Aamulla lähdetään ajamaan kohti Oulua. Ennen puolta päivää makaan leikkauspöydällä. Iltapäivään mennessä polvi on leikattu. Sitten voin vain odottaa ja toivoa.
Tämä päivä on mennyt sellaisessa ristiriidan hurmassa. Tuntuu, että tähän kokemukseen kuuluu kahtia jakautuvat tunteet. Voikohan sitä tuntea itsensä pelokkaan toiveikkaaksi? Jos voi, niin siltä musta nyt tuntuu.
Pelottaa. On selvää, että jos kaikki menis aina kuin elokuvissa en olisi menossa neljänteen polvileikkaukseen. Sitä väkisinkin miettii, mitä kaikkea voi tapahtua. Vaikka olen ollut tässä tilanteessa aiemminkin, silti se pelottaa. Ehkä vielä enemmän nyt, kun tietää miten moni asia tästä riippuu.
Tänään annoin itselleni luvan haaveilla. En paljoa, ihan vähän vain. Tiedän, etten ikinä pääse kaikista kivuista eroon eikä ole mahdollista saada takaisin niitä asioita joista olen jo joutunut luopumaan. Kuitenkin ajatus siitä, että tämä on mahdollisesti viimeinen leikkaus tuntuu helpottavalta. Jos voisin vihdoinkin jättää tämän elämänvaiheen, edes osan näistä kärsimyksistä, taakseni se olisi melkein parasta mitä mulle vois ikinä tapahtua. Kaikista peloista huolimatta näen ehkä vähän toivoa raunioiden keskellä.
Ei muuta. Pitäkää peukkuja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti