On paljon helpompaa vastaanottaa tieto siitä, että joku on kuollut, kun tehdä itse päätös siitä, milloin joku kuolee. Se vastuu meillä on kuitenkin siinä vaiheessa, kun otamme lemmikin. On osattava tehdä se päätös, kun siitä parhaimmasta ystävästä tulee hauras ja heikko. Piikun kohdalla mieli pysyi virkeänä loppuun asti, mutta kroppa petti. Mennessäni katsomaan sitä häkkiin se heilutti häntäänsä ja yritti juosta koppia ympäri - niin kuin hänellä oli innostuessaan tapana tehdä.
Piiku oli meidän perheen ensimmäinen koira - ja samalla myös ensimmäinen, jonka olemme joutuneet hyvästelemään. Hän on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Olin eskarissa, kun Piiku tuli meille. Piin elämä oli päättyä jo nelikuisena, kun sille annettiin viikko aikaa löytää oma koti. Muistan aina sen illan maaliskuuun 31. päivä vuonna 1998, kun olimme veljeni kanssa menossa nukkumaan. Isä tuli kuitenkin vielä sanomaan huoneemme ovelle, että tulkaa katsomaan, kuka täällä on. Samalla Piiku käveli huoneesta sisään. Olin pakahtua onnesta, sillä olin haaveillut omasta koirasta. Annoin hänelle keksin ja Pii meni murustelemaan sitä olohuoneen matolle. Piiku oli unelma, josta tuli totta.
Piiku kasvoi mukanani nuoruusvuoteni. Nuoren koulukiusatun tytön elämässä Piiku oli kaikki kaikessa. Koulussa ollessani odotin aina kovasti, että pääsen kotiin ja Piikun kanssa metsään rauhaan. Hänen turkkiinsa on itketty monet itkut, kun minulla on ollut paha mieli ja hänen kanssaan on jaettu monet ilot ja onnistumiset.
Tuntuu jotenkin raadolliselta kerätä Piin valjaat ja lelut laatikkoon ja viedä ne varastoon. Jotain suurta ja merkittävää puuttuu elämästäni. Vaikka Piiku ei ole ollut aktiivisesti elämässäni muutamaan vuoteen, koska hän on asunut vanhemmillani, mutta silti hän on ollut mukana ajatuksissani usein. Siitä huolimatta välillä tuntuu, onko minulla oikeutta olla surullinen?
Välillä on vaikeaa tajuta, että hän on poissa. On vaikeaa käsittää, etten enää voi rapsuttaa hänen pehmeää turkkiaan tai katsoa häntä hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä. Ollessani Rovaninemellä oli vaikeaa kulkea tyhjän häkin ohi. Ruokkiessani koiria purskahdin itkuun, kun tajusin, ettei viidettä kuppia tarvita. Sisimmässäni tiedän, että ratkaisu oli oikea, vaikka ikävä on suuri.
Vaikka tämä olikin elämäni raskain ja vaikein tilanne niin olen silti tyytyväinen, että sain olla mukana saattamassa Piikua viimeiselle matkalle. Olen onnellinen, että hän oli kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa, että käveli omin jaloin klinikalle ja laittoi makaamaan omalle paikalleen. Sitten katsoin rakasta ystävääni viimeisen kerran hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kiitin kaikesta. Sen jälkeen hänen oli aika mennä.
Kiitos äiti ja isä Piikun hyvästä hoidosta. Kiitos rakas Piiku, kaikesta. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.
Piiku 13.11.1997-5.4.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti