Vielä ei ole liian myöhäistä toivottaa...

P.S lähipäivinä tulossa selostus yleisen elämämme mullistuksista viimeisen kuukauden ajalta. Pitäis vissiin tehdä jonkunlainen uudenvuodenlupaus tän onnettoman päivitystahdin tiivistämiseksi...

Kerro miks kukaan ei aikaa pysäytä, kun elämä on onnee ja rakkautta täynnä

En ole mielestäni aiemmin kuulunut siihen ihmisryhmään, joka kärsisi tähän aikaan vuodesta kaamosmasennuskesta. Kun olen toipunut siitä vuosittaisesta vapauden riistosta, jonka koen silloin kun palaan kesän jälkeen koulunpenkille, olen oikeastaan aina rakastanut syksyä. Niitä värejä, ensimmäisiä pakkasöitä, ensimmäisiä maahan leijailevia lumihiutaleita, hämärän hiipimistä päivänvalon tielle, vaakasuorana vihmovaa sadetta. Kaksi vuotta sitten näin kuitenkin ensimmäistä kertaa syksyn ruman ja raadollisen puolen. Sen miten kylmyys palelluttaa kasvit, pakottaa jotkut linnut muuttamaan etelään, eläinten metsästysajat ja kaikki ne kuolleet eläimet. En ole aiemmin tajunnut, miten kolkko ja pimeä vuodenaika syksy voi olla. En, ennenkuin sain kokea sen itse.

Nykyään syksy tuo mukanaan joukon muistoja, jotka haluaisin kovasti unohtaa. En halua muistaa niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin. En halua elää sitä päivää mielessäni uudestaan, kun kaikki muuttui. Enkä voi hiljentää sitä valtavaa syyllisyyttä, kaipuuta ja kipua, joka huutaa rinnassani. Luulin, että kun aikaa kuluu niin tuska helpottuisi. En enää ajattelisi, että kaikki oli mun syytä, kun en aavistanut mitään enkä omilta kiireiltäni ehtinyt kuunnella. Nyt musta on kuitenkin tuntunu siltä, että mitä enemmän aikaa on kulunut sitä vaikeampi mun on hyväksyä asiaa. Muistan koko ajan uusia asioita, mistä mun olis pitäny tajuta, ettei kaikki ole hyvin. Hänen päätöksensä se oli, mutta silti. Jollain oudolla tavalla tunnen olevani vastuussa siitä. Miten sitä voi ikinä antaa itelleen anteeksi, että päästi jonkun niin rakkaan käsistään? Se kipu ei taida lakata koskaan.

Niin se vanha kaveri vaan yksin kulkee, matkalla tähtenä ikuisuuteen. Timon taistelu päättyi kaksi vuotta sitten, mun vasta alkoi.

Tänä vuonna ajattelin, että olen vahvempi ja menen eteenpäin. En voisi aina syksyn tullen sulkeutua suremaan omaan maailmaani. Treenaan normaalisti ja teen normaaleja asioita. Totesin vain heti ensimmäisissä treeneissä, kun lähdin itkien kotiin, etten vain pysty. Kun huomasin, etten voi pakottaa itseäni lopettamaan suremista, päätin pitää treenitaukoa siihen asti, kunnes pystyn keskittymään siihen taas täysillä. Kun vihdoinkin alkoi tuntua, että treenaamaan ei pitänyt mennä, vaan aloin kaipaamaan treenaamista kovasti, epäonniset sattumat alkoivat seurata toisiaan.

Ensiksi Usvan omistaja Hansku kertoi, että Usva ontuu toista takajalkaa. Usvan takajalka jouduttiin leikkaamaan ja on tauolla ainakin kevääseen :( Toivon todella, että Usva vielä toipuisi sellaiseen kuntoon, että pääsisin sen kanssa radoille. Usva on niin mukava treenattava ja mulle vallan sopiva ohjattava :) Eläinlääkäri oli ollut tässä suhteessa toiveikas ja Hanskun mukaan Usva on myös alkanut toipumaan hyvin.

Samoihin aikoihin Usvan loukkaantumisen kanssa aloin kiinnittää huomiota siihen, että Riimi liikkui huonosti, venytteli liioitellusti ja sen käyttäytymisessä oli ihan kummallisia ylilyöntejä. Silloin olin aivan varma, että kuvittelen kaiken. Eihän voi olla mahdollista, että koira joka ei ole kuukauteen tehnyt mitään muuta kun lenkkeillyt on jumissa? Kun äiti ja kaverit alkoivat nähdä samoja asioita, mun oli pakko tilata fyssarille aika. Mika kävi hieromassa Riimin 6. päivä lokakuuta. Eikä asiat olleet kauhean hyvin. Sen koko kroppa oli tukossa, etupää oli kuitenkin pahimmassa kunnossa. Etujalkojen liikkuvuus oli tosi huono ja Riimi oli todella kipeän oloinen.

Fyssarin kanssa käymäni keskustelun jälkeen päädyin siihen, että Riimi jää agilitystä osa-aikaeläkkeelle. Riimin etuosassa on sellaisia puutteita, jotka kovassa fyysisessä rasituksessa kuormittavat Riimin koko kroppaa ja joiden takia se on välillä kipeä. Agility on sen verran fyysinen laji, ettei kaikilla koirilla vain ole edellytyksiä siihen. Lisäksi olen sitä mieltä, että treenaan määrällisesti niin vähän, että jos koira ei sitä kestä se ei ole oikeanlainen koira kyseiseen lajiin. Fyssarin mukaan agilityä ei kannata lopettaa kokonaan, koska tällöin tilanne voisi pahentua. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että mun pitää ymmärtää, ettei Riimi ei ole koira, jolla treenataan monta kertaa viikossa ja kisataan ns veren maku suussa metsästäen sertejä ja nollavoittoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Riimin kanssa tulen treenailemaan silloin tällöin ja joissakin lähiauleen kisoissa saatetaan käydä joskus jos huvittaa.

Ristiriitaisin tuntein jouduin tämän päätöksen tekemään. Toki en voi sanoa, että tämä olisi tullut mulle täytenä yllätyksenä. Rehellisesti sanoen, olen välillä enemmän ja välillä vähemmän pyöritellyt agilityn lopettamispäätöstä Riimin lonkkakuvista asti. Keväästä asti olen puhunut vähän siihen suuntaan, että saa nähdä kuinka kauan jaksan treenata sen kanssa agilityä tavoitteellisesti. Kesän aikana kaikki meni siihen pisteeseen, että aloin jollain tavalla pelätä sen kanssa kisaamista. Olin ratojen jälkeen ihan maassa, kun radalla koira ei tuntunut omalta itseltään. Ennen starttia Riimin silmät oikein loisti, se haukkui ja puri, mitä se ei tee missään muualla. Sillä oli silmin nähden valtava into lähteä radalle. Kuitenkin se kova halu tehdä jäi lähtöviivalle ja radalla ei ollut se onnesta kiljuva Riimi johon olin tottunut.

Vaikka aluksi se tuntui siltä, ei tämä pelkästään ole huono asia. Itse asiassa voin sanoa aivan rehellisesti, etten ole vielä pahemmin harmitellut sitä. Ehkä se johtuu siitä, että voin käydä Riimin kanssa esteillä pitämässä hauskaa ja, että Riimi voi muuten elää ns normaalisti. Se merkitsee mulle enemmän kuin kisoissa juokseminen. Tai ehkpä se harmistuksen hetki tulee vielä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mietin miten runnon Tamin kanssa jonkun radan läpi. Silloin tulee ihan varmasti ikävä Riimiä.. Riimi on niin mahdottoman taitava, että on ihan parasta mennä sen kanssa radalla, kun sen kanssa voi tehdä melkeen mitä vaan (kuten arvata saattaa; Tami ei ole ihan yhtä taitava eikä sen kanssa tehdä radalla todellakaan mitään hienouksia - ellei sitten välttämättä halua käydä uusimassa jäykkäkouristusrokotetta;)). Tunnen myös aika suurta helpotusta. Aiemmin mulla oli välillä niin sairaan itsekäs olo, tunsin tekeväni väärin. Nyt tunnen tehneeni vihdoinkin oikein. Tiedän tehneeni oikeen, kun pelkästään mietin, miten Riimistä on tullut paljon leppoisampi, kun se ei ole enää jatkuvasti jumissa ja sen takia ärtyisä. Voin kai aivan rehellisesti myöntää miettineeni muutama kuukausi sitten, että antaisin Riimin veljelleni, koska en uskonut sen pärjäävän laumakoirana. Nyt kun tiedän, että Riimin käytös ei johtunut siitä, ettei se sopeudu laumaan, vaan kivuista, en ole miettinyt asiaa enää kertaakaan. Riimi on ollut mitä leppoisin ja mukavin koira arjessa eikä sillä ole ollut minkäänlaisia ylilyöntejä aikoihin :)

Seuraavaksi sitten minä ja mun iän ikuinen valitus huonoista polvistani. Olin kerennyt olla selkäsairaslomani (mun huonojen jalkojen takia selkäkin on alkanut oireilemaan. Olin kuukauden sairaslomalla, kun en juuri pystynyt mitään tekemään) jälkeen muutaman päivän koulussa. Olin tosi innoissani, kun tunsin kerrankin olevani niin kohtuullisessa kunnossa, että pääsisin mukaan liikunnankurssille! Ehdin siitä ihanuudesta nauttia varmaan viisi minuuttia, kun palloa tavoitellessani astuin oikealle jalalle huonosti ja polvilumpio meni pois paikoiltaan. Sillä seurauksella, että menen neljänteen (ja toivottavasti viimeiseen) polvileikkaukseeni mahdollisimman pian. Vielä en tiedä tarkkaa ajankohtaa, mutta se selvinnee pian.

Tuntuu aika epätoivoiselta. TAAS uusi leikkaus. TAAS käydä läpi se parantumishelvetti. TAAS kerätä itsensä pienen pienistä palasista. Miksi ihmeessä sitä joutuu kestämään tällaista paskaa? Varsinkin, kun lohdullinen ennuste on se, etten pysty toipumaan täysin kuntoon. Kun ensimmäiset leikkaukset on mennyt vähän miten sattuu, tilannetta ei voi korjata muuten kuin kipulääkkeillä. Joten pelkään ihan suunnattomasti, miten asiat muuttuvat tämän leikkauksen jälkeen. Onnistuessaanhan tämä voi olla oikeinkin hyvä homma, mutta edellisistä polvileikkauksista oppineena en pidä sitä itsestäänselvyytenä. Joo-o, olen tässä asiassa pesunkestävä pessimisti, vaikka peruspessimistin tavoin väitänkin sen olevan oikeastaan pelkkää realismia.

Tiedättekö, tänne on ihan mahdottoman kivaa tarinoida ihan pelkästään kirjoittamisen ilosta. Kukaan ei varmaan jaksa näitä mun kirjoituksia lukea, muttei se mua hidasta. Musta ainakin tuntuu hyvältä, kun saan purkaa syvimpiä ajatuksiani ilman, että kukaan elollinen olento suoranaisesti kärsii. Lisäksi tämä kirjoittaminen tyhjentää päätäni varsin mukavasti. Nytkin ahdistuksen ja epätoivon ylle soljui kolkko, mutta seesteinen tyhjyys. Parempi kai sekin.

Tami 6 v!

Paljon onnea Tamille ja sisaruksille! :) Kuva on viime kesältä, tuoreita 6-v kuvia otetaan jahka keritään!

Mikä tekee parhaasta parhaan?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä Tornion kisoista asti, missä ajassa normaalisti olisin kirjoittanut romaanin. Yleensä kun saan inspiraation kirjoittaa tänne, sormeni suorastaan liitävät näppäimistöllä yhtä matkaa ajatukseni kanssa ja tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan kirjoittaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä tätä tekstiä on ollut vaikeaa kirjoittaa ja välillä olen jopa ajatellut, etten julkaisisi tätä ollenkaan. Selitän vain, että olen laiska blogin pitäjä ja kisoista kerron, että meni ihan semi kivasti, ens kerralla paremmin ja se siitä. Kuitenkin mitä enemmän olen tätä asiaa miettinyt, sitä enemmän olen halunnut jakaa ajatukseni jotenkin. Ehkä tämä tuntui luontevalta väylältä, kun olen niin huono puhumaan ajatuksistani. Ehkä tämä on tapani käsitellä tätä asiaa, kun tiedän, että tässä on kyse paljon isommasta jutusta kuin yksistä kisoista. Ehkä vain kiinnyin tähän tekstiin ja pienen kieroutuneen mieleni tuottamiin, suhteellisen täysjärkisen ihmisen ajatuksen kulkua muistuttaviin, hajatelmiini.

Olen siis miettinyt suhdetta itseeni ja kilpailemiseen. Sitä mikä tekee parhaasta parhaan. Mistä voittajat on tehty? En saanut tekstiin oikeastaan minkäänlaista punaista lankaa, vaan kirjoitin tämän siinä järjestyksessä, kun ajatukset tulivat mieleeni. Ajatukset ovat siis yhtä sekaisin ja epäloogisessa järjestyksessä kuin päässäni. Tervetuloa pääni sisään!

Ainiin ja niitä joita kiinnostaa: mun ja Riimin Tornion viikonlopun saldona 5, 0 (sij 5), 5 ja hyl. Pieneen rupellihäntään olen todella tyytyväinen: varsinkin lauantaina onnistuttiin vaikeammissakin ohjauskuvioissa moitteetomasti ja intoa pienellä koiruudella oli koko viikonlopun. Videot radoista olen katsonut apauttiarallaa tsiljoona kertaa ja Riimi on niissä ehdottomasti se taitavampi osapuoli. Itse asiassa videot näyttää niin kauan hyvältä, kun ei katso ohjaajaa. Nii-in myönnän, ettei hiusten harjaaminen edes kerran kuussa tekisi ainakaan huonoa.. Tällä hetkellä kuitenkin toivon, että olisipa sotkuinen kampaus ollut ainoa vikani.

Mielestäni voittajilla ei vain ole "sitä jotain" jonka ansiosta pärjäävät kisoista toiseen ja saavuttavat mainetta ja mammonaa. Eikä voittajaksi voi syntyä, mutta siihen voi kasvaa. Näin ainakin haluan uskoa. Voittamisen voisi tiivistää neljään iihin: itseluottamukseen, intohimoon, innostukseen ja iloon. Intohimoa, innostusta ja iloa meidän tekemisestä kyllä löytyy, mutta mitenköhän olisi tuon itseluottamuksen laita? Ohjaamiseni oli Torniossa todella ponnetonta, josta ei paistanut itseluottamus eikä usko omaan tekemiseen. Vaikea sitä on siihen meidän tekemiseen saada jos sitä ei yksinkertaisesti ole.

Olen treeneissä yrittänyt seurailla sellaisia ohjaajia, joilla uskon olevan vahva itseluottamus. Heitä yhdistää yksi asia. En ole ikinä kuullut heidän kehuvan suorituksiaan ylenpalttisesti tai tuovan itseään julki. Aiemmin luulin sen johtuvan siitä, että he ovat niin kunnianhimoisia, etteivät ole suorituksiinsa tyytyväisiä. Nyt olen kuitenkin tajunnut, ettei heidän tarvitse. Itseluottamushan perustuu ihmisen omaan käsitykseen itsestään eikä muiden käsitykseen hänestä. He tietävät itse olevansa hyviä, joten ei heidän tarvitse kuulla sitä enää muilta. Myönnän syyllistyväni siihen, että haen muilta hyväksyntää. Miksi annan muiden määrittää itseni sen sijaan, että tekisin sen itse? Miten ikinä voin perustaa itseluottamukseni muiden antamiin mielipiteisiin? Eihän se tule kestämään.

Jokaisen pitäsi olla itselleen se paras valmentaja: tiedän itsestäni kaiken mahdollisen, olen aina saatavilla ja voin valmentaa itseäni loputtomiin. Olenko kuitenkaan itse itselleni se paras mahdollinen valmentaja? En. Se millainen olen itseäni kohtaan on yhtä tärkeää kuin se millainen olen muita kohtaan. Ja sen voin sanoa, että jos valmentaisin muita samalla tavalla kuin itseäni niin kukaan ei tulis mun treeneihin enää :P Mun pitää myös opetella rohakaisemaan itseäni eikä aina miettiä, että mitä tein huonosti ja mitä olisin voinut parantaa. Toki mun pitää pystyä antamaan itselleni rakentavaa kritiikkiä, mutta tällä hetkellä "sisäinen jutteluni" sisältää lähinnä masentuneita huomautuksia siitä mitä en osaa, marinaa ja nalkutusta.

Viime aikoina olen keskittynyt miettimään pahimpia puutteitani. Yksi niistä on se, etten vain yksinkertaisesti osaa käsitellä minkäänlaisia epäonnistumisia. Tämä ei ole siis ongelma pelkästään harrastuksissa, vaan oikeastaan kaikilla elämänalueilla. Epäonnistuessani ajattelen olevani huono ihminen: epäonnistumiset vaikuttavat siis voimakkaasti omaan käsitykseen itsestäni. Täytyy myöntää, että se on tehnyt mun elämästä monella tavalla vaikeampaa.

Olen myös miettinyt, katsonko tätä asiaa nyt aivan väärästä näkökulmasta. Onko mun sittenkin vaikemapi käsitellä onnistumisia kuin epäonnistumisia? Onko mahdollista, että Rovaniemen kisojen hyvät radat vielä painoi takaraivossa, kun Tornion radat oli ohjaajan osalta ihan törkeää räpeltämistä? Miten voisi siirtää onnistunut suoritus voimavaraksi eikä odotusten taakaksi?

Näin meidän kesken; pelkään epäonnistumisia. Pelkään tehdä virheitä. Rauno Virta sano mulle koulutuksessaan, että ainoastaan virheiden tekeminen on kehittymisen edellytys. Ei voi löytää sitä "veitsen terää" jos ei tee virheitä. Kuulostaa fiksulta ja on aivan varmasti täysin totta, mutten ole jostain syystä pystynyt vakuuttamaan itseäni siitä, että virheiden tekeminen ei tekisi minusta huonoa. Tätä on ihan hirvittävän vaikeaa selittää. Kun annan itselleni kritiikkiä en kohdista sitä tekoihin vaan itseeni: en tavallaan kykene erottamaan ihmistä ja tekoja toisistaan. Kaikkihan sen tietää, ettei ihmisestä tee tyhmää se, että hän on tehnyt jotain tyhmästi. Taas myönteisessä palautteessa en koskaan ajattele, että olen itse hyvä vaan se, että kerrankin tein jotain hyvin. Tästä seuraa se, että kisoista tullessani en näe itseäni samanlaisena ihmisenä kuin sinne lähtiessäni. Jokin sen päivän aikana muuttu eikä yleensä mitenkään parempaan suuntaan.

En ole myöskään niin vahva, että voisin olla ajattelematta, mitä muut ajattelee. Myönnän miettiväni sitä aika paljon. Kuitenkin haluaisin, että käsitys omasta itsestäni ja siitä "omasta jutusta" olis omassa päässä niin vahvana, etten epäilis sitä hetkeäkään muiden sanomisten takia. Kunpa voisin vain sanoa et "hei, jos tää ei oo sun mielestä hyvä niin ei siinä mitään, mun mielestä tää on." Sehän se on tärkein, että joku juttu on mun mielestä hyvä.

Olen aina ihaillut sellaisia kilpailijoita, joiden olemuksesta heti näkee, että hän luottaa taitoihinsa. Jo pelkästään olemuksessa on voimaa, kun hän astelee lähtöviivalle. Hän luottaa koiraansa. Radalla molemmat antavat kaikkensa. Maaliin he tulevat voittajina. Eivät välttämättä kilpailun voittajina, mutta itselleen voittajina. Kisapaikalta he lähtevät yhtä itsevarmoina kuin tullesaankin. Toivon, joskus vielä uskonkin, olevani sellainen.

Pienen kelpin elämää, ei enempää, ei vähempää / kaikkee kiva tehdä on mikä kielletään

Kesällä ei tullu kauheasti kirjoiteltua Mäihän kuulumisia, joten tässä olis vähän yhteenvetoa siitä, mitä kesän aikana on tapahtunu.

• 17.8 Mäihän pentue täytti puoli vuotta, onnittelut sisaruksille! Silloin Mäihällä painoa 12 kg ja koko 41,5-42 cm (jäi vielä medi mitan alapuolelle, kun mitattiin se omissa kisoissa).
• Mäihää on luultu ainakin neljästi sakemanni nartuksi. Olen erittäin katkeralla ja loukkaantuneella äänellä korjannut sen olevan kelpie. Ja vielä uros.
• Kesällä ollaan treenattu jonkun verran agilityä, temppuja ja jälkeä. Jos en suuremmin mokaa, siitä tulee pätevä harrastuskoira.
• Jälki on menny tosi paljon eteenpäin. Mäihä on luonnostaan tosi hyvä nenänkäyttäjä ja sillä on ihan mieletön motivaatio jäljestykseen. Miekään en ole enää niin toivoton liinan kans kuin aluksi. Kesällä tehtiin noin 3-4 jälkeä viikossa, nyt ollaan pyritty tekemään vähintään yksi jälki päivässä.
• Agilityssä ollaan opeteltu keinua, aloitettu 2on2off kontakteja, putkea, siivekkeiden välistä palkalle menoa, lähelle tulemista - irtoamista roskiksilla, sylikäännöstä ja poispäinkäännöstä.
• Tempuista bravuuri on kori (menee seisomaan pieneen koriin). Myös peruuttaminen ja kuppien kerääminen onnistuu hyvin. Näistä on videomateriaalikin, voisin koittaa joskus saada nettiin.
  
• Olen opettanu Mäihän tuomaan mulle erilaisia esineitä - tai oikeastaan Mäihä saa palkan kaikista esineistä mitkä tuo mulle eikä lähde juoksemaan niiden kanssa kohti auringonlaskua. Tällä hetkellä Mäihä tuo mulle kaikenkokoisia esineitä: verhot (kyllä, repi ne ihan verhotangosta irti), isot limsapullot, hiuspinnit, pullonkorkit...
• elokuun alussa aloitettiin PeTo (perustottelevaisuus) kurssi. Nyt takana on neljä kertaa ja Mäihällä on menny tosi hyvin. Keskittyy tosi hyvin häiriössä ja pystyy rauhoittumaan vaikka ympärillä on muita koiria.
• Treenaamisessa ollaan kuitenkin keskitytty hullutteluun, juoksemiseen ja riehumiseen - niissä aletaan olla jo aika päteviä!
• Vaikeimpia asioita Mäihän kanssa on ollut rauhoittumisen opetteleminen. Nyt voin kehaista, että työ on tuottanu tulosta: Mäihä rauhoittuu melko hyvin paikassa kuin paikassa. Sitä on kuitenkin treenattava ja vahvistettava edelleen.
  
• Tykkää nykyään myös repiä räsyä! Aluksi ei leikkiny räsyllä ollenkaan, mutta nyt sillä napsahti päässä ja se leikkii räsyllä mielellään. Makupalat on kuitenkin edelleen paras palkka, jolla pääasiassa palkkaan.
• Pelkää edelleen autoja. En usko asian muuttuvan tuosta enää kauhean paljon paremmaksi, joten olen päättänyt jatkossa lenkkeillä autotien läheisyydessä mahdollisimman vähän.
• Toisia koiria kohtaan aika välinpitämätön silloin kuin eivät tule lähelle. Lähikontaktissa on aika epävarma / vähän pelokas. Ollan pyritty tapaamaan muutamia ystävällisiä aikuisia/pentuja, mutta niin kuin olen aiemmin maininnut, mua ei todellakaan haittaa, vaikkei Mäihä haluaisi jatkossa leikkiä jokaisen vastaantulevan kanssa. Kunhan sietää niitä.
  
• Tällä hetkellä tuntuis, että mulla on hyvä Mäihä - tähän tilanteeseen M vaikuttaa joka suhteessa parhaalta mahdolliselta koiralta mulle.

Kiitokset Mäihän kuvista Saara Kangasniemelle! (Huomatkaa Ditat alemmassa kuvassa <3)

Positiivisuus ei ole sieltä, mistä sen luullaan olevan!

Viikonloppuna kisailtiin agilityä Rovaniemellä. Viikonloppu oli monella tavalla erittäin mieleenpainuva, omista sekoiluistanikin saan aivan varmasti kuulla vielä pitkään ;)

Yleensä kisoissa kuljen pää painuksissa, otsa kolmella rypyllä ja olemukseni viestittää jo valmiiksi luovuttanutta kilpailijaa. Nyt viikonloppuna oli kuitenkin nähtävissä aivan päinvastainen Saana; kuljin loikkien ja tanssahdellen paikasta toiseen, hymyilin ennen rataa, rataantutustumisessa, radalla ja radan jälkeen, siis aivan koko ajan! Ja ei, en ollut kipeä enkä vetäny mitään "lisäravinnetta" aamupuuron kanssa, en ole löytäny miestä eikä bilsan kotitehtäviin kuulunut erään kasvin jauhaminen ja sen polttaminen ;) Kaikessa yksinkertiasuudessaan syy oli se, että tähtimerkit olivat osuneet kohdalleen ja mulla oli ihan sairaan hyvä fiilis. Sitä vain en tullut tietämään, johtuiko viikonlopun hyvät tuloksetkin sitten positiivisuudesta vai tankotanssista..?

Riimin kanssa katsoimme tarpeelliseksi vaalia perinteitä. Kisojen saldo oli siis sama kuin viime vuonna: 3 x hyl ja 1 x 0. Ekalla hyllyradalla R hoksasi yhden tyrkyllä olleen putken ja juoksi sinne, no can do. Muut hyllyt meneekin sit mun ohajusvirheiden piikkiin. Toisella hyllyradalla leikkasin liian voimakkaasti ja R hyppäs hypyn väärinpäin ja kolmannella hyllyradalla unohdin leikata, joten taas hypättiin hyppy väärinpäin. Nollarata puolestaan oli ihan jees, muutama vähän pidempi kaarros ja huono ohjausvalinta siellä tuli, mutta muuten ihan hyvää menoa. Sillä radalla sijoituttiin sijalle 6. Radat oli ihan hyviä, tosin Riimi tuntui taas tosi hitaalta ja liikkui vähän huonosti (, sillä on selkä taas vähän jumissa enkä saa sen kanssa sellaista kunnon taistelufiilistä radalle, jotka sitten vaikuttaa siihen, ettei vauhti ollut kovin kummoinen).

Sitten kisasin myös lainapumi Usvalla medi I. Usvaahan siis ohjasin viime keväänä meidän omissa kisoissa ihan hyvällä menestyksellä. Sillon heitin puoliksi vitsinä ja puoliksi tosissani Hanskulle, että Usvasta vois tulla mun kisakoira. Hanskusta idea kuulosti ilmeisesti ihan hyvältä, koska suostui :) Suurista suunnitelmista huolimatta en ehtinyt treenata Usvan kanssa kesällä ollenkaan, ainoastaan kolme kertaa ennen kisoja. Silti meidän kisat meni ihan huippu hyvin! :) Ekalla radalla tuli harmittava kieltovirhe putkelta, mutta toisella radalla me tehtiin Usvan kanssa nolla, jolla voitettiin ja noustiin kakkosiin, ihan huisia!! :)) Kakkosluokkakin korkattiin hienosti 5 vp (sij. 2) ja 0,88 (sij.1) tuloksilla. Tuon melkeen nollaradan jälkeen harmitti ihan pikkasen, jos olisin saanu sen yhen kurvin pysymään kasassa ja ottanu puomin vähän nopeempaa meillä olis jo eka nousunolla kakkosista.. Olin kuitenkin aivan äärimmäisen tyytyväinen, koska Usvan suurin murheenkryyni (kontaktit) onnistui joka radalla. Ainiin, noilla sunnnuntain tuloksilla voitettiin medi II luokan kerhonmestaruus! :)

Super-T oli ihan mahtava, sen kans oli ihan sairaan mukavaa kisata. Niin, näin se mieli muuttuu. Muutama viikko sittenhän olin sitä mieltä, etten kisaa Tamilla omien kisojen jälkeen, koska "ei ole järkeä juoksuttaa koiraa kisoissa, jos siellä käy vain epäonnistumassa eikä ole fiilistä kisata".. Ja Hannaa saan ylipäätään kiittää siitä, että ilmoitin Tamin kisoihin; Kemin reissulta tultaessa mietin myös, että jos jättäis Tamin kokonaan ilmoittamatta niihin karkeloihin. Hanna onneksi puhu mulle järkeä, joten kiitos siitä :) Lähdin siis aivan paineetta kisaamaan ja uskomatonta, mutta totta: me tehtiin Tamin kanssa 4 x 0, sijoilla 6, 4, 3, 3 ja voitettiin mini III luokan kerhonmestaruus! :)) Siis ihan huisia, viime keväänä tuntu, ettei saada sitä tuplaa tehtyä sitten millään ja nyt tehtiin ihan tuplatupla! Kuten arvata saattaa, tuollaisen viikonlopun jälkeen motivaatio kisaamiseen kasvoi kummasti, mutta Tamin seuraavat kisailmot lähtee kuitenkin vasta marraskuun kisoihin. Tulokset oli ihan huippuja, mutta radoissa on vielä paljon parannettavaa. Edelleenkin radoilla tulee paljon turhia pyörimisiä, huonoja käännöksiä ja vaikeammat keppikulmat tuottavat pään vaivaa. Keskitytään nyt siis hetki treenaamiseen ja toivottavasti palaillaan loppuvuonna kisaamisen pariin ihan hirmuisella motivaatiolla :)

Riimi puolestaan kisaa syyskuun ekana viikonloppuna Torniossa, niitä karkeloita odotetaan jo innolla!

Huono kenraali tietää hyvää ensi-iltaa - ja toisinpäin

© Saara Kangasniemi

Viime lauantaina kisattiin molempien poikien kanssa Kemissä. Riimi kisasi pelkästään agiradan ja Tami molemmat tarjolla olleet startit. Lisäksi Riimi kisasi Piirinmestaruusjoukkueessa (!), Tamin jäädessä tänä vuonna varakoiraksi. Kisoihin valmistautuminen tuntui vaikealta niin henkisesti kuin fyysisestikin; jouduin kasaamaan itseni tosi alhaalta ennen kuin pystyin ajattelemaan, ettei näistä kisoista tarvitse tulla viime vuoden toisintoa ja nilkan kipuilu esti lenkit/treenit lähes kokonaan ennen kisoja. Niin, viime vuoden piirinmestikset oli elämäni kauheimmat kisat. Ei ollut kauhean miellyttävää juosta ratoja hirveässä kipulääke tokkurassa, toinen jalka tunnottomana. Ei siitä sen enempää.

Minna Jokisaaren kakkosille suunnittelema agilityrata olisi ollut ihan kiva jos olisin pystynyt viemään sen niin kuin olisin halunnut. Sille radalle valssit olis ollu takaaleikkauksia parempi vaihtoehto, mutta koska takaa ohjaaminen oli kuitenkin mahdollista, päädyin kokeilemaan sitä. Valssatessa mun nilkkaan sattu tosi paljon, joten ajattelin yrittää rasittaa sitä mahdollisimman vähän, jotta pystyisin juoksemaan päivän muutkin radat.

Riimi tuntu mun mielestä tosi h-i-t-a-a-l-t-a, siis ihan etanalta. Aivan oikeasti. Ei siinä, että ite olisin ollu mikään Usain Boltin veroinen juoksija, en todellakaan. Nilkutin eteenpäin niin nopeasti kuin kykenin, yrittäen pitää ajatukset suorituksessa enkä hoosiannaa huutavassa nilkassa. Sitä paitsi radalla tajusin, että ne takaaleikkaukset ei oikestaan ollenkaan sopinu sille radalle, ainakin ne tuntui tosi kököiltä. Rämmittiin kuitenkin nollalla maaliin, mutten uskonut ajan riittävän alkuunkaan, kun meitä ennen oli tehty ainakin kaksi nollaa. Joten yllätyin aidosti, kun palkintojen jaossa kuulutettiin, että Riimi voitti (reilulla ihanneajan alituksella ja selvällä erolla toiseksi tulleeseen!), sai SERTin ja menolipun kolmosluokkaan! Ihan huisia! :))

Tamin kanssa en yllättynyt yhtään siitä, että tulokset jäi heikoksi enkä varsinkaan siitä, etten ollut yhtään tyytyväinen. Ainoa tavoite oli tehdä kaksi rataa, joiden jälkeen olisi hyvä fiilis eikä tuntuisi siltä, että alisuoriuduttiin. Tästä tavoitteesta jäätiin kirkkaasti, jonka tiesinkin etukäteen. Tami kun ei irtoa yhtään ja ainoa tasan varmasti toimiva ohjauskuvio on valssit. Sellainen koira yhdistettynä ohjaajaan, joka ei pysty juoksemaan sitä vertaa, että pystyisi tekemään edes jonkinlaisen valssin on erittäin huono yhdistelmä. Miksi sitten asetan sellaisia tavoitteita, joista tiedän etukäteen, etten pysty niitä saavuttamaan? Sen ku tietäis.

Tuloksina siis hyl ja erittäin hidas nolla. Hyl oli ihan oma moka, en ehtiny näyttämään takaakiertoa ja Tami hyppäs hypyn väärinpäin. Olis pitäny valita siihen ihan erilainen ohajsukuvio, mutta enpä tajunnu. Nolla rata oli kärsimystä alusta loppuun asti. Aluksi se sika karkas lähdöstä ja jouduin tekemään alun ihan eri tavalla kun olin ajatellu. Lopussa jalkaan sattu niin paljon, etten oikeastaan tajunnu käskyttää ollenkaan ja _kävelin_ radalla. Hitto olin pettyny itseeni, jälleen kerran.

Illan viimeinen rata oli Piirinmestaruusjoukkue, jossa Riimi meni joukkueen viimeisenä. Joukkueemme ensimmäisen koirakon hylkääntyessä, loppujen piti tehdä tulos jos mielittiin palkinnoille. Riimi meni ihan hyvin, saatiin radalta ilmeisesti 5 vp. Riimi oli menossa väärälle esteelle ja karjaisin sille aika kovasti > Riimi the herkkis otti siitä itteensä ja kämmäsi keppien aloituksen. Teki kumminkin reippaasti radan loppuun, kun jatkoin käskyttämistä normaalisti. Joukkueemme sijoittui lopulta kolmanneksi.

Ilmoitin molemmat pojat vielä Rovaniemen kisoihin muutaman viikon päähän, mutta nyt on ainakin sellainen fiilis, etten edes aio suunnitella seuraavia kisoja Tamille. Haluaisin, että mulla olis tähän ratkaisuun joku parempi perustelu kuin perinteinen "nyt vaan tuntuu siltä", joka on mun mielestä perusteluna riittämättön - ehkä jopa selittelyä. Musta vaan jotenkin tuntuis hyvältä keskittyä Tamin kanssa treenaamiseen ja hauskanpitoon kuin kisoissa ravaamiseen ilman kunnollista tunnetta. Olen inhonnut itseäni viime kisoissa poikkeuksellisen paljon, koska en ole pystynyt olemaan sydämellä mukana Tamin kanssa radalla. Toisaalta välillä olen ajatellu, että tuo ratkaisu on väärä. Pelkään eniten sitä, että mun omien valintojen seurauksena mulla loppuu Tamin kanssa aika kesken; sehän täyttää syksyllä jo 6! Eikä me olla ehditty saavuttaa vielä mitään! Onneksi en kuitenkaan ehtiny kriiseillä tätä asiaa tämän enempää, kun löysin Göötti lehden viime syksyltä. Siellä oli juttu Millan super-Nuuskusta, joka kisasi agilityä vielä viime syksynä 12,5 vuotiaana! Toivottavasti Tami pysyis terveenä niin mekin voitais yltää yhtä hienoon kisauraan kuin Nuuskulla :) Selvennän vielä, että vaikka nyt pidetäänkin taukoa kisoista se ei tarkoita, että olisin luovuttamassa tai lopettamassa. Treenaaminen jatkuu samaan malliin, tavoitteet pidetään kirkkaana mielessä ja niitä tavoitellaan täysillä. Kisoissa meidät nähdään kuitenkin seuraavan kerran sitten kun mulla on sellainen olo, että pystymme tekemään parhaimpamme ja voin olla aidosti ylpeä meidän suorituksesta. Haluaisin vielä löytää sen fiiliksen, joka meillä oli sillon kun tehtiin kolmosissa meidän eka 0-voitto. Sillä radalla oli kaikki kohdallaan, kaikki oli jotenkin niin helppoa, vaivatonta. Täydellistä. Olen varma, että se tunne on vielä tuolla jossain, se pitää vain löytää uudestaan.

Yritän kuitenkin keskittyä mukaviin asioihin kuten Riimin luokkanousuun, ihan hurjaa että sekin on muka kolmosissa :)

Kirous kulkee rataa, joka muodoltaan tunnistetaan...

Mun pään päällä leijuu kirouksen paksut ja tummat pilvet, siitä ei ole enää epäilystäkään:

Piirinmestaruuskisat 2007. Viikkoa ennen kisoja multa leikattiin polvi ja Matti vei Tamin joukkueessa. Eikä yhtään huonosti vienytkään. Ei siinä, silloin ajattelin kysessä olevan huono tuuri.

Piirinmestaruuskisat 2008. Kaksi viikkoa ennen kisoja mun polvi alkoi kipeytyä. Itse kisoihin kipeytyminen ei vielä vaikuttanut; lauantaina Tami nousi kahden nollavoiton myötä kolmosiin ja joukkuekisassa tehtiin toiseksi nopein nolla. Sunnuntain yksilökisoissa voitettiin piirinmestaruushopeaa. Kisojen jälkeen polven kipuilu paheni ja se päädyttiin leikkaamaan myöhemmin. Vielä silloinkin ajattelin, että jopas olen tapaturma-altis ihminen.

Piirinmestaruuskisat 2009. Kisoja edeltävänä päivänä, mut taklattiin futis pelissä tosi pahasti, en pystyny enää kävelemään. Kisoissa mulla meni sitten Tamin ekalla radalla jalat alta enkä voinu osallistua enää muille radoille ja joukkueeseen otettiin varakoira. Vitutti, mutten osannu epäillä mitään.

Piirinmestaruuskisat 2010. Käyn treenaamassa Riimin kans maanantaina ennen viikonlopun kisoja. Radalla sitten astun kuoppaan, mun nilkka pyörähtää ympäri enkä pysty enää kävelemään kunnolla.. Nyt muutaman päivän jälkeen on siinä kunnossa, että voin kävellä jotenkin, mutta juoksemista en vielä uskalla edes ajatella. Nyt tiedän asian oikean laidan.

Yhteenveto: Ehkä tajuan ensi vuonna olla ilmoittautumatta piirinmestiksiin ihan oman terveyteni takia?

Agirodun ja Kokkolan tunnelmat

Heinäkuun alussa kisattiin ekana viikonloppuna Agirodussa Tampereella ja toisena viikonloppuna Kokkolassa. Agirotua ei tällä kertaa voitettu, muttei ollenkaan turha reissu, sillä kotiin tuomisina oli puoli-ilmaista skumppaa :)) Kokkolan reissulla puolestaan hukkasin puhelimeni. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Viime tammikuussa Pakkasrallin jälkeen sain hakea puhelimeni Kemin Prisman neuvonnasta, kun olin tiputtanut sen pihalle ja joku ystävällinen ihminen oli toimittanut sen neuvontaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan käyny niin hyvä tuuri, että joku olisi sen neuvontaan vieny.. Mitä tästä (TOIVOTTAVASTI) opin; pidä parempaa huolta tavaroistasi! Tämän opetuksen saattelemana siirrymme puiseviin kisakertomuksiin;

Agirodussa osallistuttiin vaan joukkueviestiin. Pohjoisen Gööttien joukkueessa oli Tamin ja Riimin lisäksi Sonja & Zippi Taminpoika ja Tuija & Karkki. Menin ensin Tamilla, jonka kanssa tehtiin ihan hyvä rata, josta tais tulla vitosen virhe rasitteeksi yhdestä putken ohituksesta. Ihan täysin oma moka, kun en näyttäny putkea kunnolla ja Tami tuli mun liikkeen mukana ohi. Riimikin teki ihan näppärän radan eikä sikaillu yhtään niin paljon kun pelkäsin! Virheitä kuiten ropisi kahdesti väärin aloitetusta pujottelusta, putkeen väärään päähän menemisestä, lentokeinusta (ehkä) ja A:lle menemisestä putken sijasta. Vaikka tuo virheiden luettelo onkin melkeen yhtä pitkä kuin suurperheen viikon kauppalista, voin vakuuttaa, että oli meillä hyvätkin hetkemme radalla :) Molemmat teki ihan kelpo suoritukset. Ainakin sellaiset, mistä jää varaa parantaa ens vuoden kisoissa!

Sitten tärkeimpään uutiseen; mun agility harrastus nousi aivan uudelle tasolle. Ostin nimittäin Ditat <3 <3 <3 eli siis agilityyn tarkoitetut kengät. Ja kaiken huipuksi, pitkällisen neuvottelun ja tinkauksen jälkeen, sain kengistä 25 e alennusta ja kaks pulloo skumppaa ja puolen litran limsan kaupan päälle!! :D Varmaan parhaat kenkäkaupat ikinä! Kiitos Sonja avusta ;) Ditoilla on nyt käyty juoksemassa yhdet kisat ja muutamat treenit ja on ne kyllä eri ihanat! <3

Kokonaisuudessaan meillä oli hyvä reissu. Yövyttiin mun tädin luona kerrostalossa ja voin ylpeänä todeta, että kyllä kaikista olis kerrostalossa eläjäksi. Gööteistä sen jo tiesinkin, mutta Musta pantteriin olin kyllä todella tyytyväinen. Mäihä oli ihan coolina kaupungin vilinässä eikä rapuissa kulkemisessakaan ollu mitään ongelmaa. Päinvastoin, se oli Mäihästä vähän liiankin hauskaa.. Muutaman kerran sain hakea sen neljännestä kerroksesta (meidän asumus oli siis toisessa kerroksessa), kun Mäihä ehti livahtaa ovesta rappuun. Mäihä oli myös ekaa kertaa pitkällä automatkalla eikä pitkät ajomatkat tuntunu olevan sille mikään ongelma.

Oli kivaa nähdä kaikkia tuttuja pitkästä aikaa, näkyillään taas! Ja Stiinalle kiitos neuvoista, kuuntelemisesta ja ymmärryksestä, tulee aina parempi fiilis :)

Kokkolassa kisattiin 10-11.7, molemmat pojat olin ilmoittanut neljään starttiin. Tuomareina oli Nyberg, Sivonen ja Kokkonen, en kyllä muista enää kuka minkäkin radan tuomaroi. Yhtä kakkosten rataa lukuunottamatta tosi kivoja ratoja kaikilla.

Riimillä oli ihana kisata; R oli ihanasti kuulolla, ei yhtään sikailua eikä yhtään hylsyä <3 Lisäksi kaikki radat oli tasaisen hyviä ja kaikista jäi tosi hyvä fiilis. Ekalla radalla kämmäiltiin keppien aloitus muutaman kerran ja yksi rima tuli alas. Muuten ihan semiok rata. Hauskinta oli kuitenkin se, kun radan jälkeen yks ihminen tuli kysymään multa, mikä sen hienon ohjauskuvion nimi on, jota käytin radalla. Olin vähän kummisani, koska omissa muistikuvissani olin vieny radan täysin perusohjauksella läpi. Sitten hoksasin, että yhden vastaanottohypyn jälkeen mun oli tarkoitus ottaa Riimi "nenästä" oikeaan käteen, mutta jostain syystä R kiersi mun selän takaa vasemmalle puolelle. Se oli kuulema näyttäny niin suunnitellulta, että kyseinen henkilö oli ollu varma tän olevan taas joku uus ohjauskuvio, aika hauskaa :)

Riimin toinen rata oli hyppyrata, johon en saanu minkäänlaista fiilistä, koska meillä ei ole sieltä mitään tavoiteltavaa (Riimillä on siis jo luva hyppäriltä, en käsitä miksi olen sen siihen ilmoittanu). Ja radan nähtyäni fiilis laski vielä entisestään. Ensimmäinen ajatus oli, että rata on Riimin hallittavuudelle täysin mahdoton. Se oli yhdenlainen sumppu, jossa estevälit oli aika lyhyitä, koiran piti pysyä koko ajan lapasessa ja sitten ihan mahdottomasti välistävetoja.. Eli ei todellakaan meidän juttu. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun kepeille tekemääni pakkovalssia lukuunottamatta, rata rullasi tosi hyvin ja maaliin päästin nollalla, jolla sitten voitettiin. Alun epäonnistuneessa pakkovalssissa kului niin kauan aikaa, ettei mistään supermiinuksista voida puhua, mutta tuntu aika makialta tehdä nolla radalla, jossa etukäteen ajattelin, ettei neljää estettä pitemmälle päästä puhtaasti :)

Sunnuntaina Riimin eka agirata oli niin täydellinen aina loppukiemuroihin asti, jossa tuli sit rima alas :( Harmitti ihan sairaasti niin hienolla radalla olis ollu mukava nousta sinne kolmosiin.. Se sentään vähän lohdutti, että voitettiin tämäkin stratti ja saatiin palkinnoksi kaksi Relaxantin tassuvoide purkkia, jotka on kuulema aika arvokkaita :) Viimeisestä radasta sen verran, että tulokseksi tuli 10, jotka menee täysin mun huolimattoman ja väsyneen ohjauksesta piikkiin. Ihan kiva rata muuten.

Tamin kanssa jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Jokaiselle radalla mahtui niin huippu hetkiä kuin huonoa ohjausta, ihme sekoilua ja hosumista. Asteikolla 1-10 sanoisin ehkä 6 ½. Jokaisesta radasta jäin vähän jotain hampaankoloon ja lisäksi musta tuntu, että me jäätiin jonkun verran meidän normaalitasosta. Kuitenkin ratojen onnistuneet kohdat oli sellaisia työvoittoja, joista jäi ihan loistava fiilis. Niiden onnistumisten myötä myös jotain mun suhtautumisessa Tamin kanssa kisaamiseen muuttu. Olen aina ollu sitä mieltä, etten voi tehdä Tamin kanssa täydellistä rataa. Sellaista, jonka jälkeen voisin todeta, että me oltiin ihan helvetin hyviä enkä keksisi mitään parannettavaa.. Juu-u, tämä on perfektionistille vähän vaikeaa, mutta toivottavasti mahdollista. Nyt kun onnistuttiin sellaisissa asioissa, joiden takia olen kokenut ennen aikaisen harmaantumisen ja vuodattanut niin verta kuin kyyneleitäkin niin mulle tuli vahva tunne siitä, että vielä me joskus tehdään se. The Täydellinen rata.

Eka radalta jäi vähän kummallinen fiilis. Tami ei yleensä tiputa ikinä rimoja, mutta nyt kompuroi alusta yhden riman sekä pituuden nurin. Lisäksi puomi oli aikalailla perseestä ja mietin sen uusimista, mutta jatkoin kuitenkin radan loppuun. Tulos siis 10 ja aika oli ihan hyvä, vaikka jäinkin siihen loppuun empimään sen puomin uudelleen ottamista.

Tamin toinen rata oli hyppäri. Alku oli ihan sairaan hieno, menin ottamaan Tamin kolmen esteen takaa vastaan (!) ja onnistuin pyörittämään alun kiemurat tosi pienillä kaarilla. Ennen keppejä tapahtuneesta pyörimisestä olisin antanut vitosen, mutta siitä ei kuitenkaan virhettä tullu ja muutama kaarros valui, mutta Tamilla oli tosi hyvä vauhti. Tehtiin kuitenkin ihan ok nolla, ei millään kauhean hyvällä ajalla. Ylivoimaista voittajaa lukuunottamatta erot oli kuitenkin sellaisia, että kun me saadaan nuo typerät pyörimiset pois meillä on mahdollisuudet parempiin sijoituksiin.

Sunnuntai aamuna aloitettiin Tamin kans Kokkosen agilityradalta, joka oli tosi mukava ja virtaava. Tamilla oli tosi hyvä vauhti päällä ja tehtiinkin nollaa aina neljänneksi viimeiselle esteelle asti. Olin ajautunu liian pitkälle enkä saanu Tamia enää sujuvasti pakkovalssiin mukaan ja T hyppäs hypyn väärin päin. Vähän harmitti, Tami meni taas tosi kovaa ja olis ollu kiva nähdä mihin kohtaan tuloslistassa me oltais sillä radalla kivuttu.

Viimeinen rata oli ihan kamala, mun sydän itkee verta jo pelkästään sen radan ajattelemisesta. Tein muutaman niin typerän amatöörivirheen ja virheiden sarja päättyi hylkäykseen, kun uusin puomin. Sen radan jälkeen toivoin todella saavani muistinmenetyksen ja unohtavani koko sekoilun. (Eikä tässä kuvauksessa ole sitten yhtään lapinmiehen lissää... ;)

Kisojen välissä ja niiden jälkeen ollaan vaan oltu, treenattu, uitu ja lenkkeilty. Uutena lajina meidän ohjelmistoon on tullu suolla juokseminen, se on siis niiiin huippua! Rankkaa, mutta niin ihanaa :) Lajin parasta antia on kun uppoaa polviaan myöten suohon tai kun kaivaa kenkää jostain suonsilmäkkeestä, siinä on sitten sitä jotain... Heh, huvit ne on hirvaslaisillakin ;D

Tankkaamista reissua varten..

Eilen aloitettiin lähtölaskenta kohti viikonlopun Agirotua, joka Riimin tapauksessa tarkoitti tankkaamista viikonlopun reissua varten. Riimi unohtui** mulla eteiseen X minuutiksi ja R päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, syömällä nappulapussista X määrän ruokaa varastoon. Riimin vahingoksi lähdin kuitenkin käyttämään Mäihää ulkona ennen kuin R oli kerenny vetää nappulapussin ihan loppuun. Rantapalloa muistuttavan Riimin ilta menikin sitten selällään makoillen ja raskaasti huokaillen suuren vatsansa kanssa. Aamulla Riimiltä oli erotettavissa kuitenkin lantio.


*Jep, Riimi on erittäin helppo unohtaa eri paikkoihin, kun se on luonteeltaan tuollainen hiljainen kärsijä. Tyytyy aina kohtaloonsa ilman protestointia. Sisällä Riimi on melko huomaamaton, sillä ei ole mitään tarvetta kävellä mun perässä koko aikaa niinkuin muilla meidän koirilla. Joten ei ole mitenkään tavatonta jos Riimiä ei näe sisällä muuta kun lenkille lähdettäessä, jääkaapin oven avautuessa ja ruoka-aikana. Jos Rii taas tulee mun mukana on se silloinkin niin huomaamaton, joten on hyvin tavallista, että läsäytän oven perässäni kiinni ja Riimi jää sinne. Eikä se sillonkaan tajua puhua mitään, odottaa vaan niin kauan, että joku päästää sen pois. Pahin unohdus tais olla viime talvena, kun unohdin sen iltalenkin jälkeen muutamaksi tunniksi pihalle. Siellä se istui ulko-oven vieressä, kun menin ennen nukkumaan menoa laittamaan oven lukkoon. Eilen Riimi ei kuitenkaan ollut kärsijän roolissa, olen siitä aivan varma.*

Illasta sit lähdetään ajeleen kohti Tamperetta, jänskää! Huomenna olis suunnitelmissa käydä Mäihän kans kaupungissa ja ajelemassa junalla ja ehkäpä käydään katsastamassa kisapaikkakin. Sunnuntaina päästään sit kisaamaan joukkuekisassa, jossa Tami ja Riimi edustaa Pohjoisen gööttejä. Sori vaan joukkuekaverit, mutta meiltä on turha odottaa kauhean hohdokasta suoriutumista. Meidän "Agirotu treenien" (treenasin siis molemmilla koirilla rataa niin, että menin Tamilla ensin ja Riimillä sitten, ihan niinkuin sunnuntaina joukkueessakin) perusteella Riimiltä karkaa mopedi käsistä ja Tami osoittaa enemmän lahjoja puruihin..

Kaiken pitäs olla valmiina; matkatavarat on kuta kuinkin kasassa jaa saatu sullottua autoon, koirille ollaan laitettu punkkikarkotteet ja mie olen teipannu polveni (kipeyty pahasti keskiviikon treenien jälkeen, meillä on niin raskas pohja tuolla ulkokentällä eikä mun polvet kestä siellä treenaamista kauhean hyvin, muutaman päivän levon jälkeen kuitenkin ihan ok). Joten täältä tullaan Tampere! :)

Muutama kuva Mäihästä parin päivän takaiselta suolenkiltä;

Mitäs me mehtäläiset

Olen joskus miettieny sitä, että olenko tylsä ihminen. Tänään sain vastauksen tähän kysymykseen; kyllä, olen aivan äärettömän tylsä. On keskikesän suurimman juhlan aatto, jolloin perinteisesti viina virtaa ja musiikki raikaa. Mutta mitäs mie silloin teen? Ensiksi treenaan ja lenkitän kaikki koirat erikseen, käyn itse juoksemassa 8 kilsaa, jonka jälkeen vaivun kyyniseen apatiaan ja alan päivittämään blogia. Muilla on huomenna railakkaan juhlinnan seurauksena hirvittävä krapula, kun mun päänsärky johtuu korkeintaan siitä, että nukahdin sohvalle huonoon asentoon kesken Espanjan futispelin. Että welcome to my life.

Valtakunnassamme siis kaikki on mallillaan. Ollaan keskitytty reippaaseen lenkkeilyyn ja treenattu pikkasen. Ei siis mitään normaalia kummempaa. "Juhannus"näyttelyssä olin talkoilemassa, omia koiria en ollu ilmoittanu ollenkaan. Sinä viikonloppuna Tamin tyttäret saavuttivat hienoja tuloksia niin näyttelyissä kuin agilityssäkin; Rovaniemen näyttelyyn oltiin ilmoitettu Nila (Vinhallan Virvatuli), joka oli SERT, CACIB, ROP! Onneksi olkoon Kaisa! :) Ja agilityn SM kisoissa Lanalle (Region's Ever Estrella) ja Terhille SM hopeaa! Onneksi olkoon, upea saavutus! :)

Tami

Vähän Mäihän kuulumisia: kaikki on sujunu oikeestaan tosi helposti ja mukavasti. Tajusin tänään, että Mäihä on ollu meillä vasta kaks kuukautta, mutta jotenkin tuntuu, että se olis ollu täällä aina. Vaikka se on niin kamalan nuori, en jotenkaan osaa ajatella, että se on vielä pentu. Varmaan se johtuu siitä, että sen kanssa on niin helppoa ja mutkatonta olla. Uusiin paikkoihin mentäessä ei tartte yhtään miettiä, miten Mäihä reagoi, kun se on koko ajan niin reipas. Kotona se osaa odottaa nätisti ruokaansa, tulee ulos vasta luvalla ja M on täysin sisäsiisti! Voisin siis sanoa, että se käyttäytyy suurimman osan ajasta kuin aikuiset koirat. En osaa selittää tätä tunnetta tämän tarkemmin, mutta Mäihä tuntuu vaan niin sopivalta mulle. Toivottavasti se pysyiskin tuollaisena. Ainakaan yhtään tylsää hetkeä ei sen kanssa ole vielä ollu!

Ainoat asiat missä meillä on aika paljon siedättämistä on autot ja vieraat koirat. Autolla Mäihä tykkää matkustaa, Mäihä menee monesti lenkille lähdettäessä ensin auton ympärille pyörimään jos lähdettäisiin ajelulle. Myöskin kaupungissa rauhoittuu maikoilemaan, vaikka autoja meniskin kohtuullisen läheltä. Ainoastaan jos kävellään tuota ison tien vierttä Mäihä reagoi autoihin (varsinkin rekkoihin). Mäihä ei juokse paniikissa hihna kireällä ympäriinsä, vaan väistää ojan puolelle ja vilkuilee ympäriinsä eikä selvästikään kävele rentoutuneesti. Toisten koirien kanssa menee hyvin niin kauan, kun ne ei tule ihan iholle. Mäihä pystyy siis työskentelemään, vaikka paikalla olis muitakin koiria, mutta se ei halua niitä ihan lähelleen. Enkä aio alkaa tähän "ongelmaan" sen kummemmin puuttumaankaan. Oman lauman kanssa Mäihä tulee todella hyvin toimeen, samoin kuin niiden kaverettein koirien joiden kanssa on tarvis ja se riittää mulle. Yritän vain jatkossa vahvistaa sitä, että Mäihä keskittyy mun kanssa tekemiseen ja suhtautuu muihin koiriin välinpitämättömästi. Jos olisin halunnu koirapuisto koiran, olisin valinnut aivan toisenlaisen rodun.
Alkuviikko vietettiin Lehtojärvellä, sukulaisten mökillä. Säät ei kauheasti suosinu, mutta kivaa oli silti! Riimi ainakin tykkäs, kun pääsi uimaan! Aika hauskaa, viime kesänähän Riimiä ei meinannu saada uimaan mitenkään ja nyt ui ihan intona. Mäihäkin kävi uimassa. Pieni musta sekopää hyppäs laiturilta mun perään, sillä ei siis todellakaan ole itsesuojeluvaistoa... Ja kävipä M muutaman kerran itsekseenkin uimassa ts hakemassa muutaman kaislan, joiden kanssa se juoksi sitten ympäri pihaa :) Yllättäen Tami katseli laiturilta muiden uimista.. Kuvassa Riimi Lehtojärvellä:

Torstaina oli Mäihän toinen rokotus. Ell kehui, että Mäihä on tosi lihaksikas ja jäntevä, painoa sillä oli 10,4 kg. Kotimittauksella olen saanu sille korkeutta nipin napin 38,5 cm.. Rokotus meni jälleen hyvin, M ahmi taas sellaisella vauhdilla nappulaa, ettei ell meinannut ehtiä rokotetta laittaa :) Kuvassa Mäihä ja Tami muutama viikko sitten;

Ens viikonloppuna kisataan sitten Agirodussa. Mulla vähän jänskättää, nämä on ekat kisat Riimin kans sitten toukokuun epäonnistumisien.. Agirodussa kisataan ainoastaan joukkuekisa, kun unohdin ilmoittaa pojat yksilöradoille!! Hitsi, mulla ketutti, kun hoksasin, että ilmoittautuminen oli menny. No, mutta käydään katselemassa kunnon karnevaalimeininkiä ja ollaan sukulaisten ilona muutama päivä.. ;) Agirodun jälkeen kisataankin sitten seuraavana viikonloppuna Kokkolassa.

Kisaraportteja ja sairaskertomuksia

JIPPIAIJEEWUHUUUUUU!! Sois nyt kauan odotettu kesäloma!! :) Eikä ne hyvät uutiset vielä tähän lopu! Vihdoinkin on koittanut se kauan odotettu päivä; mun ei enää ikuna tartte kuulla sitä karmivaa ketjujen kilinää, kun se paholaisen riivaama goottimummo "hiipii" mun luo, suu kiristyneenä viivaksi, silmistä paistaen puhdas raivo eikä sitä kireällä äänellä lausuttua uhkausta "Mäkelä voisi koittaa keskittyä tähän englannin opiskeluun jos meinaa joskus päästä tästä koulusta..". En ole ikinä nähny Virvelin hymyilevän niin aitoa, helpottunutta ja iloista hymyä (jonka taakse oli vaivoin tukahdutettu riemun kiljahdukset), kun hänen sanoessaan, että pääsin enkun reilusti A:lla läpi!!! :)) Voi tätä ilon, onnen ja oikeudenmukaisuuden päivää!!

Meni tuo toukokuu niin hujauskessa ohi, etten taaskaan kerenny kauheasti koneella istua ja blogia päivittellä (seliseli). Kaikki koirat on kuitenkin hengissä (myös Mäihä, vaikka sillä on aika vahva itsetuhovietti) ja ihan hyvässä... niin. Ensin ajattelin kirjoittaa, että "ihan hyvässä ruumiin ja sielun voimissa", mutta hetken ajateltuani se ei ehkä ihan pidä paikkaansa: Pii ontuu ajoittain lenkin jälkeen, Tamilla on korvan takana hirveä paise kun otin punkin(!) pois, Riimi on ollu kipeä ja Mäihän kans välillä tuntuu, että sillä saattaa olla aivot revähtäny. Ja ehkä blogin otsikko antaa viitteitä meidän porukan henkisestä tilasta.. ;) Joten todetaan vaan, että kaikki on hengissä. Mitä sitä tuota asiaa turhaa selittelemään, ehkä tuo "hengissä" sana kertoo kaiken oleellisen. Anyway, toukokuussa kisailtiin aika paljon agia ja jännitettiin, jatkuuko Riimin agilityura.. Tässä siis niistä pähkinän kuoressa:

Oulussa oltiin kisaamassa 22.5, molempien poikien kans. Riimi ei tuntunu yhtään omalta itseltään :/ R oli ihan intona, kun vein sitä lähtöön, mutta radalla sitten mulla ei ollukaan enää se Riimi joka irtoaa, menee täysiä, kiljuu, rakastaa. Riimi haki hyppyjä tosi pahasti, pujotteli tahmeasti, kääntyi vaikeasti :( Riimistä näki ihan selvästi, että se olis halunnu tehdä, mutta se ei vaan pystyny. Tuloksina siis yliaikinen nolla ja yliaikainen 5. Joo-o, ihanneajat oli tosi tiukat, mutta ei Riimi normaalisti ota nolla radalla yliaikaa. Peruin sit Riimin meidän omista kisoista enkä ilmoittanu sitä Keminmaan iltakisoihin ja soitin fyssarille joka kävi 31.5.

Tamilla meni tosi kovaa ja tulokseksi tupla... 5! ;) Eka rata lähti kulkemaan tosi kivasti, mutta puolessa välissä ohjasin Tamin A:sta ohi.. Muuten rata meni hyvin, vähän pääs kaarrattamaan ja puomilla pidin vähän pidempään kun oli jo virhe alla, T pysy tosi kivasti ja lähti vasta luvalla. Tuloksena siis 5. Toisella radalla mun ohjaaminen oli sitä kuuluisaa paniikkiohjausta; huiskin käsillä minne sattuu, hätäilin, muutama paniikkipelastus, Tami räyskytti mulle kun olin myöhässä.. Alussa meinasin ottaa hylsyn, kun vein Tamin melkeen väärälle esteelle, T onneksi käänty mun kiljaisusta ;) Kielto otettiin sitten toiseksi viimeiseltä esteeltä, kun mun takaaleikkaus epäonnistu totaalisesti ja ajoin Tamin päälle > T jäi pyörimään esteen eteen. Eli tältäkin radalta tulokseksi 5.

Tami Roin kisoissa, ©Laura Raudaskoski

Ke 26.5 käytiin sitten Mäihän ja Riimin kans eläinlääkärillä, kun molemmilla oli rokotus. Mäihä oli tosi reipas, osas käyttäytyäkin aika fiksusti! Ainoastaan rokotuksen laittamisessa meillä oli pieniä vaikeuksia, kun hyvällä ruokahalulla varustettu pikku musta ei meinannu makupaloja syödessään pysyä sitä vertaa paikallaan, että ell olis kerenny rokotteen niskaan laittamaan :) Riimin rokotus meni hyvin, mutta kun pyysin ell tunnustelemaan Riimin selkää (jos hän pystyis sanomaan siitä oman mielipiteensä) sainkin sitten saavikaupalla kylmää vettä niskaani. Riimi aristi selkää pahasti kun sitä paineltiin, ell epäili jotain pahaa jumia, mutta käski varautua myös selkämuutoksiin :( Samalla reissulla pyydettiin myös meidän toiselle rampapotilaalle Piille Rimadylia, kun se ontuu välillä lenkin jälkeen. Viikon kuurin jälkeen on ollu paljon parempi.

29.-30.5 kisasin Tamin kans omissa kisoissa. Tamille viikonlopun saldoksi 0,hyl,5 ja 0. Ratoihin olin tyytyväinen ja en ollut tyytyväinen. Pääasiassa kuitenkin tyytyväinen. Eka rata oli ehdottomasti paras. Yhdessä valssissa meinasin kaatua omiin jalkoihini, mutta muuten rata kulki niinkuin pitikin. Toisella radalla alku oli hyvä, mutta sitten Tami meni A:asta ohi (vieläpä kahteen kertaan!!) ja hylyn otin siitä, kun palautin puomille (hiippaili kontaktin yli). Kolmas rata oli hyvä, kunnes Tami meni A:sta ohi eli tulos 5 vp. Viimeinen rata oli mun mielestä hirivittävän rämpimisen-vääntämisen-säätämisen-tuntuinen nolla, mutta ei kai tässä lajissa edelleenkään tyylipisteitä anneta.

Tami Roin kisoissa, ©Laura Raudaskoski
Tuota A:n ohittamista mietittiin ja tultiin siihen tulokseen, että vika ei ole mun ohjaamisessa vaan Tami jostain syystä väistää sitä. Sekä Oulun kisoissa että Roin vitskan radalla A:lle oli ihan suora linja, josta Tamin olis aivan varmasti pitäny osata A:lle mennä, mutta T tuli silti mun liikkeen mukana ohi. Luultavasti Tami on hypänny jotenkin huonosti A:n ylösmenolle ja niksauttanu siinä vähän selkäänsä, jonka takia on sit ruvennu väistämään A:ta. Uskon kuitenkin, että tää on sellainen ongelma, josta me päästään aika äkkiä yli.

Tämän vuoden tavoitteesta jäätiin siis tuplanollan verran. Eli emme saaneet osallistumisoikeutta SM-karkeloihin. Tokihan se harmittaa, kun tavoitteet jää täyttymättä, mutta tällä hetkellä sillä ei ole mulle sen suurempaa merkitystä. Vaikka oltais tarvittavat tulokset saatukin kasaan ja sitä myöten osallistumisoikeus SM-kisoihin, olisin varmastikin jättäny sen oikeuden käyttämättä. Mun pää ei ole vielä niin kovassa kunnossa, että pystyisin tekemään kaksi hyvää rataa peräkkäin. Karu totuus on se, että meille on tarjottu sitä tuplaa tän kevään aikana neljä kertaa suorastaan hopeatarjottimella, mutta olemme kiertäneet kyseistä tarjotinta kuin kissa kuumaa puuroa. Jos Roin kisoja ei oteta huomioon niin tällä hetkellä tilanne taitaa olla se, että olen itse omien onnistumisieni tiellä. Niin kun aiemmin kirjoitin, kun tiedän, että meillä on sauma siihen tuplaan niin mulla alkaa sellainen yliyrittäminen, että rata epäonnistuu heti alkuunsa. Emme kuitenkaan masennu tästä, vaikkei arvokisojen ovet meille vielä avautuneetkaan, vaan olemme suunnanneet katseemme jo tuleviin SM-skaboihin! :)

Ainiin, sain kokeilla Rovaniemen kisoissa myös vähän toisenlaisen koiran ohjaamista, kun olin lainakartturina kaverini Usva pumille! ;) Kolmen yhteisen treenikerran jälkeen kisat menivät varsin mukavasti: 5 (sij 2), 10 (sij 2), hyl ja 10+yliaikaa (sij 4)! Usvan kans oli kiva kisata, kiitos vaan Hanskulle koiran lainasta! Aika näyttää, nähdäänkö mut Usvan lainakuskina toisenkin kerran ;)

31.5 Riimillä kävi sitten eläinfyssari Mika Toivanen. Mun pyynnöstä Mika hieronnan lisäksi tunnusteli myös Riimin selän ja lonkat. En olis ikinä uskonu, että Riimi oli niin huonossa kunnossa: lavat oli jumissa ja niiden liikkuvuus huono, vas. etujalassa hermopinne, selkälihas tiukkana, selkälihaksen oik.puolella pieni revähdys, lantio vähän vinossa, jossain lantion seudulla oli myös joku jumi ja reisissä tiukkuutta.. Että en yhtään ihmettele, kun on ollu vähän haluton tekemään agilityä. Kaikista parasta oli kuitenkin, kun Mika sanoi, että Riimin selässä ei ole mitään vikaa ja jumiutuminen ei johdu selästä ollenkaan! :) Riimin selkä kuitenkin kuvataan ens syksynä lonkkakuvien yhteydessä ihan mun mielenrauhan vuoksi.

En näemmä hallitse tiivistämisen jaloa taitoa, joten kirjoittelen Mäihän kuulumiset piakkoin omaan tekstiinsä :)

Kemin kisat 13.5

Helatorstaina oltiin kisaamassa Jonnan ja koirien kans Kemissä. Päivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen, ihan kesäkeli! Tosin turhan kuuma päivä koirille, varsinkaan kun autolle ei tahtonut löytyä varjopaikkaa millään. Kisasin molemmilla koirilla kaksi agility rataa, tuomarina Sari Mikkilä.

Riimin kanssa lähdin kisaamaan pienin toivein ja odotuksin, koska Riimin lihakset on ollu tosi tiukkoina, jonka takia rimat sit lentelee :( Kati on käyny hieromassa sitä nyt kahdesti, ekalla kerralla Riimi tuntui jäiseltä poronliha köntiltä, toisella kerralla oli vähän parempi. Saatiin kuitenkin lupa kähteä kisaamaan ja lähdinkin vähän kokeilemaan, miten Riimi liikkuu isolla kentällä.

Riimin eka rata oli hyvä. Puomiin olin erityisen tyytyväinen, R teki niin hienon pydähdyksen, vaikka mie olin aika kaukana! Myös viime aikoina paljon takunneet kepit onnistui tosi hienosti. Ainoa virhe oli rima, joka tuli yhdessä kaarteessa alas - tai näin ainakin luulin. Tulostaululla kuitenkin Riimin kohdalla oli hyl. Treenikavereiden kanssa ihmeteltiin tätä kovasti, koska kaikki jotka oli Riimin radan nähneet olivat sitä mieltä, että se rima sieltä vaan tuli. Asia vaivas mua sen verran, että päätin käydä kysymässä tuomarilta ja tuomarinsihteeriltä muistaisivatko he Riimin rataa. Omasta mielestäni kysyin tätä täysin asiallisesti, ketään syyllistämättä tai arvostelematta, mutta ilmeisesti eräs toimitsija ei tätä ymmärtäny. Hän sanoi mulle sitten aika ilkeästi asiasta ja oli sitä mieltä, että mie valehtelisin. Musta tuntu tosi pahalta, koska olin ihan varma, ettei mua uskottu ja pidettiin vaan valehtelijana.. Ymmärrän kyllä, että tuomari ja tuomarinsihteeri ovat vaan ihmisiä, joille voi sattua virheitä, mutta asiaan täysin kuulumattoman toimitsijan kommentti oli mun mielestä ilkeää. Ja kun tulos ei ollu nolla niin eipä sillä olis ollu niin väliä, mutta halusin vain kysäistä, muistaisiko tuomari mistä kohtaa se hyl tuli. Joka tapauksessa otin toimitsijan kommentin hirvittävän henkilökohtaisesti enkä vaan päässy sen asian yli niin nopeasti kun olis pitäny.

En vaan saanu kasattua itteäni ennen Riimin seuraavaa starttia, joka tuli aivan liian pian. Rataantutustumisessa sain pidettyä itseni vielä jotenkin kasassa, mutta kun haettiin Jonnan kans koiria autolta murruin ihan täysin. Se sitten näkyi radalla erittäin luokattomana ohjauksena... Riimi karkasi lähdöstä, tiputti toisen riman ja teki mun huonon käskytyksen seurauksena vielä lentokeinunkin ja kaikki tämä neljän ensimmäisen esteen aikana. Otin sit keinun uudestaan ja loppurata oli ihan semiok. Saattoi siellä vielä muutama rima tulla alas tai ainakin kolista.. Riimi ei siis ole vielä kunnossa, ikinä aiemmin ei ole kisoissa rimoja tullu alas ja treeneissäkin vaan harvakseltaan :(

Riimin ratojen jälkeen oli tosi vaikeeta yrittää keskittyä kisaamaan vielä Tamilla. Olin jotenkin niin pettyny itteeni, kun annoin tuollaisen asian vaikuttaa. Itkin tuota asiaa sitten vielä treenikavereille, joiden kannustavista sanoista tulin jo paremmalle tuulelle. Kävin vielä ennen Tamin startteja kävelemässä ja päätin unohtaa koko episodin ja keskittyä tekemään Tamin kans hyviä ratoja.

Tami ei ollu häkissä viettämänsä kuuman päivän jälkeen oikeen parhaassa terässä. Ekalta radalta tehtiin hyvä nolla, josta olin niin tyytyväinen! Tai oikeastaan siitä, että sain kasattua itteni ja nollattua tilanteen, pystyin näyttämään itselleni, että multa löytyy jonkun verran henkistä vahvuutta. Vaikka ei oltu mitenkään erityisen nopeita (ia -1,50, sijoitus jotain 6?), mutta rata oli varmasti paras tänä vuonna. Jos Tamin vauhtia ei oteta huomioon niin ohjauksellisesti mulla ei jääny mitään hampaankoloon. Ei tullu yhtään kökkö- kohtaa ja tehtiin ehdottomasti parhaamme siinä tilanteessa.

Toisella radalla syyllistyin jälleen perisyntiini... Vaikka olen pyhästi päättäny, että lopetan Tamin kanssa sen tuplanollan jahtaamisen ja lähden kisaamaan sillä ajatuksella, että se tulee jos tulee. Kuitenkin siitä sekunnista lähtien, kun tuomari antaa lähtöluvan, alkaa mulla semmonen yliyrittäminen, että rata kosahtaa heti alkuunsa.. Nyt jouduin tekemään alkuun vähän kökön valssi-valssi-kuvion, jossa mun jälkimmäinen valssi epäonnistu ja puomi ei ollukaan siinä missä sen piti olla ;) Tami lähti mun seläntakaa puomille, mutta kääntyi kuitenkin muhun päin, kun jäin siihen vain ihmettelemään. Luulin, että tästä tuli jo virhe, joten pidin Tamia puomin lopussa liioitellun kauan. Sitten vielä yhdellä putkella tuli vähän pyörimistä. Oli meillä radalla onneksi hyvätkin hetkemme, ettei menny pelkästään säätämiseksi koko homma :) Lopputulos kuitenkin vain 5 vp (putkelta, puomista ei antanutkaan virhettä!) ja hirveesti yliaikaa.

Tänään sitten suunnataan auton nokka kohti Tamperetta, huomenna treenataan gööttien agilitypäivillä, jänskää! :)

Riimi Kemissä, © Juha Lehtikangas

Kengurun sukua

Mäihä päätti yhdeksän viikkoissyntymäpäivänsä aattona ottaa ensimmäisen suuren askeleen (vai loikan?) pienen pennun elämässä hyppäämällä sohvalle ja sänkyyn. Tämän seurauksena meidän perheessä on näyttäytynyt toistuvasti erittäin kummallinen ja huolestuttava ilmiö. Nimittäin meillä syödään nykyään kettiön pöydän äärellä. Siis aivan oikeasti! Aina näihin päiviin asti keittiön pöytä on ollu pakollinen koriste, jolle mie olen voinu aina tarpeen tullen levitellä koulukirjojani ja muita tärkeitä lippuja ja lappuja. Ihan samalla tavalla, kun kuntopyörä ajaa naulakon aseman :D Meillä on siis syöty tähän asti aina olohuoneessa telkkaria katsellen, kuitenkin sinä kauniina iltana, kun Mäihä päätti valloittaa sohvan se ei ole oikeastaan tullu kenellekään mieleen. Kukapa haluaisi syödä aamupuuron, jossa pieni kelpie on hetkeä aiemmin tassutellut? Tai juoda kaakaon samasta kupista pennun kanssa? Mäihän kanssa ollaan käyty muutaman kerran ihmisten ilmoilla sosialistumassa. Omistajallekaan sosialistuminen ei ole ollu pahasta, kun ei tule kaupungilla turhan usein pyörittyä.. Oikeesti, suosittelen kaikille lämpimästi: olkaa muutama vuosi silleen, että ette käy juuri ollenkaan kaupungilla, koska sitten kun meette kaupunkiin niin tuntuu ihan kuin olis lomamatkalla, kun kaupat on vaihatnu paikkaa ja mikään ei näytä enää samalta! :D Takaisin itse asiaan. Kaupungilla Mäihä on ollu oikeen reipas ja suurimman osan ajasta käyttäytyny oikeen esimerkillisesti. Ekalla kerralla oltiin ihan kahestaan, käytiin Katin (Tamin kasvattaja) kaupalla pyörähtämässä ja käveltiin siellä jossain keskustassa.. Toisella kerralla otin Riimin Mäihälle seuramieheksi, tarkoituskena tutustua tarkemmin autoihin ja mopoihin, joiden äänestä Mäihä ei kauhesti tykkää. Istuskeltiin jossain Sampokeksuksen lähettyvillä ( en tiedä tarkemmin paikan koordinaatteja, mutta ohi meni paljon autoja) ja Mäihä rauhoittui hetken ihmeteltyään nukkumaan. Sitten käveltiin Sampokeskus läpi, Mäihä hyppäsi yhden innokkaan silittäjän syliin ja koko Sampo-aukio kaiku, kun Mäihä komensi Riimiä leikkimään.. Eilen käväistiin saattamassa Jouni juna-asemalle, joten samalla sitten käytiin tutustumassa junaan ja istuttiin hetki asemalla. Mäihä ei ollu kummastakaan millänsäkään, reipas pentu :)
Lauantaina Mäihä osallistui ensimmäiseen koulutukseensa. Rovaniemen Käyttökoirien nuorisojaosto järjesti Koiranäyttely- infon, jota olin järjestämässä ja tietenkin raahasin Mäihän matkaan. Teorian ajan Mäihä leikki räsyllä, söi luuta ja muuten vaan riehu.. Kun kurssilaiset hakivat koirat Mäihää ensiksi vähän jänskätti, mutta rentoutu aika nopeasti. Oikeastaan koko sen ajan M nukku nojatuolissa selällään ;)

Kuvassa Mäihä ja Tami

Sitten vähän gööttipoikien kuulumisia. 18. päivä käytiin Tamin agilityryhmän kans treenailemassa Pellossa, Riimi pääsi tietenkin siinä siivellä matkaan. Mäihä jäi tällä kertaa piristämään porukoiden päivää ;) Ihan ekaksi mun täytyy kehaista, että varmaan ensimmäistä kertaa ikinä voitin arpajaisissa!! Olen aina ollu sitä mieltä, että Onnetar on kiertäny mut syntymästäni lähtien mahdollisimman kaukaa ja, mitä tuuriin tulee olen aivan varmasti ihmismaailman Aku Ankka kymmenien Hannu Hanhien joukossa.. Mutta nyt sitten voitin 15 kg:n ruokasäkin eikä ollu mitään marketti murkinaa! Vähänkö olin onnessani! :) Treenitkin meni hyvin ja oli tosi kivaa päästä pitkästä aikaa tekemään kunnollisilla esteväleillä ja vierailla esteillä. Tami teki ihan sellaisen perussuorituksen eli ihan kivan radan. Riimiin olin tosi tyytyväinen, R toimi yllättävän kivasti eikä taidettu mokaillakaan niin paljon kuin yleensä :) Kiitos vaan kaikille reissussa olleille, oli kivaa! ;)

Kuvassa Riimi ja Mäihä

"Annoin pikkusormen, se söi koko käden"

Juurikin näin. Mäihä on ollu meillä viikon ja käteni on kurjemmassa kunnossa kuin yksienkään agilitykisojen jälkeen. Pienen musta pantterin neulan terävät hampaat tarttuvat leikin tiimellyksessä turhan usein käteeni enkä enää usko sitä vahingoksi.. Myös Tami ja Riimi ovat saaneet tuntea pedon hampaat (varmaan heidänkin mielestään turhan usein) niin korvissaan, hännässään kuin kuonossaankin. Tässä yhtenä kauniina päivänä huomasin Mäihän kiskovan Tamia hännästä. Ei, Mäihä ei näpännyt Tamin häntää nopeasti etuhampaillaan ja juossut karkuun Tamin vihaisesta katseesta, vaan Mäihä otti hännästä kunnolla kiinni, tapporavisteli ja murisi.. Mitä tekee sitten Tami? Makoilee kohtaloonsa alistuneena paikallaan ja katselee taivasta.. Mäihä on siis selvästi huomannut, että Tamin kovan ulkokuoren alla asustaa todellinen nössö, jota voi kiusata ihan niin paljon kuin ikinä jaksaa. Riimi taas on toista maata: Riimin lutuisen, melkeen nössön ulkokuoren alla asustaa todellinen piru, joka ärähtää pienestäkin virheliikkeesta. Riimin kohdalla Mäihä vain on ottanut huomioon pelkän ulkokuoren, sillä tänään M yritti rei'ittää Riimin korvan ja vaikka R sille ärähti, oli musta paholainen viiden sekunnin päästä uudestaan kiinni korvassa ;)
Kaikesta huolimatta pojatkin ovat alkaneet jollain tavalla lämmetä uuteen tulokkaaseen, etenkin Riimi. Mäihä on päässyt kahdesti mukaan, kun ollaan isojen poikien kans käyty metsäautotiellä juoksemassa (sillon ollaan tietenkin käyty vähän lyhyempi lenkki kuin normaalisti). Lenkeillä Riimi on alkanu vähän leikkimään Mäihän kanssa, tänään ne repi yhdessä samaa keppiä ja jonkun verran ne juoksenteleekin yhdessä. Tami pysyttelee nuorison hullutuksista niin etäällä kuin mahdollista (ts mun jaloissa), mutta sisällä sallii Mäihän tulla nukkumaan ihan kylkeen kiinni.
Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että Mäihä ei ole oikeasti kelpie. Olen tullut siihen tulokseen, että Mäihä on Musta Pantterin valepukuun puettu Vaaleanpunainen Pantteri. Todellinen järjen valo, hammaspyörien raksutuksen voi melkeen kuulla.. Tänään koulun jälkeen ajattelin väsyttää pienen paholaisen perinteisellä aktivointileikillä. Kaikkihan tietää leikin, jossa otetaan pahvirulla, jonka sisälle laitetaan nami ja koiran pitää keksiä miten saa namin kyseisen pahvirullan sisältä. Näytin sitten Mäihälle, että laitoin vähän frolicia paperirullan sisään ja paperirullan lattialle. Mitä tekee Mäihä? Menee innoissaan paperirullan luo, ottaa sen suuhunsa, tiputtaa namin suoraan Riimin etutassujen väliin ja lähtee juoksemaan rulla suussaan ympäri kämppää.. Yritimme toistaa kuvion maksan palalla, mutta Mäihän mielestä paperirulla oli pop ja Riimi sai jälleen helpon herkkupalan ;)Mutta ihan vakavasti puhuen, Mäihä on kyllä aivan ihana ja hassu pentu. Itse asiassa olen miettiny, miksi mulle ei tule pentuja useammin, kun ne on noin helppoja ja kivoja? ;) Mäihä osaa kahden harjoittelu kerran jälkeen kulkea todella hyvin remmissä! Me ollaan nukuttu melkeen joka yö n.7- 8 tuntia eikä Mäihä puhu mitään koko yönä ja aamulla herättää, kun haluaa ulos. Sit Mäihä osaa tulla kutsusta luokse ja tietää, että pitää istua ennen kuin pääsee ulos. Autoilu sujuu hyvin ja Mäihä tutustuu reippaasti uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Agility treenitkin ollaan aloitettu ihan verenmaku suussa, Mäihä juoksee mielellään putkea edes takaisin rotta tai joku muu lelu suussaan. Ja todellinen agilitykoirahan kelpuuttaa ainokasi nukkuma paikakseen putken, eiks vaan? ;)
Pienenä yllätyksenä on tullu Mäihän itsenäisyys, M ei todellakaan ole mikään emon helmoissa nyhjääjä! Tamin ja Riimin kans on tottunu siihen, että ne on napanuoralla kiinni minussa eivätkä ne päästä mua kotona silmistään edes siksi aikaa, että käyn vessassa tai postilaatikolla. Ensimmäistä kertaa kun mentiin Mäihän kans tapaamaan kaveriani läheiseen puistoon niin eipä Mäihää kauheasti meidän seura kiinnostanu, siellä se käveli totisesti omia polkujaan, välillä vaan vilkaisi, että me ollaan edelleen puistossa. Kotonakin Mäihä saattaa nukkua välillä ihan toisessa huoneessa kuin muu porukka ja metsässä viilettää ihan omia reittejään. Mut ei pidä valittaa, halusin itsenäisen pennun ja sellaisen sainkin :) Ja mun mieleen on erityisesti se, että Mäihä vaikuttaa tällä hetkellä hyvällä tavalla hullulta rämäpäältä, joten juuri sopiva pentu mulle :)

Blogin avaus

Aloitetaanpa tämä blogi esittelemällä meidän Sekopäisen Seurakunnan uusin tulokas, joka kotiutui tänään :) Hän on siis australiankelpie uros Dinaisa Moonraker eli Mäihä.

Mäihä on pitkäaikaisten unelmieni ja toiveideni täyttymys saada oma kelpie. Kelpi oli yksi varteenotettavimmista vaihtoehdoista, kun mietin ensimmäisen harrastukoiran hankintaa, mutta sillon päätin siirtää kelpie haaveet tulevaisuuteen, jolloin ehkä osaisin paremmin käsitellä tuollaista energiapakkausta. Unelma omasta kelpiestä ei kuitenkaan sammunut, vaikka göötteihin ihastuinkin ja göötit on kyllä ihan ehdottomasti mahtavia koiria, joita tulen ottamaan jatkossakin. Seurailin sitten agilitykilpailuissa ja näyttelyissä muiden kelpietä ja päätin, että kun hetki on sopiva niin sellaisen itselleni hankin. Ainiin ja silloin mietin, että "lupaan" itselleni seuraavan koiran vasta sitten, kun olen valmistunu johonkin ammattiin.. Noo, pentu tuli, mutta mun valmistumispäivää ei löydy kalenterista piitkään aikaan ;)

Ajatus lähti liikkeelle sitten viime marraskuussa, kun ajeltiin Kajaanin agilitykisoihin. Sillon juteltiin Kauppilan Ritvan (kennel Dinaisa) kanssa yötä myöten kelpiestä ja Ritva kertoi, että aikoo seuraavaan juoksuun astuttaa Mimmin (Kivivainion Diiva Mimmi). Mimmi teki muhun vaikutuksen jo ensitapaamisella iloisella ja hauskalla luonteellaan agilityn alkeiskurssilla -08. Sillon sitten sanoin Ritvalle, että mie haluaisin sit Mimmistä yhden uroksen. Tänään sitten monen vuoden suunnittelun ja haaveilun tuloksena Mäihä asteli taloon :)

Mäihän ensimmäinen päivä uudessa kodissa on sujunu hyvin ja pojatkin otti uuden tulokkaan hyvin vastaan. Tami oli normaali cool ja välinpitämätön itsensä, pentu saa roikkua Tamin perskarvoissa eikä T puhu sille mitään. Riimin reaktio oli sitten vähän erilainen: Riimi nimittäin pelkäs Mäihää kuollakseen! Nyt ei enää pelkää, mutta toivoo varmaan, että pentu katoais yön aikana ;) Riimi on kuitenkin mielissään, kun häntä varten on ilmestyny ihania leluja lattialle! Ja Ikean lasten leikkiputki on Riimistä ihan superjuttu. Ikuinen kakara :)

Mäihä on kyllä tosi pätevä ja reipas pentu. Se on sellainen vieteriukko, joka loikkii pitkin taloa eikä sillä tunnu olevan huolta huomisesta. Olen levitelly lattioille erilaisia pintoja, kuten vaahtomuovia, styroksilevyn ja kuplamuovia eikä ne hidasta Mäihän menoa yhtään, se vaan loikkii menemään :) Mäihän mielestä myös Ikean putki on ihan huippu juttu ja juoksentelee sitä edestakaisin. Toinen huippu juttu on oman peilikuvan ihaleminen. Mäihä saattaa olla pitkätkin ajat eteisen isojen peilien edessä ja yrittää nuolla, raapia ja juosta peilin läpi.
Sit se on kyllä niin mahtava, kun osaa pyytää ulos! :O Kun oltiin tultu kotiin ja ruokailtu niin M alko sitten raapia ulko-ovea ja kitistä. Vein sen sit ulos ja sinnehän se teki niin hienosti pissat ja kakat! Tähän mennessä ei oo kun yks vahinko sattunu sisälle, muuten se on aina hoksannu pyytää ulos. Toinen mahtava juttu on, että heti kun Salkkareitten tunnari alko niin pentu simahti ja nukkui koko jakson! :) En voi ees kuvitella, että meille tulis jotain ongelmia, kun antaa mun kattoa Salkkarit rauhassa, että kiitos vaan kasvattajalle alkeisopetuksesta ;D

Kiitos Ritvalle ihanasta pennusta! :)