Tunteiden vuoristorata

Minä olen jotenkin niin kypsä koirieni varhaiseen eläköitymiseen harrastuksista. Miksi juuri siinä vaiheessa, kun koira on parhaassa iässä, se on koulutuksellisesti hyvällä tasolla ja vihdoinkin pääsisi nauttimaan kisaamisesta, se pitää laittaa eläkkeelle? Vaikka olen kuinka hyvin huoltanut koiriani ja pyrkinyt treenaamaan niitä määrällisesti vähän, keskittyen treenien hyvään laatuun, niin aina sama juttu. Tamin kanssa aikanaan kävi juuri samoin; juuri sillä hetkellä kun olimme saavuttaneet hyvän tason ja kisaaminenkin alkoi rullaamaan niin jouduin siirtämään sen eläkkeelle. Enkä tarkoita nyt sitä, että kisaaminen olisi  ykkösprioroteetti, päinvastoin. Yhdessä tekemisen mielekkyys on minulle se asia, millä on oikeasti eniten merkitystä. Mäihä on pennusta pitäen rakastanut agilityä ja varsinkin nyt, kun se oli saanut ohjaajan jonka kanssa sai mennä täysillä ja joka ymmärsi sen oikkuja, menetys tuntuu paljon suuremmalta.

Voisi luulla, että Mäihän eläkkeelle jättäminen olisi minulle helppoa, koska olen tehnyt sen kerran aikaisemminkin (vuonna 2013). Olisin jotenkin työstänyt ajatusta valmiiksi eikä se tulisi uutena asiana. Käsittelen sen nopeasti, pääsen yli, jatkan elämää. Ei se kuitenkaan niin mene - pääsen välillä todella syvälle näissä tunteissa, mitkä liittyvät tähän asiaan. Tuntuu jotenkin siltä, kun itseltä olisi taas katkaistu siivet ennen kuin ehti edes kokeilla lentämistä. Toki, luovutin Mäihän ohjaamisen toiselle ohjaajalle viime kesänä, mutta he ehtivät kokeilla siipiään vielä vähemmän aikaa. Minua harmittaa myös hänen puolestaan sillä, vaikka yhteisiä treenejä ei ehtinyt kertyä kauhean montaa niin silti hän panosti Mäihään pohtimalla treenejä ja tulemalla hallille varta vasten sitä treenaamaan. Ja varsinkin kun he pääsivät niin hyvään alkuun ja olen varma, että he olisivat päässeet valtavan pitkälle yhdessä. Katsellessani tätä paria radalla sisälläni on aina läikähtänyt onnen tunne; molemmat ovat selkeästi nauttineet menemisestä. Harmittaa heidän molempien puolesta.

Kuljen tällä hetkellä pettymyksen ja helpotuksen vuoristorataa. Helpotus tämä on siinä mielessä, että oireet olivat niin voimakkaat, että ehdin miettiä jo vaikka mitä. Tieto siitä, että Mäihä voi jatkaa normaalia aktiivista elämäänsä helpottaa kummasti pettymyksestä selviytymistä. Nyt kun tiedän, mikä karvaista ystävääni vaivaa, osaan valita asiat mitä voin tehdä sen kanssa ilman, että rasitan sitä liikaa. Mäihä kuitenkin tarvitsee aktiivisena koirana jotakin tekemistä niin nyt ei auta muu kuin keskittyä muihin lajeihin ja löytää riemu niistä. Tällä hetkellä minulla on vähän vaikeaa miettiä edes Mäihän kanssa treenaamista, mutta onneksi tässä on pari viikkoa aikaa sulatella asiaa, kun se on sairaslomalla. Siinä vaiheessa varmaan lähdetään taas uudella innolla treenaamaan niitä lajeja, joita voidaan jatkaa (toko ja rally-toko).