Positiivisuus ei ole sieltä, mistä sen luullaan olevan!

Viikonloppuna kisailtiin agilityä Rovaniemellä. Viikonloppu oli monella tavalla erittäin mieleenpainuva, omista sekoiluistanikin saan aivan varmasti kuulla vielä pitkään ;)

Yleensä kisoissa kuljen pää painuksissa, otsa kolmella rypyllä ja olemukseni viestittää jo valmiiksi luovuttanutta kilpailijaa. Nyt viikonloppuna oli kuitenkin nähtävissä aivan päinvastainen Saana; kuljin loikkien ja tanssahdellen paikasta toiseen, hymyilin ennen rataa, rataantutustumisessa, radalla ja radan jälkeen, siis aivan koko ajan! Ja ei, en ollut kipeä enkä vetäny mitään "lisäravinnetta" aamupuuron kanssa, en ole löytäny miestä eikä bilsan kotitehtäviin kuulunut erään kasvin jauhaminen ja sen polttaminen ;) Kaikessa yksinkertiasuudessaan syy oli se, että tähtimerkit olivat osuneet kohdalleen ja mulla oli ihan sairaan hyvä fiilis. Sitä vain en tullut tietämään, johtuiko viikonlopun hyvät tuloksetkin sitten positiivisuudesta vai tankotanssista..?

Riimin kanssa katsoimme tarpeelliseksi vaalia perinteitä. Kisojen saldo oli siis sama kuin viime vuonna: 3 x hyl ja 1 x 0. Ekalla hyllyradalla R hoksasi yhden tyrkyllä olleen putken ja juoksi sinne, no can do. Muut hyllyt meneekin sit mun ohajusvirheiden piikkiin. Toisella hyllyradalla leikkasin liian voimakkaasti ja R hyppäs hypyn väärinpäin ja kolmannella hyllyradalla unohdin leikata, joten taas hypättiin hyppy väärinpäin. Nollarata puolestaan oli ihan jees, muutama vähän pidempi kaarros ja huono ohjausvalinta siellä tuli, mutta muuten ihan hyvää menoa. Sillä radalla sijoituttiin sijalle 6. Radat oli ihan hyviä, tosin Riimi tuntui taas tosi hitaalta ja liikkui vähän huonosti (, sillä on selkä taas vähän jumissa enkä saa sen kanssa sellaista kunnon taistelufiilistä radalle, jotka sitten vaikuttaa siihen, ettei vauhti ollut kovin kummoinen).

Sitten kisasin myös lainapumi Usvalla medi I. Usvaahan siis ohjasin viime keväänä meidän omissa kisoissa ihan hyvällä menestyksellä. Sillon heitin puoliksi vitsinä ja puoliksi tosissani Hanskulle, että Usvasta vois tulla mun kisakoira. Hanskusta idea kuulosti ilmeisesti ihan hyvältä, koska suostui :) Suurista suunnitelmista huolimatta en ehtinyt treenata Usvan kanssa kesällä ollenkaan, ainoastaan kolme kertaa ennen kisoja. Silti meidän kisat meni ihan huippu hyvin! :) Ekalla radalla tuli harmittava kieltovirhe putkelta, mutta toisella radalla me tehtiin Usvan kanssa nolla, jolla voitettiin ja noustiin kakkosiin, ihan huisia!! :)) Kakkosluokkakin korkattiin hienosti 5 vp (sij. 2) ja 0,88 (sij.1) tuloksilla. Tuon melkeen nollaradan jälkeen harmitti ihan pikkasen, jos olisin saanu sen yhen kurvin pysymään kasassa ja ottanu puomin vähän nopeempaa meillä olis jo eka nousunolla kakkosista.. Olin kuitenkin aivan äärimmäisen tyytyväinen, koska Usvan suurin murheenkryyni (kontaktit) onnistui joka radalla. Ainiin, noilla sunnnuntain tuloksilla voitettiin medi II luokan kerhonmestaruus! :)

Super-T oli ihan mahtava, sen kans oli ihan sairaan mukavaa kisata. Niin, näin se mieli muuttuu. Muutama viikko sittenhän olin sitä mieltä, etten kisaa Tamilla omien kisojen jälkeen, koska "ei ole järkeä juoksuttaa koiraa kisoissa, jos siellä käy vain epäonnistumassa eikä ole fiilistä kisata".. Ja Hannaa saan ylipäätään kiittää siitä, että ilmoitin Tamin kisoihin; Kemin reissulta tultaessa mietin myös, että jos jättäis Tamin kokonaan ilmoittamatta niihin karkeloihin. Hanna onneksi puhu mulle järkeä, joten kiitos siitä :) Lähdin siis aivan paineetta kisaamaan ja uskomatonta, mutta totta: me tehtiin Tamin kanssa 4 x 0, sijoilla 6, 4, 3, 3 ja voitettiin mini III luokan kerhonmestaruus! :)) Siis ihan huisia, viime keväänä tuntu, ettei saada sitä tuplaa tehtyä sitten millään ja nyt tehtiin ihan tuplatupla! Kuten arvata saattaa, tuollaisen viikonlopun jälkeen motivaatio kisaamiseen kasvoi kummasti, mutta Tamin seuraavat kisailmot lähtee kuitenkin vasta marraskuun kisoihin. Tulokset oli ihan huippuja, mutta radoissa on vielä paljon parannettavaa. Edelleenkin radoilla tulee paljon turhia pyörimisiä, huonoja käännöksiä ja vaikeammat keppikulmat tuottavat pään vaivaa. Keskitytään nyt siis hetki treenaamiseen ja toivottavasti palaillaan loppuvuonna kisaamisen pariin ihan hirmuisella motivaatiolla :)

Riimi puolestaan kisaa syyskuun ekana viikonloppuna Torniossa, niitä karkeloita odotetaan jo innolla!

Huono kenraali tietää hyvää ensi-iltaa - ja toisinpäin

© Saara Kangasniemi

Viime lauantaina kisattiin molempien poikien kanssa Kemissä. Riimi kisasi pelkästään agiradan ja Tami molemmat tarjolla olleet startit. Lisäksi Riimi kisasi Piirinmestaruusjoukkueessa (!), Tamin jäädessä tänä vuonna varakoiraksi. Kisoihin valmistautuminen tuntui vaikealta niin henkisesti kuin fyysisestikin; jouduin kasaamaan itseni tosi alhaalta ennen kuin pystyin ajattelemaan, ettei näistä kisoista tarvitse tulla viime vuoden toisintoa ja nilkan kipuilu esti lenkit/treenit lähes kokonaan ennen kisoja. Niin, viime vuoden piirinmestikset oli elämäni kauheimmat kisat. Ei ollut kauhean miellyttävää juosta ratoja hirveässä kipulääke tokkurassa, toinen jalka tunnottomana. Ei siitä sen enempää.

Minna Jokisaaren kakkosille suunnittelema agilityrata olisi ollut ihan kiva jos olisin pystynyt viemään sen niin kuin olisin halunnut. Sille radalle valssit olis ollu takaaleikkauksia parempi vaihtoehto, mutta koska takaa ohjaaminen oli kuitenkin mahdollista, päädyin kokeilemaan sitä. Valssatessa mun nilkkaan sattu tosi paljon, joten ajattelin yrittää rasittaa sitä mahdollisimman vähän, jotta pystyisin juoksemaan päivän muutkin radat.

Riimi tuntu mun mielestä tosi h-i-t-a-a-l-t-a, siis ihan etanalta. Aivan oikeasti. Ei siinä, että ite olisin ollu mikään Usain Boltin veroinen juoksija, en todellakaan. Nilkutin eteenpäin niin nopeasti kuin kykenin, yrittäen pitää ajatukset suorituksessa enkä hoosiannaa huutavassa nilkassa. Sitä paitsi radalla tajusin, että ne takaaleikkaukset ei oikestaan ollenkaan sopinu sille radalle, ainakin ne tuntui tosi kököiltä. Rämmittiin kuitenkin nollalla maaliin, mutten uskonut ajan riittävän alkuunkaan, kun meitä ennen oli tehty ainakin kaksi nollaa. Joten yllätyin aidosti, kun palkintojen jaossa kuulutettiin, että Riimi voitti (reilulla ihanneajan alituksella ja selvällä erolla toiseksi tulleeseen!), sai SERTin ja menolipun kolmosluokkaan! Ihan huisia! :))

Tamin kanssa en yllättynyt yhtään siitä, että tulokset jäi heikoksi enkä varsinkaan siitä, etten ollut yhtään tyytyväinen. Ainoa tavoite oli tehdä kaksi rataa, joiden jälkeen olisi hyvä fiilis eikä tuntuisi siltä, että alisuoriuduttiin. Tästä tavoitteesta jäätiin kirkkaasti, jonka tiesinkin etukäteen. Tami kun ei irtoa yhtään ja ainoa tasan varmasti toimiva ohjauskuvio on valssit. Sellainen koira yhdistettynä ohjaajaan, joka ei pysty juoksemaan sitä vertaa, että pystyisi tekemään edes jonkinlaisen valssin on erittäin huono yhdistelmä. Miksi sitten asetan sellaisia tavoitteita, joista tiedän etukäteen, etten pysty niitä saavuttamaan? Sen ku tietäis.

Tuloksina siis hyl ja erittäin hidas nolla. Hyl oli ihan oma moka, en ehtiny näyttämään takaakiertoa ja Tami hyppäs hypyn väärinpäin. Olis pitäny valita siihen ihan erilainen ohajsukuvio, mutta enpä tajunnu. Nolla rata oli kärsimystä alusta loppuun asti. Aluksi se sika karkas lähdöstä ja jouduin tekemään alun ihan eri tavalla kun olin ajatellu. Lopussa jalkaan sattu niin paljon, etten oikeastaan tajunnu käskyttää ollenkaan ja _kävelin_ radalla. Hitto olin pettyny itseeni, jälleen kerran.

Illan viimeinen rata oli Piirinmestaruusjoukkue, jossa Riimi meni joukkueen viimeisenä. Joukkueemme ensimmäisen koirakon hylkääntyessä, loppujen piti tehdä tulos jos mielittiin palkinnoille. Riimi meni ihan hyvin, saatiin radalta ilmeisesti 5 vp. Riimi oli menossa väärälle esteelle ja karjaisin sille aika kovasti > Riimi the herkkis otti siitä itteensä ja kämmäsi keppien aloituksen. Teki kumminkin reippaasti radan loppuun, kun jatkoin käskyttämistä normaalisti. Joukkueemme sijoittui lopulta kolmanneksi.

Ilmoitin molemmat pojat vielä Rovaniemen kisoihin muutaman viikon päähän, mutta nyt on ainakin sellainen fiilis, etten edes aio suunnitella seuraavia kisoja Tamille. Haluaisin, että mulla olis tähän ratkaisuun joku parempi perustelu kuin perinteinen "nyt vaan tuntuu siltä", joka on mun mielestä perusteluna riittämättön - ehkä jopa selittelyä. Musta vaan jotenkin tuntuis hyvältä keskittyä Tamin kanssa treenaamiseen ja hauskanpitoon kuin kisoissa ravaamiseen ilman kunnollista tunnetta. Olen inhonnut itseäni viime kisoissa poikkeuksellisen paljon, koska en ole pystynyt olemaan sydämellä mukana Tamin kanssa radalla. Toisaalta välillä olen ajatellu, että tuo ratkaisu on väärä. Pelkään eniten sitä, että mun omien valintojen seurauksena mulla loppuu Tamin kanssa aika kesken; sehän täyttää syksyllä jo 6! Eikä me olla ehditty saavuttaa vielä mitään! Onneksi en kuitenkaan ehtiny kriiseillä tätä asiaa tämän enempää, kun löysin Göötti lehden viime syksyltä. Siellä oli juttu Millan super-Nuuskusta, joka kisasi agilityä vielä viime syksynä 12,5 vuotiaana! Toivottavasti Tami pysyis terveenä niin mekin voitais yltää yhtä hienoon kisauraan kuin Nuuskulla :) Selvennän vielä, että vaikka nyt pidetäänkin taukoa kisoista se ei tarkoita, että olisin luovuttamassa tai lopettamassa. Treenaaminen jatkuu samaan malliin, tavoitteet pidetään kirkkaana mielessä ja niitä tavoitellaan täysillä. Kisoissa meidät nähdään kuitenkin seuraavan kerran sitten kun mulla on sellainen olo, että pystymme tekemään parhaimpamme ja voin olla aidosti ylpeä meidän suorituksesta. Haluaisin vielä löytää sen fiiliksen, joka meillä oli sillon kun tehtiin kolmosissa meidän eka 0-voitto. Sillä radalla oli kaikki kohdallaan, kaikki oli jotenkin niin helppoa, vaivatonta. Täydellistä. Olen varma, että se tunne on vielä tuolla jossain, se pitää vain löytää uudestaan.

Yritän kuitenkin keskittyä mukaviin asioihin kuten Riimin luokkanousuun, ihan hurjaa että sekin on muka kolmosissa :)

Kirous kulkee rataa, joka muodoltaan tunnistetaan...

Mun pään päällä leijuu kirouksen paksut ja tummat pilvet, siitä ei ole enää epäilystäkään:

Piirinmestaruuskisat 2007. Viikkoa ennen kisoja multa leikattiin polvi ja Matti vei Tamin joukkueessa. Eikä yhtään huonosti vienytkään. Ei siinä, silloin ajattelin kysessä olevan huono tuuri.

Piirinmestaruuskisat 2008. Kaksi viikkoa ennen kisoja mun polvi alkoi kipeytyä. Itse kisoihin kipeytyminen ei vielä vaikuttanut; lauantaina Tami nousi kahden nollavoiton myötä kolmosiin ja joukkuekisassa tehtiin toiseksi nopein nolla. Sunnuntain yksilökisoissa voitettiin piirinmestaruushopeaa. Kisojen jälkeen polven kipuilu paheni ja se päädyttiin leikkaamaan myöhemmin. Vielä silloinkin ajattelin, että jopas olen tapaturma-altis ihminen.

Piirinmestaruuskisat 2009. Kisoja edeltävänä päivänä, mut taklattiin futis pelissä tosi pahasti, en pystyny enää kävelemään. Kisoissa mulla meni sitten Tamin ekalla radalla jalat alta enkä voinu osallistua enää muille radoille ja joukkueeseen otettiin varakoira. Vitutti, mutten osannu epäillä mitään.

Piirinmestaruuskisat 2010. Käyn treenaamassa Riimin kans maanantaina ennen viikonlopun kisoja. Radalla sitten astun kuoppaan, mun nilkka pyörähtää ympäri enkä pysty enää kävelemään kunnolla.. Nyt muutaman päivän jälkeen on siinä kunnossa, että voin kävellä jotenkin, mutta juoksemista en vielä uskalla edes ajatella. Nyt tiedän asian oikean laidan.

Yhteenveto: Ehkä tajuan ensi vuonna olla ilmoittautumatta piirinmestiksiin ihan oman terveyteni takia?