perjantai 3. helmikuuta 2012

Kasvukipuja

Olen viime aikoina miettinyt, mistä ihmisen kyvystä luopuisin, jos voisin. Luopuisin oikein mielelläni unelmoinnista. Haluaisin olla joku koiran tapainen eläin; en murehtisi menneitä tai toivoisi tulevaisuudelta mitään. Eläisin hetkessä, kaikki olisi minulle vain tässä ja nyt. Jos en pystyisi unelmoimaan, en kykenisi kaipaamaan. En kaipaisi jotain kauan sitten menetettyä tai osaisi toivoa parempaa - minulle se hetki olisi ainoa, josta voisin olla varma. Tosin eihän minulle ole tällä hetkelläkään muuta varmaa kuin tämä hetki. En halua kuitenkaan tiedostaa sitä rajoitusta, vaan matkaan unelmissani vuosien päähän.

Sillä on kai oltava joku tarkoitus, miksi ihminen pystyy unelmoimaan. Jokaisella meistä on monia hajonneita unelmia historiassaan. Pystyykö ilman rikkoutuneita unelmia kasvamaan isoksi? Samalla kun unelma rikkoutuu opitaan jotain tärkeää elämästä - ne ovat kai niitä elämän realiteettejä. Huomataan mihin pystytään ja mihin ei. Mikä on mahdollista, mikä ei.

Jossain vaiheessa lapsi kasvaa isoksi ja lakkaa uskomasta joulupukkiin. Nuorille taas aina vakuutellaan, että heistä on ihan mihin tahansa he ikinä haluavatkaan. Aikuisina he huomaavat, ettei se ollut totta. Välillä minusta tuntuu, että alan lähestyä tätä ikää. Joidenkin unelmien kantava voima katoaa ja ne tippuvat maahan, murskaantuen pienen pieneksi palasiksi.

Toisaalta on se niinkin, että ihmisten unelmat vaihtuvat ja muuttuvat matkan varrella. Lapsenahan kaikki haluavat olla astronautteja ja prinsessoja, myöhemmin sitä haluaa jotain aivan muuta. Vaikka unelmat eivät olekaan pysyviä, kyky unelmoida säilyy. Olen valinnan edessä: elänkö mielummin lintujen lähellä kuin yritän hankkia itselleni siivet?

1 kommentti: