Katson edessäni juoksentelevaa Mäihää. Sen meno näyttää niin keveältä ja helpolta, kun se spurttailee edelläni, tekee välillä nopeita suunnanmuutoksia ja lopulta heittäytyy kierimään onnellisena maahan. Se selkeästi nauttii vauhdin hurmasta ja kaikki sen olemuksessa kertoo siitä, että se on luotu menemään kovaa. Näyttää siltä, kun sitä ei vaivaisi mikään. Sen kevyttä liikehdintää katsellessani en voi olla miettimättä, että noin kolme vuotta sitten näihin aikoihin Mäihä palaili vuoden kestäneeltä tauoltaan agiltyn pariin. Nyt karvas totuus iskee vasten kasvoja; tältä tauolta ei enää palata.
Katselen haikeana Mäihän agilityuraa Youtubesta. Löydän videoista niitä parhaimpia hetkiä, mutta myös karvaita pettymyksiä, joiden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Kaikki Mäihän huippuhetket eivät ole tallentuneet kameralle, esimerkiksi yhtään virallisten kisojen nollaa ei ole videolla. Silti mielestäni ne radat, jotka on saatu talletettua kertoo hyvin meidän agilityurasta. Mäihä oli miljoonan virheen koira, jonka kanssa aina jokin uusi asia hajosi kisatilanteessa. Sen kanssa harrastaminen oli aina veitsenterällä taiteilua; kontakteja korjattiin kisauran alussa paljon, sen jälkeen tuli keppiongelma ja lopulta korjattiin järkyttävää rimojen tiputtelua. Kuitenkin kaiken napsahtaessa kohdalleen koin sellaisen fiiliksen, mitä en ole koskaan aikaisemmin radalla tuntenut. Saatiin mennä kovaa, nauttia vauhdista, tehdä yhdessä. Sitä vaan ei unohda.
Vielä onnellisempi olin, kun sain katsella Mäihän menoa radan reunalta. Aluksi oli tarkoitus, että ryhmämme kouluttaja astuu Mäihän lainanappuloihin raskauteni ja siitä palautumisen ajaksi. Kuitenkin nähdessäni tämän parivaljakon radalla tulin siihen tulokseen, että halusin tarjota Mäihää hänelle kisakaveriksi, kun hänellä ei sellaista sillä hetkellä ollut. Mäihä syttyi aivan uudella tavalla päästessään uuden ohjaajansa kanssa radalle. Tiedän, että Mäihän kanssa tekemäni virheet rasittivat jonkun verran meidän suhdetta eikä Mäihä sitä kautta päässyt oikeuksiinsa kanssani. Tämä ihminen kuitenkin on aidosti kärsivällinen ja pääsee menemään todella kovaa radalla - aivan täydellinen ohjaaja Mäihälle. Mäihä olikin aina mitä onnellisin koira, kun se sai radan jälkeen kiivetä ohjaajan syliin ja nauttia rapsutuksista. Sitä katsellessani tulin onnelliseksi ja olen todella iloinen siitä, että Mäihä pääsi treenaamaan tuollaisen ihmisen kanssa. Harmi, että heidän piti kohdata näin myöhään.
Aika kuultaa muistot, sanotaan. Tämä on totta. Mäihän kanssa agility oli upeaa, vaikka se ei läheskään aina ollut helppoa. Välillä se oli tahtojen taistelua ja vääntämistä, mutta myös huippu hetkiä ja onnistumisia.
Yhden onnistumisen haluan jakaa tähän, mikä tapahtui kolme vuotta sitten. En laita tätä tähän sen takia, että tältä radalta tuli nollavoitto, vaan siksi, että muistan elävästi sen tunteen, kun päästiin maaliin - tämä oli ensimmäinen täydellinen onnsituminen Mäihän kanssa monen pettymyksen ja epäonnistumisen jälkeen. Rata on siis Lagun epiksistä huhtikuulta 2014, kun Mäihän kanssa palattiin vuoden tauolta taas agilityn pariin. Tuon radan fiilistä ei vain unohda, vaikka siitä on kulunut jo kolme vuotta. Se oli Mäihää parhaimmillaan; äärimmäistä nopeutta yhdistettynä hallittuun menemiseen. Mäihä <3 nbsp="" p="">
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti