tiistai 23. heinäkuuta 2013

Lopussa kiitos seisoo ja matkan varrella kadotitte musta kaiken heikon

Mäihä seuraamassa kisoja 5 kk ikäisenä, kuva Laura Raudaskoski
Viikonloppuna pääsin seuraamaan huippu agilityä, kun olin talkoilemassa agilityn maajoukkuekarsinnoissa, jotka meidän seura tänä vuonna järjesti. Samalla se oli minulle otollinen tilaisuus tarkastella omaa suhdetta kilpailemiseen, joka on nykyisin aika monimutkainen. Oli kivaa olla koiraihmisten ilmoilla pitkästä aikaa, mutta samalla se herätti joukon ristiriitaisia tunteita.Välillä minulla on sellainen tunne, että minulla on palava halu takaisin kisaamaan. Haluan tuntea sen odottavan jännityksen kun astelen lähtöviivalle ja sen onnen tunteen, kun olen päässyt maaliin. Joku pieni ääni kuitenkin sanoo minulle, ettei kannata enää. Kehänauha on asettanut minun ja muiden kilpailijoiden välille rajan, jota en pysty enää ylittämään.

Todetaan faktat. Syksyllä tulee kolme vuotta siitä kun olen viimeksi kisannut. Kolme vuotta. Osittain siksi kisaamisen ajatteleminen on saanut ihan mielettömät mittasuhteet mun päässä. Kisakynnys alkaa olla jo ylitsepääsemätön ja treenaaminen alkaa tuntua vaikealta heti, kun ajattelen kisaamista. Olen toki koko ajan treenannut tavoitteena kisaaminen, mutta kun se on tuntunut todella kaukaiselta, "sitten joskus" tapahtuvalta asialta, on treenaaminen ollut kivaa. Kisojen säännöt ovat ikään kuin antaneet raamit sille, minkälaiseen lopputulokseen pitää pyrkiä, mutta treeneissä olen pystynyt hellittämään kisaamiseen liittyvistä painesta. Heti kun joku mainitseekin kisaamisen tunnen, miten henkinen nutturani alkaa kiristyä.

Riimi, kuva Saara Kangasniemi
Olen miettinyt paljon sitä, missä vaiheessa aloin kasata itselleni paineita pärjäämisestä ja milloin olen viimeksi nauttinut kisaamisesta. Silloin kun aloitin Tamin kanssa kisaamisen astelin lähtöviivalle onnellisena siitä, että olin onnistunut kouluttamaan Tamin ihan itse ja menin aina suurella ylpeydellä näyttämään, mitä me oikein osataan. Silloin osasin olla pieniin asioihin tyytyväinen, kuten siihen, että Tami pysyi lähdössä, aloitti kepit oikein tai suoritti kontaktit hyvin. Kaikki kuitenkin muuttui, kun nousimme kolmosiin. Silloin aloin stressaamaan tuloksesta todella paljon ja kisaamisen mukavuus kärsi siinä samalla.

Riimi, kuva Saara Kangasniemi




Kun me jäätiin pitkälle kisatauolle syksyllä 2010 (joka päättyi mun polven leikkaamiseen seuraavana keväänä) olin todella jumissa meidän kisaamisen kanssa. Kävin kisoissa tekemässä ratoja hirveällä "pakko-tehdä-nolla"- asenteella eikä niistä radoista mitään tullut. Aina ratojen jälkeen sain peitellä itkua, kun olin niin pettynyt itseeni, omaan asenteeseeni ja siihen mihin olin alunperin hauskan harrastukseni vienyt. Silloin juttelin yhden treenikaverin kanssa suhtautumisestani kisaamiseen ja hän kehotti minua ottamaan agilityn enemmän harrastuksen kannalta ja vähemmän vakavasti. Ja neuvoi ettei saisi luovuttaa vaikka tie näyttää kuinka vaikealta ja jos ei tiedä mitä haluaa tehdä niin pitää miettiä mitä ei halua / ei pidä tehdä ja lähteä siitä liikkeellee rakentamaan jotain parempaa. Silloin olin liian rikki tekemään asialle mitään. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen uudestaan miettinyt ja pyöritellyt tätä ajatusta treenaamisen mukavuudesta tajuan, kuinka pakkomielteisesti olen siihen suhtautunut. Kun olen saanut jalostaa asennettani kaikessa rauhassa, olen huomannut, että treenaaminen on ollut kivempaa kuin pitkään aikaan. Pelkään, että alkamalla kisaamaan pilaan kaiken ja olen taas samassa oravanpyörässä, josta olen kovalla työllä opetellut pois. Siksi yritän katsella asiaa uudesta näkökulmasta. Sitten kun alamme kisaamaan niin me edelleen lähdemme sinne voittamaan, mutta nyt vähän erilaisella asenteella; lähdemme voittamaan itsemme, saavuttamaan asetetut tavoitteet ja opettelemaan tekemään asioita myös siksi, että ne ovat hauskoja. Yritän opetella laittamaan hyvän fiiliksen kisoissa pärjäämisen edelle.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Tami

Tami Tamminen viettää lepposia varhaiseläkeläisen päiviä treenaillen ja lenkkeilen.

En ole aikaisemmin innostunut pelaamaan Tamin kanssa koulutuspelejä sen ihan överiksi menneen vireen takia. Tamia kouluttaessa huomaan juurikin tuon tekemäni virheen; nostattaessani sitä liki 7 vuotta olen saanut aikaan sen, että Tamin vire on jo heti koulutustuokion alussa liian korkea. Oppiminen on myös hitaampaa tuon vireen takia kuin muilla koirillani. Toimiva ratkaisu on kuitenkin antaa sen höyrytä aluksi, sen jälkeen se pystyy ajattelemaan ja koulutus edistyy.  Harjoittelussa on se hyvä puoli, että meidän molempien kärsivällisyys kasvaa..

Tamin kanssa ollaan myös ajettu jälkeä (sekä ihmisjälkeä että verijälkeä). Ihmisjälkeä ollaan ajettu enemmän (se kun on ohjaajalle tutumpi kuin verijälki). Verijälkeen olisi tarkoitus tutustua vähän tarkemmin, kun pääsemme opettajamme kanssa samalle paikkakunnalle :)

Tami kävi silmätarkastuksessa 7.3. tuloksena terveet silmät 8,5 vuotiaana. Jaanalla Tami kävi muutaman kerran talvella. Ihan hyvässä kunnossa se oli muutamaa fasettilukkoa lukuunottamatta.