Mikä tekee parhaasta parhaan?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä Tornion kisoista asti, missä ajassa normaalisti olisin kirjoittanut romaanin. Yleensä kun saan inspiraation kirjoittaa tänne, sormeni suorastaan liitävät näppäimistöllä yhtä matkaa ajatukseni kanssa ja tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan kirjoittaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä tätä tekstiä on ollut vaikeaa kirjoittaa ja välillä olen jopa ajatellut, etten julkaisisi tätä ollenkaan. Selitän vain, että olen laiska blogin pitäjä ja kisoista kerron, että meni ihan semi kivasti, ens kerralla paremmin ja se siitä. Kuitenkin mitä enemmän olen tätä asiaa miettinyt, sitä enemmän olen halunnut jakaa ajatukseni jotenkin. Ehkä tämä tuntui luontevalta väylältä, kun olen niin huono puhumaan ajatuksistani. Ehkä tämä on tapani käsitellä tätä asiaa, kun tiedän, että tässä on kyse paljon isommasta jutusta kuin yksistä kisoista. Ehkä vain kiinnyin tähän tekstiin ja pienen kieroutuneen mieleni tuottamiin, suhteellisen täysjärkisen ihmisen ajatuksen kulkua muistuttaviin, hajatelmiini.

Olen siis miettinyt suhdetta itseeni ja kilpailemiseen. Sitä mikä tekee parhaasta parhaan. Mistä voittajat on tehty? En saanut tekstiin oikeastaan minkäänlaista punaista lankaa, vaan kirjoitin tämän siinä järjestyksessä, kun ajatukset tulivat mieleeni. Ajatukset ovat siis yhtä sekaisin ja epäloogisessa järjestyksessä kuin päässäni. Tervetuloa pääni sisään!

Ainiin ja niitä joita kiinnostaa: mun ja Riimin Tornion viikonlopun saldona 5, 0 (sij 5), 5 ja hyl. Pieneen rupellihäntään olen todella tyytyväinen: varsinkin lauantaina onnistuttiin vaikeammissakin ohjauskuvioissa moitteetomasti ja intoa pienellä koiruudella oli koko viikonlopun. Videot radoista olen katsonut apauttiarallaa tsiljoona kertaa ja Riimi on niissä ehdottomasti se taitavampi osapuoli. Itse asiassa videot näyttää niin kauan hyvältä, kun ei katso ohjaajaa. Nii-in myönnän, ettei hiusten harjaaminen edes kerran kuussa tekisi ainakaan huonoa.. Tällä hetkellä kuitenkin toivon, että olisipa sotkuinen kampaus ollut ainoa vikani.

Mielestäni voittajilla ei vain ole "sitä jotain" jonka ansiosta pärjäävät kisoista toiseen ja saavuttavat mainetta ja mammonaa. Eikä voittajaksi voi syntyä, mutta siihen voi kasvaa. Näin ainakin haluan uskoa. Voittamisen voisi tiivistää neljään iihin: itseluottamukseen, intohimoon, innostukseen ja iloon. Intohimoa, innostusta ja iloa meidän tekemisestä kyllä löytyy, mutta mitenköhän olisi tuon itseluottamuksen laita? Ohjaamiseni oli Torniossa todella ponnetonta, josta ei paistanut itseluottamus eikä usko omaan tekemiseen. Vaikea sitä on siihen meidän tekemiseen saada jos sitä ei yksinkertaisesti ole.

Olen treeneissä yrittänyt seurailla sellaisia ohjaajia, joilla uskon olevan vahva itseluottamus. Heitä yhdistää yksi asia. En ole ikinä kuullut heidän kehuvan suorituksiaan ylenpalttisesti tai tuovan itseään julki. Aiemmin luulin sen johtuvan siitä, että he ovat niin kunnianhimoisia, etteivät ole suorituksiinsa tyytyväisiä. Nyt olen kuitenkin tajunnut, ettei heidän tarvitse. Itseluottamushan perustuu ihmisen omaan käsitykseen itsestään eikä muiden käsitykseen hänestä. He tietävät itse olevansa hyviä, joten ei heidän tarvitse kuulla sitä enää muilta. Myönnän syyllistyväni siihen, että haen muilta hyväksyntää. Miksi annan muiden määrittää itseni sen sijaan, että tekisin sen itse? Miten ikinä voin perustaa itseluottamukseni muiden antamiin mielipiteisiin? Eihän se tule kestämään.

Jokaisen pitäsi olla itselleen se paras valmentaja: tiedän itsestäni kaiken mahdollisen, olen aina saatavilla ja voin valmentaa itseäni loputtomiin. Olenko kuitenkaan itse itselleni se paras mahdollinen valmentaja? En. Se millainen olen itseäni kohtaan on yhtä tärkeää kuin se millainen olen muita kohtaan. Ja sen voin sanoa, että jos valmentaisin muita samalla tavalla kuin itseäni niin kukaan ei tulis mun treeneihin enää :P Mun pitää myös opetella rohakaisemaan itseäni eikä aina miettiä, että mitä tein huonosti ja mitä olisin voinut parantaa. Toki mun pitää pystyä antamaan itselleni rakentavaa kritiikkiä, mutta tällä hetkellä "sisäinen jutteluni" sisältää lähinnä masentuneita huomautuksia siitä mitä en osaa, marinaa ja nalkutusta.

Viime aikoina olen keskittynyt miettimään pahimpia puutteitani. Yksi niistä on se, etten vain yksinkertaisesti osaa käsitellä minkäänlaisia epäonnistumisia. Tämä ei ole siis ongelma pelkästään harrastuksissa, vaan oikeastaan kaikilla elämänalueilla. Epäonnistuessani ajattelen olevani huono ihminen: epäonnistumiset vaikuttavat siis voimakkaasti omaan käsitykseen itsestäni. Täytyy myöntää, että se on tehnyt mun elämästä monella tavalla vaikeampaa.

Olen myös miettinyt, katsonko tätä asiaa nyt aivan väärästä näkökulmasta. Onko mun sittenkin vaikemapi käsitellä onnistumisia kuin epäonnistumisia? Onko mahdollista, että Rovaniemen kisojen hyvät radat vielä painoi takaraivossa, kun Tornion radat oli ohjaajan osalta ihan törkeää räpeltämistä? Miten voisi siirtää onnistunut suoritus voimavaraksi eikä odotusten taakaksi?

Näin meidän kesken; pelkään epäonnistumisia. Pelkään tehdä virheitä. Rauno Virta sano mulle koulutuksessaan, että ainoastaan virheiden tekeminen on kehittymisen edellytys. Ei voi löytää sitä "veitsen terää" jos ei tee virheitä. Kuulostaa fiksulta ja on aivan varmasti täysin totta, mutten ole jostain syystä pystynyt vakuuttamaan itseäni siitä, että virheiden tekeminen ei tekisi minusta huonoa. Tätä on ihan hirvittävän vaikeaa selittää. Kun annan itselleni kritiikkiä en kohdista sitä tekoihin vaan itseeni: en tavallaan kykene erottamaan ihmistä ja tekoja toisistaan. Kaikkihan sen tietää, ettei ihmisestä tee tyhmää se, että hän on tehnyt jotain tyhmästi. Taas myönteisessä palautteessa en koskaan ajattele, että olen itse hyvä vaan se, että kerrankin tein jotain hyvin. Tästä seuraa se, että kisoista tullessani en näe itseäni samanlaisena ihmisenä kuin sinne lähtiessäni. Jokin sen päivän aikana muuttu eikä yleensä mitenkään parempaan suuntaan.

En ole myöskään niin vahva, että voisin olla ajattelematta, mitä muut ajattelee. Myönnän miettiväni sitä aika paljon. Kuitenkin haluaisin, että käsitys omasta itsestäni ja siitä "omasta jutusta" olis omassa päässä niin vahvana, etten epäilis sitä hetkeäkään muiden sanomisten takia. Kunpa voisin vain sanoa et "hei, jos tää ei oo sun mielestä hyvä niin ei siinä mitään, mun mielestä tää on." Sehän se on tärkein, että joku juttu on mun mielestä hyvä.

Olen aina ihaillut sellaisia kilpailijoita, joiden olemuksesta heti näkee, että hän luottaa taitoihinsa. Jo pelkästään olemuksessa on voimaa, kun hän astelee lähtöviivalle. Hän luottaa koiraansa. Radalla molemmat antavat kaikkensa. Maaliin he tulevat voittajina. Eivät välttämättä kilpailun voittajina, mutta itselleen voittajina. Kisapaikalta he lähtevät yhtä itsevarmoina kuin tullesaankin. Toivon, joskus vielä uskonkin, olevani sellainen.