisen mielekkyys on minulle se asia, millä on oikeasti eniten merkitystä. Mäihä on pennusta pitäen rakastanut agilityä ja varsinkin nyt, kun se oli saanut ohjaajan jonka kanssa sai mennä täysillä ja joka ymmärsi sen oikkuja, menetys tuntuu paljon suuremmalta.

Voisi luulla, että Mäihän eläkkeelle jättäminen olisi minulle helppoa, koska olen tehnyt sen kerran aikaisemminkin (vuonna 2013). Olisin jotenkin työstänyt ajatusta valmiiksi eikä se tulisi uutena asiana. Käsittelen sen nopeasti, pääsen yli, jatkan elämää. Ei se kuitenkaan niin mene - pääsen välillä todella syvälle näissä tunteissa, mitkä liittyvät tähän asiaan. Tuntuu jotenkin siltä, kun itseltä olisi taas katkaistu siivet ennen kuin ehti edes kokeilla lentämistä. Toki, luovutin Mäihän ohjaamisen toiselle ohjaajalle viime kesänä, mutta he ehtivät kokeilla siipiään vielä vähemmän aikaa. Minua harmittaa myös hänen puolestaan sillä, vaikka yhteisiä treenejä ei ehtinyt kertyä kauhean montaa niin silti hän panosti Mäihään pohtimalla treenejä ja tulemalla hallille varta vasten sitä treenaamaan. Ja varsinkin kun he pääsivät niin hyvään alkuun ja olen varma, että he olisivat päässeet valtavan pitkälle yhdessä. Katsellessani tätä paria radalla sisälläni on aina läikähtänyt onnen tunne; molemmat ovat selkeästi nauttineet menemisestä. Harmittaa heidän molempien puolesta.

Kuljen tällä hetkellä pettymyksen ja helpotuksen vuoristorataa. Helpotus tämä on siinä mielessä, että oireet olivat niin voimakkaat, että ehdin miettiä jo vaikka mitä. Tieto siitä, että Mäihä voi jatkaa normaalia aktiivista elämäänsä helpottaa kummasti pettymyksestä selviytymistä. Nyt kun tiedän, mikä karvaista ystävääni vaivaa, osaan valita asiat mitä voin tehdä sen kanssa ilman, että rasitan sitä liikaa. Mäihä kuitenkin tarvitsee aktiivisena koirana jotakin tekemistä niin nyt ei auta muu kuin keskittyä muihin lajeihin ja löytää riemu niistä. Tällä hetkellä minulla on vähän vaikeaa miettiä edes Mäihän kanssa treenaamista, mutta onneksi tässä on pari viikkoa aikaa sulatella asiaa, kun se on sairaslomalla. Siinä vaiheessa varmaan lähdetään taas uudella innolla treenaamaan niitä lajeja, joita voidaan jatkaa (toko ja rally-toko).

Pelkään onnellisuutta, koska tunnen sen vastakohdan.

On jotenkin mennyt sumussa nämä viime päivät. Ei sillä, nukuttuja tunteja kertyy yön aikana vielä todella vähän; siitä pitää huolen tuorein perheenjäsenemme. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy. Oma henkilökohtainen alamäkeni alkoi maanantaina aamupäivällä, kun olin ruokkimassa koiria lenkin jälkeen. Mäihä ei tullut sängyn alta pois kutsumallakaan, vaikka se on yleensä ensimmäisenä jonossa, kun alan antamaan ruokaa. Sitten kun sain sen kutsuttua sieltä pois niin se liikkui jotenkin kankeasti. Annettuani sille kupin eteen siltä petti takapää.

Normaalilla aamulenkillä olin katsonut, että se liikkuu vähän kankeasti ja mielessäni miettinyt, että tänään pitää soittaa aika fysioterapeutille. Kolmatta kertaa puolen vuoden aikana jouduin kuitenkin näppäilemään puhelimeeni eläinlääkärin numeron. Nieleskellessäni itkua sain kerrottua, että haluan ajan ortopedille mahdollisimman nopeasti ja samalla ajan röntgeniin / tietokonetomografiaan. Tällainen aika järjestyi keskiviikolle. Ei muuta kuin odottelemaan keskiviikkoa sekavin tuntein.

Meillä kävi hyvä tuuri; pääsimme Evidensiaan samalle ortopedille (Karoliina Mikola), joka tutki Mäihän viime syksynä, kun siltä revähti takareisi. Mäihän ollessa hereillä siltä löytyi hidastunut asentotunto vasemmasta takajalasta ja selkäranka tuntui jäykältä. Päätettiin, että rauhoitetaan Mäihä ja tutkitaan se silloin paremmin, koska Mäihä vastustaa kaikkea tutkimista ja syytä oireille on näin ollen hyvin vaikeaa löytää. Rauhoituksessa eläinlääkäri totesi, että vasemman takajalan 4. varpaan tyvinivelessä ilmenee rutinaa ja alue on paksuuntunut. Eläinlääkäri otti vielä tassusta röntgenkuvan ja sieltä löytyi murtunut nuljuluu (N5).

Tämän jälkeen eläinlääkäri pyysi minut katsomaan kuvia ja miettimään, mitä tutkitaan seuraavaksi. Nuljuluun murtuma on ilmeisesti rasitusmurtuman tyyppinen ja voi olla joko harmiton sivulöydös tai sitten itse kivun aiheuttaja. ELL oli kuitenkin sitä mieltä, että koska nuljuluu oli niin pirstaleina niin se ei ole vain sivulöydös. Mietittiin, että katsotaan selän tilanne tietokonetomografialla, mutta halusin ensin tavallisen röntgenkuvan selästä. Lääkäri oli samaa mieltä, että olisi hyvä kuvata selkä, jotta nähdään mahdolliset rappeumat siellä ja voidaan miettiä sen jälkeen uudestaan CT- tutkimuksen tarpeellisuutta. Selän röntgenissä löytyi valitettavasti spondyloosimuutos viimeisen lannenikaman ja ristiluun välillä :(

Nuljuluun murtumaan laitettiin paikallisesti kortisonia ja nyt pitäisi olla levossa kolme viikkoa. Spondyloosin kanssa Mäihä pystyy elämään kutakuinkin normaalia elämää, kun pitää huolen säännöllisestä fysioterapiasta. Mutta Mäihän agilityura oli tässä. Tokoa ja rally-tokoa voidaan jatkaa, koska siinä hypyt ovat matalampia eikä niihin tulla kovalla vauhdilla.

Tässä näin lyhyesti tämän hetkinen tilanne. Kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää, vielä ei löydy sanoja kuvaamaan omaa tunnetilaa.  Laitan tähän vielä Mäihän röntgenkuvat selästä ja tassusta: