Ittensä kanssa on saanut eniten otella, mutta se on todella vaan saanut tiukentamaan otetta.

Olen viime aikoina miettinyt koiraharrastuselämäni muuttumista - tai oikeastaan mikä siinä on tärkeää. En ole vuosiin voinut pröystäillä menestyksellä koiraharrastuksessa enkä osaa oikein sanoa, onko minulla koskaan ollut oikeasti aihettakaan sellaiseen. Oppinut olen 13 vuoden harrastusurani aikana sitäkin enemmän.

Koiraharrastus ei ole koskaan ollut minulle pelkästään harrastus. Varsinkin aikaisemmin ihmisille se asia ei selkiytynyt ja tulinkin varmasti usein väärinymmärretyksi niin kaveripiirissäni kuin kanssakilpailijoiden keskuudessa. Minun kohdallani kaikki toiveet ja unelmat ovat kiteytyneet koiraharrastukseen. Siksi on äärimmäisen epäreilua tulla sanomaan toiselle epäonnistumisen hetkellä, että tämä on vain koiraharrastusta. Muistan joskus luonnehtineeni, että minulle jokainen epäonnistuminen on ollut kuin pieni kuolema, vaikka se ei ole ollutkaan mitään oikeiden kärsimysten rinnalla. En ehkä enää  kiteyttäisi asiaa noin voimakkaasti, mutta minun mielestäni tuossa on ihan hyvä näkökulma.

Vaikeudet ovat opettaneet ja olenkin elänyt monenlaisia aikoja koirieni kanssa, mikä on tuonut näkökulmaa asioihin. Näiden harrastusvuosien aikana olen yrittänyt ja epäonnistunut sekä oppinut erottamaan ne sillat mitkä pitää polttaa takanaan niistä silloista, jotka täytyy ylittää. Myös viimeisen vuoden aikana tapahtuneet muutokset, ovat mielestäni tehneet hyvää harrastuselämälleni. Vaikka koiraharrastus on elämäntapa, josta en luovu, niin siinä vaiheessa, kun elämään on tullut muita tärkeitä asioita niin joutuu tarkastelemaan sen mertkitystä uudelleen. Koiraharrastus on minulle edelleen rakas ja tärkeä asia, mutta siinä onnistumiset ja epäonnistumiseet eivät enää määritä minua ihmisenä. Nykyään pystyn epäonnistumisenkin hetkellä olemaan armollisempi itselleni eikä minun tarvitse enää peitellä itkua, jos en pärjääkään kisoissa niin hyvin kuin olin toivonut. Pystyn ajattelemaan epäonnistumisenkin kynnyksellä, että olen edelleen se sama arvokas ihmisolento, joka lähti kotoa aamulla.  

Olen aina aikaisemmin kärsinyt itseluottamuksen puutteesta ja olen jo pitkään tiedostanut sen. Suurin pelkoni on aina ollut jotenkin se, että ihmiset kiinnittävät huomiota minun huonoimpiin hetkiini ja miettivät, mitä tuo tekee edes täällä. Olen aina kokenut huonommuuden tunnetta siitä, että kaikki muut kouluttajat ovat kokeneempia, taitavampia ja vaikkamitämuuta enemmän kuin minä. En osaa sanoa, mikä on muuttunut, mutta nykyään en tavoita tuota tunnetta kauhean hyvin. Tällä hetkellä minulla on ajatus, että olen monia muita etuoikeutetummassa ja onnellisemmassa asemassa, kun saan ylipäänsä harrastaa ja kilpailla koirieni kanssa. Itsestäänselvyys monelle, minulle pitkän työn ja ajatuksen muutoksen tulos.    

Mäihä oli minun itseluottamukselleni liian suuri pala kakkua. Niin kuin Mäihän lainaohjaaja hienosti kiteytti yksien agility treenien jälkeen: se on kuin ajaisi jarruttomalla ferrarilla jossa kaasu vielä hirttää kiinni. Mäihä sai viimeisetkin itseluottamukseni rippeet ojan pohjalle ennen kuin yhteistä taivaltamme oli takana edes vuoden päivät. Sille sovitin suuria saappaita, itselleni vaan vielä mahdottomamman kokoisia. Siitä huolimatta ajattelen, etten mitään sen kanssa elämästäni ajasta vaihtaisi pois. Olen sen avulla löytänyt itselleni mahdottoman kokoisten saappaiden tilalle sopivammat kengät, joilla pääsee paljon paremmin eteenpäin.

Mäihä lenkillä