Viime viikkoina olen onnistunut Mäihän kohdalla kriiseilemään jopa viiksikarvan virheasennostakin. Jos joku lukija muistaa hämärästi jossain postauksessa lukeneen jotain sen suuntaista, että elämä koirien kanssa sujuisi mukavan seesteisesti ja suhtaudun koiriini epätuomitsevammin kuin aikoihin, niin se on loppu nyt. Olen taas palannut vaaleanpunaisista pilvilinnoista todellisuuteen.
Lähinnä tämä epätoivo johtuu kai siitä, että olen taas alkanut treenaamaan enemmän - kaikkien ongelmien alku. Periaatteessa mitään aihetta näin suureen epätoivoon ei ole enkä oikeen tiedä, mistä olen tämän kehittänyt. Treenit ovat menneet pääasiassa hyvin, oma motivaatio treenaamiseen on ollut viimeisen päälle kohdillaan ja viime aikoina olen saanut nauttia jopa siitä, että Mäihään panostamani työ on alkanut näkyä edistymisen muodossa. Epätoivo kumpuaakin lähinnä treenien jälkeisistä ajatuksista. Onko tämä varmasti hyvä tapa opettaa? Käyttäessäni tätä koulutustapaa saanko suorituksesta aikaiseksi sellaisen kuin mielessäni oleva ihannesuoritus? Olisiko treenissä pitänyt tehdä jotain toisin?
Eniten mieltäni vaivaa ajatus siitä, vienkö Mäihää eteenpäin oikealla tavalla. Olen lähtenyt rakentamaan Mäihän osaamista eri tavalla kuin aiempien koirieni enkä oikeen vieläkään tiedä mitä tästä tulee. Tamin ja Riimin kohdalla ajattelin, että pennun on osattava tiettyyn ikään mennessä tietyt asiat ja treenisuunnitelmat on rakennettava kisaikää silmällä pitäen. Mäihän mullistaessa elämäni reilu vuosi sitten, halusin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa harrastamiseen. Mäihän kanssa olen pohjustanut eri lajeja tarkoituksenani luoda ajatusta tekemiselle, ideaa, että yhdessä tekeminen on kivaa - tavoittelematta minkäänlaista osaamista siinä vaiheessa. Samalla yritin tarkkailla ja ennakoida, millainen Mäihästä tulee, jotta pystyisin tukemaan kehitystä oikealla tavalla.
Nyt viimeisen kahden kuukauden aikana olen alkanut kartuttaa Mäihän osaamista eri lajeissa. Se ei ole ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Mäihässä on harrastamisen kannalta myös haastavia ominaisuuksia, mutta suurempi ongelma on ihan jossain muualla. Pääni sisällä. Ennen kuin alan suunnittelemaan jonkun asian kouluttamista, mietin etukäteen miltä haluan valmiin suorituksen näyttävän. Koen pystyväni muokkaamaan suorituksesta haluamani jos tiedän tarkalleen, mitä lähden tavoittelemaan. Vähän samalla tavalla kuin arkkitehti suunnittelee ensin rakennuksen ennen kuin sitä lähdetään toteuttamaan. Harvoin rakennusta lähdetään rakentamaan sillä ajatuksella, että katsotaan mitä tästä nyt tällä kertaa tulee.
Lisäksi mulla ahdistaa oman osaamiseni puute. Tällä hetkellä mulla on sellainen tunne, että tarvitsisin apua joltakin osaavalta enemmän kuin koskaan. Tarvitsisin jonkun, joka sanoo mulle, että me ollaan menossa oikeaan suuntaan tai vastaavasti ohjai
Ahdistusta olen repinyt myös siitä, että jäljestyksessä käteni eivät käy kuin entisellä mateenpyytäjällä eivätkä agilityssä jalkani ole enää kuin sillä kuulusailla sinisellä bussilla, jolla ei jalkoja ollutkaan. Jäljestyksessä takeltelen ja sotkeudun liinaan oikeen sujuvasti, varsinkin kun tuon otuksen eteneminen jäljellä on kohtalaisen verkkaista. Liinan käyttöön tarvitsisin paljon opastusta, se tuntuu mulle vaikeimmalta asialta tällä hetkellä. Siinä on sitten vaikeaa yrittää keskittyä koiran lukemiseen, kun en saa omaakaan tonttiani hoidettua kunnialla.
Heti kepeistä eroon päästyäni olen treenannut kuin huippu-urheilijat, mutta mitään tuloksia siitä ei ole näkyvissä. Juokseminen
Näihin tunnelmiin päätän tämänkertaisen raporttini harrastusrintaman tämänhetkisistä huolenaiheista. Viimeisiksi sanoiksi voisi sopia, että itsesääli on todella koukuttavaa, kun sille antaa pikkusormensa.. :P Niin ja pitäisi vissiin kaivaa kamerakin esiin tuolta kaapin kätköistä, kesä alkaa olla Rovaniemelläkin jo pitkällä, mutta mulla on laittaa esille kuvia jostain maalis-huhtikuun vaihteesta..
P.S Tamin tilanteesta sen verran, että jalka ei ole parantunut kipulääkityksen aikana, joten keskiviikkona ollaan menossa lääkäriin.