Minä ja mun pää

Kesäkuun 26. päivä saavutin tälle vuodelle asetetun tavoitteen - ja vielä kuukauden etuajassa, huisia! Jälleen palaan kauden alussa asettamaani tavoitteeseen; pyrin päästämään irti jatkuvasta täydellisyyden tavoittelustani. Tuona kyseisenä päivänä oli tarkoitus käynnistää tuon vaiheen toinen osa (ensimmäinen osa suoritettiin viime syksynä, kun osallistuin Mäihän kanssa agility kurssille). Tarkoitukseni oli altistaa itseni epämukavalle tilanteelle, sellaisille jotka jo valmiiksi tuntuvat tukalilta. Tämän teen ainoastaan siksi, että huomaan selviäväni niistä hengissä, vaikka puitteet eivät ihan täydelliset olisikaan. Tarkoituksena oli ottaa kokemuksesta kaikki tarvittava informaatio irti ja keskittyä hyvään fiilikseen.

Tällainen tilanne minulle oli osallistua täysin keskeneräisen koiran (Mäihän) kanssa epäviralliseen agilitykisaan. Takoituksena oli - ihmisenä kasvamisen lisäksi - kartoittaa vähän missä tällä hetkellä mennään. Minusta tuntuu, että meillä on Mäihän kanssa vain joukko ongelmia, joista en tiedä, mitä pitäisi lähteä ratkomaan ensin. Ajattelin, että epävirallinen kisa olisi juuri otollinen paikka käydä vähän tarkastamassa tilannetta.

Onnistuimme ainakin näyttävässä sisääntulossa; minä vielä fiilistelin kuulokkeet korvissani, kun ystäväni (joka toimi tuomarina) oli meitä jo jonkin aikaa huudellut, viittoillut ja lopulta ohjasi radalle.. ;) En ole hyvä tällaisissa yllättävissä tilanteissa, joten kisa ei saanut ihan parhaita mahdollisia lähtökohtia, mutta oma moka, kun ei ole kuulolla. Minua ei muka jännittänyt ennen starttia, mutta heti kun menin Mäihän kanssa lähtöviivalle jalkani valahtivat aivan veteliksi. Oli ihan kamala tunne! Muistin sentään käydä kehumassa lähdössä, kun ei roikkunut ja kehua ja härkkiä kontaktit (radalla oli pelkkä puomi ja oli nätisti). S-putkeen meni todella kovalla vauhdilla ja tuli pois, ei olla tehty pitkään aikaan, ei ollut varmaan tottunut. Hylly tuli siitä, kun lopussa mun jalat ei vaan yksinkertaisesti liikkuneet ja Mäihä kerkesi valita vääriä esteitä. Lopputuloksena voin todeta, että meidän agility ei ole tällä hetkellä niin katastrofaalista, millaiseksi olin kuvitellut sen ennen starttia.

Mutta omista kisahermoista olin enemmän kuin yllättynyt - tai siis niiden olemattomuudesta. Aikaisemmin muistan jännittäneeni kisoissa sillä tavalla sopivasti; onnistuin kääntämään jännityksen hyväksi taistelu fiilikseksi. Silloin jos kisoissa ei jännittänyt yhtään enteili se yleensä huonoa. Tuo epävirallisissa kokemani jännitys hipoi enemmän toimintakyvyttömyyden rajaa kuin mitään muuta. Nyt pitäisi saada uskoa omaan tekemiseen ja sen myötä enemmän epävirallisia startteja alle. Ei kai siinä muu auta, kun lähteä etsimään kadoksissa olevia rutiineja ja oikeaa fiilistä, jos mieli tekee vielä kisakentille.