Minua helpotti ajatus, kun Vappu sanoi heti aluksi, että kilpaileminen on taito, jonka oppii vain harjoittelemalla kilpailemista. Ei ole siis olemassa sellaista myyttistä "kilpailupäätä", vaan se on taito, jota voi ja kannattaa kehittää, jos haluaa kilpailla menestyksekkäästi. Riippuu paljon ihmisestä ja hänen fysiologisista ominaisuuksistaan sekä siitä kuinka syttyy kilpailemisesta, kuinka paljon sitä pitää harjoitella.
Kilpailemista tulisi harjoitella kilpailun omaisissa olosuhteissa, kuten epävirallisisssa kilpailuissa tai järjestäen vaikka kaveriporukalla säännöllisesti kilpailun omaisia treenejä. Ohjaajan lisäksi myös koira tarvitsee kokemuksia siitä, miten kisoissa toimitaan. Epävirallisten / kilpailun omaisten treenien etu onkin siinä, että silloin oppii tuntemaan koiransa ja sen miten koira toimii sekä se on hyvä tilaisuus vahvistaa rutiineja. Oleellista on kuitenkin se, että harjoituskilpailuissa käyttäydytään samalla tavalla kuin oikeissakin kilpailuissa. Ja vain harjoittelemalla oppii löytämään itselleen ja koiralleen sopivat rutiinit.
Minusta on aina hyvä idea ilmoittautua kisoihin. Sitten kun olen kisapaikalla minulla tulee voimakas tunne, että mitä ihmettä teen täällä, en ansaitse olla täällä eikä minulla ole yhtään hyvä olla. Suorituksen jälkeen on kuitenkin aina hyvä fiilis, oli se oikeastaan mennyt melkein miten tahansa. Vapun kysyessä, mitä osataitoja tai asioita osallistujat haluaisivat luennon aikana käytävän läpi, kerroin tästä asiasta. Kerroin samalla, että olen kova jännittämään ja todella kilpailuviettinen. Vappu totesi tähän, että todennäköisesti en koskaan opi olemaan jännittämättä, mutta voin oppia sietämään jännitystä ja sen mukana tulevaa kurjaa oloa. Tähän auttaa sisäinen puhe, jolloin voin kertoa itselleni esimerkiksi, että "minun täytyy sietää tämä olo, jotta olen kovassa iskussa radalla". Olen tähän asti yrittänyt löytää sellaisen tilan, jossa jännittäisin sopivasti. Minun olisi kuitenkin parempi keskittyä sietämään se kurja olotila, hyväksyä se ja opetella suorittamaan parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka minusta tuntuukin, että kuolenkin juuri ennen starttiviivaa.
Kävimme myös läpi niitä asioita, mitkä jännittävät kilpailuissa. Minulla jännittäminen johtuu yleensä epäonnistumisen pelosta. En uskalla laittaa itseäni likoon, koska pelkään virheitä, mikä aiheuttaa taas liiallista varovaisuutta, josta seuraa epätavallisia virheitä. Minun täytyisi opetella sellaiseen ajatukseen, että on paljon parempi yrittää ja tehdä virheitä kuin varmistella. Vaikka virhe tulisikin yrittäessäni jotain niin se kertoo vain sen, että olen ainakin yrittänyt täysillä, mutta me ei vaan vielä osattu kyseistä asiaa.
Tunnistin myös itsessäni piirreahdistuneisuutta, jolla tarkoitetaan sitä, että elimistö on yliherkkä jännittämiselle. Silloin sympaattinen hermosto reagoi isosti ja herkemmin jännitykseen, jolloin on aiheellista pyrkiä hyödyntämään parasympaattista hermostoa. Tähän voidaan vaikuttaa esimerkiksi tietynlaisella musiikilla. Tähän auttoi se, kun Vappu kertoi, mitä elimistössä oikeasti tapahtuu meidän jännittäessä ja miten voimme "ehdollistaa" elimistöämme kilpailutilanteisiin.
Puhuimme myös optimaalisesta vireystilasta suoritusta ajatellen. Oikea vireystila koostuu fyysisestä vireystilasta ja oikeista ajatuksista. Sellaista hyvää vireystilaa etsiessä ei pidä tuijottaa tulosta, vaan sitä, miten suoritus itsessään sujui. Tulos ei ole kovin hyvä mittari, koska voimme saada hyvän tuloksen siitä huolimatta, että itse suoritus ei mielestämme ollut hyvä. Päästäksemme siihen meille hyvään vireystilaan meidän pitää kirjata itsestämme ylös asioita miltä treeneissä tuntuu, mitä kautta löydämme ne tavat, jotka meille sopivat.
Minulle oli jotenkin hyvä herätys, kun Vappu puhui virheiden ja epäonnistumisen erosta. On eri asia puhua siitä, että suoritus epäonnistui kun taas sanoa, että tuli virhe. Epäonnistuminen on sellainen epäselvä möykky, jota on hankala lähteä työstämään, mutta virhe on palautetta, joka antaa mahdollisuuden kehittyä. Virheet eivät myöskään ole mikään häpeän asia, vaan jos ei tee virheitä niin ei pysty kehittymään eikä edistymään. Virheitä (erityisesti niitä jotka harmittavat) tulisi tutkia perusteellisesti ja rauhassa, minkä jälkeen voi tehdä toimintasuunnitelman asian korjaamiseksi. Virhe pitäisi nähdä ennemminkin ystävänä, joka vie eteenpäin kuin vihollisena.
Oikeanlainen palautteen antaminen suorituksen jälkeen on myös tärkeää. Meidän tulisi löytää enemmän niitä asioita, joissa onnistuimme ja jotka menivät hyvin kuin niitä mitkä menivät huonosti. Varsinkin todella kilpailuhenkisten ihmisten kohdalla nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että positiivisia asioita pitäisi keksiä (=etsiä) tuplasti enemmän kuin niitä, mitkä ei onnistuneet.
Paljon ajattelemisen aihetta tällaiselle kilpailuviettiselle itsensä ruoskijalle. Lohduttavaa oli kuitenkin se, että kilpaileminen on taito, jota voi harjoitella ja se motivoi minua kehittymään. Ehkä tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin.
Paljon ajattelemisen aihetta tällaiselle kilpailuviettiselle itsensä ruoskijalle. Lohduttavaa oli kuitenkin se, että kilpaileminen on taito, jota voi harjoitella ja se motivoi minua kehittymään. Ehkä tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin.
