Huono kenraali tietää hyvää ensi-iltaa - ja toisinpäin

© Saara Kangasniemi

Viime lauantaina kisattiin molempien poikien kanssa Kemissä. Riimi kisasi pelkästään agiradan ja Tami molemmat tarjolla olleet startit. Lisäksi Riimi kisasi Piirinmestaruusjoukkueessa (!), Tamin jäädessä tänä vuonna varakoiraksi. Kisoihin valmistautuminen tuntui vaikealta niin henkisesti kuin fyysisestikin; jouduin kasaamaan itseni tosi alhaalta ennen kuin pystyin ajattelemaan, ettei näistä kisoista tarvitse tulla viime vuoden toisintoa ja nilkan kipuilu esti lenkit/treenit lähes kokonaan ennen kisoja. Niin, viime vuoden piirinmestikset oli elämäni kauheimmat kisat. Ei ollut kauhean miellyttävää juosta ratoja hirveässä kipulääke tokkurassa, toinen jalka tunnottomana. Ei siitä sen enempää.

Minna Jokisaaren kakkosille suunnittelema agilityrata olisi ollut ihan kiva jos olisin pystynyt viemään sen niin kuin olisin halunnut. Sille radalle valssit olis ollu takaaleikkauksia parempi vaihtoehto, mutta koska takaa ohjaaminen oli kuitenkin mahdollista, päädyin kokeilemaan sitä. Valssatessa mun nilkkaan sattu tosi paljon, joten ajattelin yrittää rasittaa sitä mahdollisimman vähän, jotta pystyisin juoksemaan päivän muutkin radat.

Riimi tuntu mun mielestä tosi h-i-t-a-a-l-t-a, siis ihan etanalta. Aivan oikeasti. Ei siinä, että ite olisin ollu mikään Usain Boltin veroinen juoksija, en todellakaan. Nilkutin eteenpäin niin nopeasti kuin kykenin, yrittäen pitää ajatukset suorituksessa enkä hoosiannaa huutavassa nilkassa. Sitä paitsi radalla tajusin, että ne takaaleikkaukset ei oikestaan ollenkaan sopinu sille radalle, ainakin ne tuntui tosi kököiltä. Rämmittiin kuitenkin nollalla maaliin, mutten uskonut ajan riittävän alkuunkaan, kun meitä ennen oli tehty ainakin kaksi nollaa. Joten yllätyin aidosti, kun palkintojen jaossa kuulutettiin, että Riimi voitti (reilulla ihanneajan alituksella ja selvällä erolla toiseksi tulleeseen!), sai SERTin ja menolipun kolmosluokkaan! Ihan huisia! :))

Tamin kanssa en yllättynyt yhtään siitä, että tulokset jäi heikoksi enkä varsinkaan siitä, etten ollut yhtään tyytyväinen. Ainoa tavoite oli tehdä kaksi rataa, joiden jälkeen olisi hyvä fiilis eikä tuntuisi siltä, että alisuoriuduttiin. Tästä tavoitteesta jäätiin kirkkaasti, jonka tiesinkin etukäteen. Tami kun ei irtoa yhtään ja ainoa tasan varmasti toimiva ohjauskuvio on valssit. Sellainen koira yhdistettynä ohjaajaan, joka ei pysty juoksemaan sitä vertaa, että pystyisi tekemään edes jonkinlaisen valssin on erittäin huono yhdistelmä. Miksi sitten asetan sellaisia tavoitteita, joista tiedän etukäteen, etten pysty niitä saavuttamaan? Sen ku tietäis.

Tuloksina siis hyl ja erittäin hidas nolla. Hyl oli ihan oma moka, en ehtiny näyttämään takaakiertoa ja Tami hyppäs hypyn väärinpäin. Olis pitäny valita siihen ihan erilainen ohajsukuvio, mutta enpä tajunnu. Nolla rata oli kärsimystä alusta loppuun asti. Aluksi se sika karkas lähdöstä ja jouduin tekemään alun ihan eri tavalla kun olin ajatellu. Lopussa jalkaan sattu niin paljon, etten oikeastaan tajunnu käskyttää ollenkaan ja _kävelin_ radalla. Hitto olin pettyny itseeni, jälleen kerran.

Illan viimeinen rata oli Piirinmestaruusjoukkue, jossa Riimi meni joukkueen viimeisenä. Joukkueemme ensimmäisen koirakon hylkääntyessä, loppujen piti tehdä tulos jos mielittiin palkinnoille. Riimi meni ihan hyvin, saatiin radalta ilmeisesti 5 vp. Riimi oli menossa väärälle esteelle ja karjaisin sille aika kovasti > Riimi the herkkis otti siitä itteensä ja kämmäsi keppien aloituksen. Teki kumminkin reippaasti radan loppuun, kun jatkoin käskyttämistä normaalisti. Joukkueemme sijoittui lopulta kolmanneksi.

Ilmoitin molemmat pojat vielä Rovaniemen kisoihin muutaman viikon päähän, mutta nyt on ainakin sellainen fiilis, etten edes aio suunnitella seuraavia kisoja Tamille. Haluaisin, että mulla olis tähän ratkaisuun joku parempi perustelu kuin perinteinen "nyt vaan tuntuu siltä", joka on mun mielestä perusteluna riittämättön - ehkä jopa selittelyä. Musta vaan jotenkin tuntuis hyvältä keskittyä Tamin kanssa treenaamiseen ja hauskanpitoon kuin kisoissa ravaamiseen ilman kunnollista tunnetta. Olen inhonnut itseäni viime kisoissa poikkeuksellisen paljon, koska en ole pystynyt olemaan sydämellä mukana Tamin kanssa radalla. Toisaalta välillä olen ajatellu, että tuo ratkaisu on väärä. Pelkään eniten sitä, että mun omien valintojen seurauksena mulla loppuu Tamin kanssa aika kesken; sehän täyttää syksyllä jo 6! Eikä me olla ehditty saavuttaa vielä mitään! Onneksi en kuitenkaan ehtiny kriiseillä tätä asiaa tämän enempää, kun löysin Göötti lehden viime syksyltä. Siellä oli juttu Millan super-Nuuskusta, joka kisasi agilityä vielä viime syksynä 12,5 vuotiaana! Toivottavasti Tami pysyis terveenä niin mekin voitais yltää yhtä hienoon kisauraan kuin Nuuskulla :) Selvennän vielä, että vaikka nyt pidetäänkin taukoa kisoista se ei tarkoita, että olisin luovuttamassa tai lopettamassa. Treenaaminen jatkuu samaan malliin, tavoitteet pidetään kirkkaana mielessä ja niitä tavoitellaan täysillä. Kisoissa meidät nähdään kuitenkin seuraavan kerran sitten kun mulla on sellainen olo, että pystymme tekemään parhaimpamme ja voin olla aidosti ylpeä meidän suorituksesta. Haluaisin vielä löytää sen fiiliksen, joka meillä oli sillon kun tehtiin kolmosissa meidän eka 0-voitto. Sillä radalla oli kaikki kohdallaan, kaikki oli jotenkin niin helppoa, vaivatonta. Täydellistä. Olen varma, että se tunne on vielä tuolla jossain, se pitää vain löytää uudestaan.

Yritän kuitenkin keskittyä mukaviin asioihin kuten Riimin luokkanousuun, ihan hurjaa että sekin on muka kolmosissa :)