Minä olen muuttunut, itseluottamus nollassa

Viime aikoina olen pohtinut tämänhetkistä harrastuselämääni. Tämä ei sinällään poikkea normaalista tilanteesta, mutta jotenkin viime aikojen treenit ovat saaneet minut mietteliääksi. Viime aikoina ollaan treenattu paljon, mutta treenit eivät ole olleet niin suunnitelmallisia kuin olisi pitänyt eikä treenien määrään nähden edistymistä ole tapahtunut. Siitä huolimatta en ole muuttanut treeneissä juuri mitään. Miksi?

Vielä Rovaniemellä minut tunnettiin pedanttina treenaajana, joka treenasi joka päivä jotain ja jolla oli tarkka suunnitelma siitä, mihin pyrki. Olin sanalla sanoen määrätietoinen. Silloin minulla oli selkeät tavoitteet, jotka pidettiin kirkkaasti mielessä ja niiden eteen tehtiin töitä jokaisessa treenissä. Treenaaminen oli kuitenkin ennen kaikkea ennakkoluulotonta; en halunnut tehdä asioita niin kuin niitä oli aina tehty, vaan halusin kokeilla uutta ja rikkoa omia rajojani kouluttajana. Silloin kuin onnistuin se tuntui valtavan upelta!

Mikä on muuttunut? Olen jossain vaiheessa hukannut uteliaisuuden/kokeilunhalun ja epäonnistumisen pelko on ajanut etenemishalukkuuden edelle. Usko omiin taitoihin on hävinnyt ja kunnianhimoa ei ole enää riittävästi jäljellä. Takerrun taas liikaa mielikuvaan täydellisestä suorituksesta enkä uskalla lähteä kokeilemaan, koska mitä jos jonkun liikkeen lopputulos ei pärjääkään mielikuvalle? Tulenko koskaan olemaan tyytyväinen koiran osaamiseen, jos liikkeet eivät näytä yhtä upeita, vauhdikkaita ja näyttäviä kuin kuvitelmissani? Virheiden pelko on johtanut siihen, että en anna itselleni enkä koiralle mahdollisuutta yrittää ja epäonnistua. Treenaamisestamme puuttuu tällä hetkellä ennakkoluulottomuus ja uskallus kokeilla.

Minun ongelmani on se, että treenit junnaavat paikoillaan, koska epäonnistumisen pelossani en uskalla kokeilla mitään uutta. Aikaisemmin toimin siinä tilanteessa toisin. Silloin huomatessani ongelman saatoin hetken harmitella asiaa, mutta nopeasti kuitenkin lähdin ratkomaan sitä ja keksimään tapaa mennä eteenpäin. Nykyään ongelmien tullessa esiin lamaannun enkä osaa oikein tehdä mitään asian ratkaisemiseksi. Uskon tämän johtuvan osittain siitä, että olin aikaisemmin kunnianhimoisempi - se kantoi tuollaisissa tilanteissa. Toistan vain mekaanisesti samoja asioita enkä pysty kehittämään ratkaisua ongelmaan.  

Toinen asia mikä vaikuttaa etenemisen pysähtymiseen on ehkä se, että pysyttelen liian tiiviisti mukavuusalueella. Uskon, että tämä johtuu myös epäonnistumisen pelosta. Olen yrittänyt miettiä, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua jos lähtisin kokeilemaan jotain erilaista. Mitä oikein pelkään? Sitä, että en osaa ratkaista eteen tullutta ongelmaa?  Toimin näin, vaikka tiedän, ettei edistymistä voi tulla tällä tavalla. Minun pitäisi haastaa itseäni kokeilemaan jotain, mikä veisi minut pois mukavuusalueeltani ja lähteä reippaasti ratkaisemaan ongelmia heti nähdessäni merkkejä sellaisesta. Epäonnistumisen pelko on jossain asioissa niin voimakas, että jään mielummin vanhaan, tuttuun ja turvalliseen, kun kokeilen jotain uutta, vaikka mieli tekisikin.

En osaa jotenkaan vetää yhteen tätä tekstiä. Olen kirjoittanut samasta aiheesta joskus aikaisemminkin ja jotenkin turhauttaa, että painin saman asian kanssa vieläkin. Tiedän, että tässä asiassa riittää työstämistä ennen kuin pääsen perille.