Nero tai hullu tai ainakin oon sillä rajalla

Tämä on taas niitä päiviä, kun mua ei olis pitänyt päästää näppäimistön ääreen. Tällä kertaa luvassa on raaka totuus mun koiraharrastuksesta. Mulla menee tän takia mielenterveys, yöunet ja mahdollisuus jatko-opiskelu paikkaan. Mielenterveys miettiessäni, miten opetan jotkut asiat, korjaan jo syntyneitä ongelmia tai pohtiessani, olisinko voinut reagoida jossain tilanteessa paremmin. Yöunet, koska yöllä on paras aika tehdä treenisuunnitelmia, analysoida päivän treenit, laskea onnistumisprosentteja ja vertailla eri opetustapojen hyviä ja huonoja puolia. Lisäksi jos treenit on menneet huonosti niin silloin kriiseilyn takia en saa unta. Jos treenit on menneet hyvin, on onnentunne niin humalluttava, että olen liian levoton nukkumaan. Opiskelupaikkaa en saa, koska en ehdi tehdä ennakkotehtäviä. Päivät menee treenatessa ja illat puhelimessa puhuen, kun mun on pakko saada purkaa jollekin treenien mukanaan tuomia ajatuksia. Mikä on sitten lopputulos? Lauma koiria, jotka ei osaa mitään. Tai jos osaavatkin eivät mielestäni riittävän hyvin. Välillä tämä treenaminen tuntuu siltä kuin itsensä hirttäisi.

Viime viikkoina olen onnistunut Mäihän kohdalla kriiseilemään jopa viiksikarvan virheasennostakin. Jos joku lukija muistaa hämärästi jossain postauksessa lukeneen jotain sen suuntaista, että elämä koirien kanssa sujuisi mukavan seesteisesti ja suhtaudun koiriini epätuomitsevammin kuin aikoihin, niin se on loppu nyt. Olen taas palannut vaaleanpunaisista pilvilinnoista todellisuuteen.

Lähinnä tämä epätoivo johtuu kai siitä, että olen taas alkanut treenaamaan enemmän - kaikkien ongelmien alku. Periaatteessa mitään aihetta näin suureen epätoivoon ei ole enkä oikeen tiedä, mistä olen tämän kehittänyt. Treenit ovat menneet pääasiassa hyvin, oma motivaatio treenaamiseen on ollut viimeisen päälle kohdillaan ja viime aikoina olen saanut nauttia jopa siitä, että Mäihään panostamani työ on alkanut näkyä edistymisen muodossa. Epätoivo kumpuaakin lähinnä treenien jälkeisistä ajatuksista. Onko tämä varmasti hyvä tapa opettaa? Käyttäessäni tätä koulutustapaa saanko suorituksesta aikaiseksi sellaisen kuin mielessäni oleva ihannesuoritus? Olisiko treenissä pitänyt tehdä jotain toisin?

Eniten mieltäni vaivaa ajatus siitä, vienkö Mäihää eteenpäin oikealla tavalla. Olen lähtenyt rakentamaan Mäihän osaamista eri tavalla kuin aiempien koirieni enkä oikeen vieläkään tiedä mitä tästä tulee. Tamin ja Riimin kohdalla ajattelin, että pennun on osattava tiettyyn ikään mennessä tietyt asiat ja treenisuunnitelmat on rakennettava kisaikää silmällä pitäen. Mäihän mullistaessa elämäni reilu vuosi sitten, halusin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa harrastamiseen. Mäihän kanssa olen pohjustanut eri lajeja tarkoituksenani luoda ajatusta tekemiselle, ideaa, että yhdessä tekeminen on kivaa - tavoittelematta minkäänlaista osaamista siinä vaiheessa. Samalla yritin tarkkailla ja ennakoida, millainen Mäihästä tulee, jotta pystyisin tukemaan kehitystä oikealla tavalla.

Nyt viimeisen kahden kuukauden aikana olen alkanut kartuttaa Mäihän osaamista eri lajeissa. Se ei ole ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Mäihässä on harrastamisen kannalta myös haastavia ominaisuuksia, mutta suurempi ongelma on ihan jossain muualla. Pääni sisällä. Ennen kuin alan suunnittelemaan jonkun asian kouluttamista, mietin etukäteen miltä haluan valmiin suorituksen näyttävän. Koen pystyväni muokkaamaan suorituksesta haluamani jos tiedän tarkalleen, mitä lähden tavoittelemaan. Vähän samalla tavalla kuin arkkitehti suunnittelee ensin rakennuksen ennen kuin sitä lähdetään toteuttamaan. Harvoin rakennusta lähdetään rakentamaan sillä ajatuksella, että katsotaan mitä tästä nyt tällä kertaa tulee.

Tiedostan kuitenkin tämän tavan riskit. Toivoin 6 -vuotiaana prinsessa juhlia. Unelmoin kuukausia juhlien koristelusta, kakusta ja lahjoista. Kun päivä vihdoin koitti, olin pettynyt ja itkinkin siitä osan. Eikä se johtunut juhlista - päinvastoin. Juhlat olivat hienot, talo oli koristeltu viimeisen päälle ja päivän kruunasi kummini tekemä barbie- kakku. Vaikka juhlat olivat hienot, ne eivät pärjänneet unelmille. Odotuksissa on aina se vika, että tulee aina vähän pettymään. Saman pelkään tapahtuvan Mäihän kanssa. Tulenko koskaan olemaan tyytyväinen koiran osaamiseen, jos liikkeet eivät näytä yhtä upeilta, vauhdikkaita ja näyttäviä kuin kuvitelmissani?

Lisäksi mulla ahdistaa oman osaamiseni puute. Tällä hetkellä mulla on sellainen tunne, että tarvitsisin apua joltakin osaavalta enemmän kuin koskaan. Tarvitsisin jonkun, joka sanoo mulle, että me ollaan menossa oikeaan suuntaan tai vastaavasti ohjaisi mut sivupolulta oikealle tielle. Juttelen paljon ihmisten kanssa puhelimessa koulutusasioista ja olen äärimmäisen onnellinen, että mulla on sellaisia ihmisiä joille voin purkaa koulutusajatuksiani. Mulle on todella paljon hyötyä siitä, että joudun perustelemaan jollekin miten joku asia tehdään ja miksi se tehdään niin. Se auttaa minua ymmärtämään paremmin tekemisiäni ja miksi oikeastaan teen niin miten teen, oli kyse sitten tottiksen kouluttamisesta tai agilityn ohjauksesta. Parasta on se, että keskustelukumppani puhuu kanssani samaa kieltä ja kykenee kyseenalaistamaan asioita. Silloin syntyy ne parhaat oivallukset asioista. Silti pelkkä puhelimessa puhuminen ei kykene korvaamaan kouluttajaa, joka osaa kertoa mikä menee hyvin tai huonosti, mitä pitäisi muuttaa ja missä on parantamisen varaa.

Ahdistusta olen repinyt myös siitä, että jäljestyksessä käteni eivät käy kuin entisellä mateenpyytäjällä eivätkä agilityssä jalkani ole enää kuin sillä kuulusailla sinisellä bussilla, jolla ei jalkoja ollutkaan. Jäljestyksessä takeltelen ja sotkeudun liinaan oikeen sujuvasti, varsinkin kun tuon otuksen eteneminen jäljellä on kohtalaisen verkkaista. Liinan käyttöön tarvitsisin paljon opastusta, se tuntuu mulle vaikeimmalta asialta tällä hetkellä. Siinä on sitten vaikeaa yrittää keskittyä koiran lukemiseen, kun en saa omaakaan tonttiani hoidettua kunnialla.

Heti kepeistä eroon päästyäni olen treenannut kuin huippu-urheilijat, mutta mitään tuloksia siitä ei ole näkyvissä. Juokseminen on edelleen yhtä tuskaa, jalkaan sattuu lyhyenkin matkan jälkeen enkä ole vieläkään tottunut siihen, ettei jalka ole enää entisensä. Lähtökohtaisesti en ole nopea - oman historian kulta-aikanakin olin keskitason alapuolella niin reaktionopeuksissa kuin pikamatkalla. Näiden leikkauksien jälkeen tilanne ei ole parantunut enkä ole kyennyt saavuttamaan edes omaa tasoani. Omaa hitauttani en voi muuttaa, mutta kouluttamalla koirani hyvin voin edes jotenkuten yrittää paikata sitä. Siinä riittääkin haastetta.

Näihin tunnelmiin päätän tämänkertaisen raporttini harrastusrintaman tämänhetkisistä huolenaiheista. Viimeisiksi sanoiksi voisi sopia, että itsesääli on todella koukuttavaa, kun sille antaa pikkusormensa.. :P Niin ja pitäisi vissiin kaivaa kamerakin esiin tuolta kaapin kätköistä, kesä alkaa olla Rovaniemelläkin jo pitkällä, mutta mulla on laittaa esille kuvia jostain maalis-huhtikuun vaihteesta..

P.S Tamin tilanteesta sen verran, että jalka ei ole parantunut kipulääkityksen aikana, joten keskiviikkona ollaan menossa lääkäriin.

Että näinikkäästi

Kuvasta näkee, miten "hyvin" meillä menee. Nyt en oikeen tiedä, pitäsikö tässä itkeä vai nauraa. Kahden päivän sisällä ollaan vietetty eläinlääkärillä aikaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tami alkoi ontua noin viikko sitten. Aluksi ontuminen oli satunnaista ja ajattelinkin sen menevän levolla ohi. Levosta huolimatta Tami alkoi loppuviikosta kävellä ajoittain kolmella jalalla. Maanantai-iltana huomasin, että seistessään Tami ei varaa ollenkaan vasemmalle takajalalle, vaan lepuutteli sitä selkeästi. Tiistaina lähdettiin käymään eläinlääkärissä. Jalkaa ei kauaa tarvinnut tutkia, kun kipeä kohta paikannettiin polven seudulle. Eläinlääkäri epäili, että Tamin ristisiteessä on mahdollisesti jonkinasteinen vaurio. Eläinlääkärin mukaan tilanteessa on hyvää se, että Tami liikkuu suhteellisen hyvin. Se kertoo ainakin sen, ettei ristiside ole voinut napsahtaa kokonaan poikki.

Eläinlääkärin kanssa päätettiin, ettei jalkaa aleta vielä kuvaamaan, koska ontuminen on alkanut niin vähän aikaa sitten, ettei kuvissa todennäköisesti näkyisi mitään. Ensi hoidoksi siis lepoa ja kipulääkettä, jos tilanne pahenee kipulääkkeestä huolimatta / ontuminen ei lopu kahdessa viikossa, jalka kuvataan. Siinä vaiheessa aikaa on kulunut sen verran, että mahdolliset muutokset näkyvät. Toistaiseksi siis seuraillaan. On kyllä surkea tilanne :(

Eilen käytiin Riimin ja Mäihän kanssa Pellossa. Mäihän ruoto läpivalaistiin kokonaisuudessaan ja Riimiltä tutkittiin selkä. Nuo terveystarkit pelottaa kyllä aina yhtä paljon. Vaikka järjellä ajatellen tiesin, ettei Mäihässä voi olla mitään suurempaa häikkää, niin se ei siinä tilanteessa paljoa lohduttanut. Varsinkin kun mulla on vielä tuoreessa muistissa Riimin terveystarkit parin vuoden takaa, enhän silloinkaan olisi uskonut, että koirassa on mitään vikaa..

Tällä kertaa osasin Riimin kohdalla asennoitua siihen, että jotain muutoksia sillä suurella todennäköisyydellä on, mutta toivoin tietenkin koiran kannalta parasta (kivuttominta) vaihtoehtoa. Nikamat ja nikamien välit oli siistit eikä niistä löytynyt mitään huomautettavaa. Suhteessa muuhun luustoon ristiluussa oli enemmän kalkkia ja on mahdollista, että siinä on jotain ahtaumia. Kuvat lähetettiin eteenpäin Kennelliittoon ja nyt odotellaan, mitä sieltä arvioidaan. Toistaiseksi Riimiä hoidetaan kipulääkkeellä, täsmällisempi hoito aloitetaan, kun tiedetään mistä on kysymys.

Mäihä läpivalaistiin mukavin tuloksin :) Kuvanneen eläinlääkärin arvio lonkista oli B, kyynärät 0/0, polvet 0/0 ja selkäranka kuvattiin terveeksi. Nyt sitten jäädään odottamaan lonkkien ja kyynärten osalta virallista arviota Kennelliitosta, toivottavasti pysyvät samana! Nyt kun Mäihän ruoto on todettu kaikin puolin terveeksi, voidaan harrastaa hyvällä omallatunnolla mitä halutaan, huippua! :) Pään sisältöä ei kelpiltä kuvattu, sillä se olisi suurella todennäköisyydellä ollut muusina tai pahimmassa tapauksessa tyhjää täynnä. Itse asiassa ei sen toteamiseen mitään kuvaamista tarvita, tuollaiset asiat kun tuppaavat näkymään päällepäin.. Arvoitus: kun ruokakaapin (sisältää mm. muroja, leipää, keksejä, pastaa..) ovi jää auki, mitä kelpie päättää pistellä poskeensa? Paketin muffinssivuokia.

Riimi 4 vee!

Ei voi muuta kuin todeta, että aika menee kyllä kauhean nopeeta! Mun rakas Riimi täyttää jo 4-vuotta. Onnea myös Riimin sisaruksille ympäri Suomen! :)

© Saara Kangasniemi