Sattuipa kerran että..

Elämässä on mahtavaa, kun uskaltaa antaa hyville asioille mahdollisuuden tapahtua. Ei mieti liikaa onko jokin järkevää, vaan tarttuu hyvältä tuntuviin ajatuksiin ja antaa kohtalon hoitaa loput. Kun tällainen tarjous tulee eteen niin silloin pitää uskaltaa tarttua siihen. Niinpä meille muutti saksanpaimenkoira Nimbus (Priamon Nimbus).

Kuulin Nimbuksesta ystävältäni, jolla on koira Nimbuksen emän ensimmäisestä pentueesta, sekä Nimbuksen veli. Molemmat ovat todella miellyttäviä koiria, joten Nimbuksen ottamista ei tarvinnut kauaa miettiä.

Nimbus täyttää kohta 10 kuukautta. Lähes kaikki ovat halunneet tietää, mitä "vikaa" Nimbuksessa on ollut, koska se on palautunut kasvattajalle. Koirassa ei ole mitään vikaa. Edellisestä kodista se palautui perhesyiden vuoksi, elettyään tarhakoirana. Nimbusta ei ole juurikaan koulutettu, joten olen joutunut aloittamaan sen koulutuksen perusasioista.

Alun järkytyksen jälkeen Tami ja Mäihä ottivat Nimbuksen hyvin vastaan. Sisällä pidän niitä kahdella puolella, jotta ne pysyisivät rauhallisempina. Lenkitän niitä kuitenkin yhdessä, mutta en anna niiden silloinkaan vimmata keskenään, vaan haluan niiden keskittyvän rauhalliseen ulkoiluun.

Pyysin Nimpan kasvattajaa ottamaan välikuvat ennen luovutusta. Lonkat ja kyynärpäät näyttivät siisteiltä. Kuvanneen eläinlääkärin arvio BB ja 00. Virallisiin kuviin mennään maaliskuun lopulla. En voi olla mainitsematta Nimbuksen tuplakannuksista eli kynsien leikkuuseen käytettävä aika kirjaimellisesti "tuplaantuu" :)

Viikon verran olemme tutustelleet keskenämme enkä voisi olla yhtään enempää tyytyväinen Nimbukseen. Se on kulkenut mukanani monissa treeneissä eikä se välitä mitään halleista, oudoista alustoista tai toisista treenaajista, vaan se keskittyy minuun. Yhteisessä arjessa meillä kummallakin riittää opeteltavaa juuri Nimbuksen kouluttamattomuuden vuoksi. Nimbukselle ei ole juttu eikä mikään hypätä  metrisen portin yli ja minulle ei ole temppu eikä mikään unohtaa ruokia pöydille.. Tästä syystä ruokavarat ovatkin aika hyvin huvenneet parempiin suihin.

Nimbuksen kanssa olemme lähteneet treenaamaan perusjuttuja; kohteita (kosketuskeppi, kosketusalusta, kuonokosketus), luopumista ja vapautuksia. Tarkoitus olisi alkaa treenaamaan kesällä maastoja (jälki, haku) ja jos poika tykkää uida niin kokeilemme varmaankin vepeä.

Kiitos Pekalle ihanasta Nimppa-Liljasta!

Postauksen kuvat on ottanut Kati Kuuttila, kiitos Kati upeista kuvista!

Pii 15-vuotta!

Huomenna meidän Pii juhlii 15 vuotissynttäreitään. Tai no tarkkaan ei tiedetä minä päivänä Pii on syntynyt, kun Pii tuli meille vähän arveluttavista oloista. Se kuitenkin tiedetään, että marraskuussa se on syntynyt; minä ja velljeni vain päätimme, että Piin synttäreitä juhlitaan 13. päivä.

Pii tuli naapurillemme sattumalta noin 4 kuukautta vanhana maaliskuussa -98. Naapurillemme oltiin annettu ohjeeksi, että jos pentu ei löydä viikon sisällä kotia niin se pitäisi lopettaa. Veljeni ja minä (erityisesti minä) olimme haaveilleet koirasta ja menimmekin katsomaan naapurin lasten kanssa pentua. Ihastuimme pentuun samantien. Enää ei ollut sitten muuta tehtävää kuin taivutella vanhempamme. Isä ja äiti lupasivat käydä katsomassa pentua ja sen jälkeen miettiä asiaa. Yllätys olikin todella mieluinen, kun isä yhtenä iltana toi Piin meille tutustumaan! Muistan miten annoin sille keksiä ja Pii meni murustelemaan sitä olohuoneen matolle :) Siinä vaiheessa Pii oli kiertänyt meidät kaikki tassunsa ympärille ja unelma omasta koirasta oli vihdoinkin totta. Pii johdatti minut koiraharrastusten maailmaan, kun kokeilimme agilityä, tokoa ja kävimme mätsäreissä. Ja se maailma vei minut mukanaan.

Pii viettää vanhempien luona leppoisia eläkepäiviä. Nykyään se viihtyy myös paremmin sisällä ja nukkuukin yöt sohvalla. Lenkeillä Pii käy sen verran kuin jaksaa ja Rattoksessa se jaksaa vielä hyvin myyrästää aina kun siellä käydään.

Onnea rakas  <3>

Mäihän sairaskertomus

En ole kirjoittanut asiasta aiemmin, koska en ole uskaltanut ennen tarkempaa selvitystä spekuloida asiaa suuntaan tai toiseen. Nyt ollaan saatu asioihin varmuus, joten tässä koko sairaskertomus kokonaisuudessaan:

Kaikki alkoi siitä, kun vein Mäihän parin kuukauden tauon jälkeen rutiini tsekkaukselle Jaanan luo. Mäihä ei ehkä normaalistikaan ole mikään helpoin käsiteltävä, mutta nyt se oli selkeästi kipeä. Aina kun Jaana yritti käsitellä lannerankaa Mäihä murisi, venkoili ja yritti tikata. Mäihän tehdessä kaikki hoitoyritykset mahdottomaksi tultiin siihen tulokseen, että lanneranka pitää kuvata, jotta tiedämme, onko selässä jotain muutoksia joiden takia se olisi kipeä. Mäihän selkähän on kuvattu 1 v 3 kk ikäisenä eikä silloin siellä näkynyt mitään muutoksia, mutta tulimme Jaanan kanssa siihen tulokseen, ettei kuvaamisesta ainakaan mitään haittaa olisi, vaan saisimme lisää tietoa siitä, miten hoitokuviot menee jatkossa.

Kun pääsin kotiin soitin samantien ajan Seinäjoen eläinklinikalle Jarmo Rintasalolle. Viime maanantaina kävimme sitten kuvauksissa. Helpotus oli suuri, kun eläinlääkäri ei löytänyt kuvista mitään poikkeavaa, vaan nikamat ja nikamien välit olivat siistit. Kun luustosta ei kerta löytynyt mitään vikaa ell tuli siihen tulokseen, että tämä on jotain lihasperäistä - joten ei muuta kuin soittoa Jaanalle. Saimme Jaanalle ajan onneksi jo samalle viikolle. Lannerangasta sitten löytyikin fasettilukko, joka oli todennäköisesti painanut hermoa ja se oli aiheuttanut lannerangan arkuuden. Uusi aika katsottiin muutaman viikon päähän. Sitä ennen pidetään Back on Trackia yöt ja harjoitusten jälkeen kokeillaan palautusjuomaa. 

Tässä vielä kuva Mäihän lannerangasta (ikä 2 v 8 kk)

Päivässä vaihtui kesäkuusta syksyyn,

liian nopeasti iso pallo pyörähtää.

Meitä ei nähty tänä kesänä kisakentillä, mutta ei myöskään treeneissä. Jälleen kerran jouduimme vaikeuksien uhreiksi, joten kesän saldo treenirintamalla jäi aika heikoksi. Kesän alussa ehdittiin käydä jokunen kerta hakumetsässä ja jälki pelloilla, mutta sen jälkeen ollaan käyty vaan agilityn aluevalmennuksen treeneissä kerran kuussa. Nyt ollaan potkaisemassa treenien täyteistä syksyä käyntiin, toivottavasti ehdittäisiin ottaa vähän kiinni menetetyissä treeneissä!

Agilityn aluevalmennuksessa ollaan oltu neljä kertaa toteamassa, että treenaaminen on meitä lahjattomia varten. Ei ne ongelmat treenaamatta katoa eikä yhteinen sävel löydy ilman treeniä, ainakaan minun kokemukseni mukaan.Tällä hetkellä meidän tekeminen on aikamoinen katastrofi, kun ohjaajalla on kaksi vasenta jalkaa ja koiralla neljä erittäin vikkelää koipea.. Minä olen hakenut radoille lisää vauhtia pururadalta, mikä on kostautunut polven kipuiluna.

Aluevalmennuksen lisäksi ollaan päästy muutaman kerran treenaamaan ulkopuolisten silmien alle vierailevien kouluttajien treeneissä. Viime viikonloppuna meitä oli kouluttamassa Anne Savioja, josta tykkäsin paljon. Todella perusteellinen ja mukava kouluttaja, jonka radoilla oli vaihtelevasti luukutusta ja teknistä vääntämistä. Ja minä ehkä vihdoinkin opin tekemään sokkarin oikein. En varmaan ole tätä ennnen tehnyt sokkareita edes treeneissä, joten jo oli aikakin opetella!  ;)

Viime viikon lauantaina olikin kiva päivä kun käytiin göötti porukalla tekemässä verijäljet läheiseen metsikköön. Tami pääsi ekaa kertaa ajamaan verijälkeä ja hienosti se menikin :) Tätä yritetään vielä päästä tekemään muutama kerran tämän syksyn aikana.

Etsiessäni tähän tekstiin kuvia, löysin tämän.

 
Nykyään on aika haikeaa käydä kotona. Tulee aina mietittyä, onko se viimeinen kerta kun me nähdään. Onhan vielä aikaa?

Minä ja mun pää

Kesäkuun 26. päivä saavutin tälle vuodelle asetetun tavoitteen - ja vielä kuukauden etuajassa, huisia! Jälleen palaan kauden alussa asettamaani tavoitteeseen; pyrin päästämään irti jatkuvasta täydellisyyden tavoittelustani. Tuona kyseisenä päivänä oli tarkoitus käynnistää tuon vaiheen toinen osa (ensimmäinen osa suoritettiin viime syksynä, kun osallistuin Mäihän kanssa agility kurssille). Tarkoitukseni oli altistaa itseni epämukavalle tilanteelle, sellaisille jotka jo valmiiksi tuntuvat tukalilta. Tämän teen ainoastaan siksi, että huomaan selviäväni niistä hengissä, vaikka puitteet eivät ihan täydelliset olisikaan. Tarkoituksena oli ottaa kokemuksesta kaikki tarvittava informaatio irti ja keskittyä hyvään fiilikseen.

Tällainen tilanne minulle oli osallistua täysin keskeneräisen koiran (Mäihän) kanssa epäviralliseen agilitykisaan. Takoituksena oli - ihmisenä kasvamisen lisäksi - kartoittaa vähän missä tällä hetkellä mennään. Minusta tuntuu, että meillä on Mäihän kanssa vain joukko ongelmia, joista en tiedä, mitä pitäisi lähteä ratkomaan ensin. Ajattelin, että epävirallinen kisa olisi juuri otollinen paikka käydä vähän tarkastamassa tilannetta.

Onnistuimme ainakin näyttävässä sisääntulossa; minä vielä fiilistelin kuulokkeet korvissani, kun ystäväni (joka toimi tuomarina) oli meitä jo jonkin aikaa huudellut, viittoillut ja lopulta ohjasi radalle.. ;) En ole hyvä tällaisissa yllättävissä tilanteissa, joten kisa ei saanut ihan parhaita mahdollisia lähtökohtia, mutta oma moka, kun ei ole kuulolla. Minua ei muka jännittänyt ennen starttia, mutta heti kun menin Mäihän kanssa lähtöviivalle jalkani valahtivat aivan veteliksi. Oli ihan kamala tunne! Muistin sentään käydä kehumassa lähdössä, kun ei roikkunut ja kehua ja härkkiä kontaktit (radalla oli pelkkä puomi ja oli nätisti). S-putkeen meni todella kovalla vauhdilla ja tuli pois, ei olla tehty pitkään aikaan, ei ollut varmaan tottunut. Hylly tuli siitä, kun lopussa mun jalat ei vaan yksinkertaisesti liikkuneet ja Mäihä kerkesi valita vääriä esteitä. Lopputuloksena voin todeta, että meidän agility ei ole tällä hetkellä niin katastrofaalista, millaiseksi olin kuvitellut sen ennen starttia.

Mutta omista kisahermoista olin enemmän kuin yllättynyt - tai siis niiden olemattomuudesta. Aikaisemmin muistan jännittäneeni kisoissa sillä tavalla sopivasti; onnistuin kääntämään jännityksen hyväksi taistelu fiilikseksi. Silloin jos kisoissa ei jännittänyt yhtään enteili se yleensä huonoa. Tuo epävirallisissa kokemani jännitys hipoi enemmän toimintakyvyttömyyden rajaa kuin mitään muuta. Nyt pitäisi saada uskoa omaan tekemiseen ja sen myötä enemmän epävirallisia startteja alle. Ei kai siinä muu auta, kun lähteä etsimään kadoksissa olevia rutiineja ja oikeaa fiilistä, jos mieli tekee vielä kisakentille.

Valinnat on kaikista vaikeimpii, siksi ne onkin jaettu elämän eri vaiheisiin

Ei ole oikein inspannu kirjoittaa, kun me ei olla juurikaan tehty mitään raportointi kynnyksen ylittävää. Talvella oli tarkoitus treenata monia juttuja kesää varten kuntoon, mutta monien sattumien takia koirat eivät olleet koko aikaa mun kanssa samalla paikkakunnalla, joten koko pitkä talvi valui hukkaan. Taukoilun jatkuessa edelleen, tarkoittaa tämä muutoksia kesän suunnitelmiin; meitä ei nähdä tänä(kään) vuonna kisakentillä. Tällä hetkellä yritämme selvitä pettymyksistä ja tehdä parhaamme tässä elämäntilanteessa. Me ehditään katsoa sitä kisakalenteria ensi vuonna uudestaan.

 Kun vihdoin pääsimme treenaamisen makuun toukokuun alussa, alkoi Mäihän treenaaminen tuottamaan päänvaivaa. Varasin Mäihälle ajan Jaanalle, kun aloin ihmettelemään Mäihän innottomuutta eteentulossa, kapulan nostoissa ja hitautta agilityssä. Hieronta tulikin tarpeeseen, Mäihä oli ihan jumissa :( En edes muista mitä kaikkea sieltä löytyi, mutta tosi hankala Jaanan oli saada sitä auki. Tultiin Jaanan kanssa siihen tulokseen, että olin tauon jälkeen nostanut treenimääriä liian nopeasti ja Mäihä ei ollut kerennyt palautua treeneistä kunnolla, mistä seurasi ylikunto.Saatiin ohjeeksi käydä viikon verran kevyillä remmilenkeillä, aloittaa kipulääkekuuri ja uusi aika katsottiin muutaman viikon päähän. Käytiin sitten Jaanalla kesäkuun lopussa ja Mäihä oli oikein hyvässä kunnossa :) Huh, mikä helpotus! Jännitin tosi paljon, että sillä on samat jumit kuin viimeksi, mutta onneksi ei ollu!

Puhuttiin viime kerralla Jaanan kanssa Mäihän treenaamisesta. Treenejä on ollut viime syksytä alkaen aika paljon, johtuen siitä, että treenataan neljää lajia. Jaana oli sitä mieltä, että meidän pitäsi tehdä jonkunlaista valintaa siitä mihin keskitytään tulevaisuudessa. Nyt kun treenipäiviä on viikossa muutama vähemmän tarkoittaa se sitä, ettei kaikkea ehdi treenata samalla tavalla kuin ennen, vaikka treenaisi useampaa lajia päivässä. Tämä ajatus onkin sitten pistänyt kaiken uusiksi. Olin alustavasti ajatellut niin, että tämä kausi oltaisiin vielä treenailtu vähän kaikkea ja vasta sen jälkeen päätetty mihin ensi kaudella keskitytään. Olisin halunnut lykätä valintaa mahdollisimman kauas, koska tällä hetkellä valinnan tekeminen tuntuu vaikealta sen takia, että jokaisessa lajeissa ollaan niin eri vaiheessa. Jotain lajia ollaan vasta aloittelemassa, kun taas toisessa ollaan mielenkiintoisessa ongelmanratkaisu vaiheessa. Mites sitten valitset? Tuntuisi luovuttamiselta jättää joku laji vähemmälle sen takia, että siinä sattuu juuri nyt olemaan hankalampi vaihe, koska sellaisia vaiheita tulee ja menee joka lajissa. Tällä hetkellä näyttäisi, että jompikumpi pk- lajeista - jälki tai haku - jäisi vähemmälle. Molemmat vievät sen verran paljon aikaa, että olisi järkevää treenata vain toista, kun treenattavia lajeja riittää muutenkin. En vain osaa tehdä valintaa, koska minua kiinnostaisi treenata molempia ja koiralla riittää potentiaalia kumpaankin lajiin. Jonkunlaiseeen ratkaisuun on kuitenkin päädyttävä lähiaikoina.

Tami pärjäilee todella hyvin :) Varovaisiin toiveisiin nähden jalka on toipunut todella hyvin. Vaurioitunut puoli tulee jäämään heikommaksi, mutta sekin on alkanut saada mukavasti massaa. Nyt olen vaasta alkanut huomata, miten aktiivinen Tamista on taas tullut - oma itsensä. Viime syksynä jalka oli varmasti kipeä, koska Tami oli selkeästi rauhallisempi eikä ollenkaan vilkas ja touhukas, kuten yleensä. Jaanakin oli mielissään siitä, tsekatessaan jalan tilanteen toukokuun lopussa, miten Tamista oli tullut paljon virkeämpi. Tamin jalan tilannetta tsekkaillaan edelleen säännöllisin väliajoin (ei enää tosin niin useasti, kun akuuttivaiheesta ollaan selvitty) ja kotona jatketaan jumppaamista, lenkkeilyä ja pienimuotoista harrastamista. Olen kyllä todella tyytyväinen, että Tami kuntoutui näinkin hyvin :)