Turha sitä on alkaa odottelemaan, että täällä tapahtuisi jotain raportointi kynnyksen ylittävää, joten on keksittävä tikusta asiaa. Siksi ajattelin kirjoitella viime aikoina aivokapasiteettiani vieneet ajatukset pois päästäni, jotta saisin sinne tilaa mm. ruotsia, biologiaa ja uskontoa varten...Muutama päivä sitten lääkäri arvioi polven jälkitarkastuksessa, että se on lähtenyt paranemaan hyvin. Sain luvan käydä koirien kanssa pieniä lenkkejä ja polkea vähän kuntopyörällä. Kummallista, miten tällaiset pienet asiat parantavat elämänlaatua kummasti :) Oikea kuntoutus päästään aloittamaan vasta kuukauden päästä. Luutuminen on vielä liian kesken ja normaalissa kävelyssäkin on vielä ihan riittävästi haastetta. Enää en onneksi hoipertele kuin juoppo luistinradalla, vaan kävely alkaa näyttää kutakuinkin normaalilta. Jalkakin tuntuu hyvältä - ei tosin vielä omalta. Tuntuu kummalliselta, kun polvi ei enää lonksu mihinkään suuntaan, on suora ja kestävän oloinen. Muutos entiseen on kuitenkin niin suuri, että totuttelu vie oman aikansa, mutta ainakin
toistaiseksi olen ollut äärimmäisen tyytyväinen leikkaukseen :)
Treenailu on pyörinyt viime aikoina mielessä suhteellisen säännöllisesti, kun olen välillä ollut tuuraajana 3-luokan agility treeneissä. Nii-in, jos syksyllä sanoin, että pidän taukoa niistä hommista niin enpä sitten onnistunut pysyttelemään poissa... Aiemmin vain mölli tasoisille koirakoille treenejä vetäneenä, on ollut kyllä mukavan haastavaa kouluttaa kuninkuusluokkalaisia. Ryhmä on ihan huippu ja tää on ollut yksi niistä ryhmistä, joista olen kokenut saavani kouluttajana eniten - toivottavasti olen vastavuoroisesti pystynyt antamaan koulutettavilleni jotain :)
Jostain syystä kyseisen ryhmän kouluttaminen on tuntunut sellaiselta kokemukselta jota olen tarvinnut. Olen kokenut, että olen löytänyt jotain kauan sitten kadottamaani. Liekö aika ja mukavan ryhmän satunnainen kouluttaminen tehnyt tehtävänsä, mutta kauan karkuteillä ollut motivaatio treenaamiseen tekee paluutaan. Toistaiseksi se näkyy vain nippuna erilaisia treenisuunnitelmia ja koirien turhanpäiväisten temppujen repertuaarin kasvamisena. Tällä hetkellä tuntuu, että treenimotivaatio alkaa tosiaan pursuta yli äyräidensä. Kun kasvattelen sitä vielä muutaman kuukauden ja kidutan itseäni yksipuolisilla kuntoutusjutuilla, saakohan mua enää treenaamasta pois lainkaan?
Toisaalta tiedostan myös, että tällä rauhallisella kuntoutustahdilla heinäkuu voi tulla mulle liian nopeasti. Voi olla, etten ehdi kisata tänä vuonna ollenkaan. Olisihan se tietenkin kiva yrittää avata Tamin kanssa seuraavan kesän SM-nollatili jo syksyllä ja yritää Usvan kanssa nollia kakkosista, mutta toisaalta en halua pilata kiirehtimällä mitään. En polvea enkä motivaatiota. En halua mennä kisoihin vain kokeilemaan pysyykö pakka kasassa, vaan mun on oltava varma siitä, että pystyn liikkumaan radalla hyvin ja jonkunlainen tae hyvien tulosten saavuttamisen mahdollisuudesta olisi kiva saada. Viime aikoina olenkin miettinyt, pitäisikö mun pyhittää tämä vuosi kokonaan kuntoutumiseen ja treenaamiseen - ainakin agilityn osalta? Aiempien leikkauksien jälkeen en ole osannut antaa itselleni niin paljoa aikaa, mitä olisin todellisuudessa toipumiseen tarvinnut. Olisinko tällä kertaa fiksumpi?
Nyt kun Mäihä täyttää ylihuomenna vuoden, olen miettinyt sen tulevaisuuden näkymiä eri harrastuksissa. Mäihänhän otin nimenomaan harrastuskoiraksi; tarkoituksenani tutustua sen kanssa mahdollisimman moneen eri lajiin. Olen kuitenkin viimein ymmärtänyt ajan rajallisuuden ja sen, että vaikka kuinka haluaisin harrastaa sen kanssa säännöllisesti montaa lajia se ei ole mahdollista, vaan on tehtävä jonkunlaista valintaa. Olen tehnyt pohjia useampaan lajiin, mutta vielä ei ole kirkkaana mielessä, mihin tullaan panostamaan enemmän. Lajien poissulkeminenkaan ei ole helppoa; itse haluaisin kehittyä monessa lajissa. Lisäksi Mäihän kanssa olis tosi mukava treenata kaikkea; vielä ei ole löytynyt lajia, jossa Mäihällä ei olisi ollut intoa ja yritystä. Mäihälle ei tunnu niinkään olevan merkitystä sillä mitä treenataan - kunhan pääsee tekemään jotain.
Agilityä ollaan ehditty käydä treenaamassa yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä, mutta Mäihä on ehtinyt osoittaa pätevyytensä. Systemaattinen agilityn treenaus saa tosin odottaa siihen asti, että saan koipeni paranneltua. Mäihä menee jo tässä vaiheessa sellaista kyytiä, ettei mulla olis mitään toivoa pysyä sen kyydissä
puolikuntoisella jalalla - saa nähdä tulenko pysymään sitten terveelläkään.. Mäihällä on kova halu tehdä agilityä, jonka takia sen palkkaaminen on välillä haastavaa - itse tekeminen toimii Mäihälle parhaimpana palkkana eivätkä makupalat sitä aina kiinnosta. On taas hauskaa huomata, miten "vanha" laji tarjoaa uuden koiran kanssa ihan uudenlaisia haasteita :)Toisaalta yksi syy kelpien hankkimiseen oli kiinnostukseni maastolajeja kohtaan ja tutustuttuani niihin vähän paremmin, kiinnostukseni on vain kasvanut. Maastolajeissa Mäihän vahvuudet, kuten mainio nenänkäyttö, sinnikkyys ja yritteliäisyys pääsevät oikeuksiinsa. Viime aikoina myös tokokärpänen on päässyt puraisemaan. Olen viimein huomannut, miten toko sopii hyvin tällaiselle perfektionistille. Paimmennusta ainakin pitää käydä muutama kerta kokeilemassa, jos mahdollisuuksia sen säännölliseen treenaamiseen ei ole. Sitten olisi vielä muutama laji joihin olis kiva tutustua paremmin..
Mäihäkin on tosiaan vasta vuoden, joten ehkä tuollaista on vielä liian aikaista miettiä. Viime kädessähän terveystulokset sanelevat ainakin sen, missä määrin tullaan
agilityä ja pk-juttuja treenaamaan. En kyllä usko, että tarkeissa on mitään ongelmaa, mutta haluan kuitenkin saada varmistuksen asialle ennen kuin alan treenaamaan sen kanssa enemmän.Normaalisti en edes miettisi koko asiaa - menisin, tekisin ja katsoisin sitten joskus mihin päädyttiin. Tämä toimettomuus ja ympärilläni olevat neljä seinää alkavat kuitenkin jo sen verran ahdistaa, että sitä tulee mietittyä ja murehdittua kaikenlaisia (turhiakin) asioita. Kotona nyhjöttäminen ja polven kuntouttaminen ei todellakaan ole mukavaa. Sanalla sanoen kypsää hommaa. Pitää kuitenkin toivoa, että kuntoutuminen lähtis menemään oikeaan suuntaan ja pääsisin taas takaisin normaaliin elämään. Ei kai tässä muuta voi sanoa.
Tästä piti tulla lyhyt, yleisluontoinen päivitys, mutta aika kaus siitä tavoitteesta taas jäätiin :P Kuten aiemminkin ollaan nähty muutaman viikon blogihiljaisuutta seuraa aina metripäivitys. Mulla olis vielä niin paljon tarinoitavaa, mutta valitettavasti en ehdi kirjoitella hengentuotteitani tällä erää tämän enempää. Seuraavaan kertaan siis!
P.S Te
kstin joukossa vilisevät kuvat on otettu viikonloppuna Rattosjärvellä, kun pakkanen oli vielä siedettävissä lukemissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti