Tähtäimessä epäonnistuminen

Seitsämän tunnin junamatkan aikana koin valaistumisen - jonkun mielestä läkähdyttävän kuuman aurongonpaisteen, syömättömyyden ja auringonpistoksen yhteisvaikutuksesta johtuva heikotustila, mutta itse olen täysin vakuuttunut valaistumisesta.

Muutama viikko sitten juttelin erään ystäväni kanssa koiraharrastuksestani. Hän kertoi seuraavansa blogiani melko tiiviisti ja muutenkin juttelen hänelle aika paljon koira-asioitani, vaikkei hän mikään koiraihminen (saati sitten koiraharrastaja) olekaan. Hän ihmetteli, miten ihmeessä jaksan treenata päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, kun blogista ja mun jutuista saa sellaisen kuvan, että treenaaminen on minulle pelkkää kärsimystä. Kiistin kaiken: ei treenaaminen ole minulle kärsimystä, vaan suuri intohimo, elämäni sisältö ja päivieni kohokohta. Seuraavaksi hän kysyi, miksi minulla on näissä koirahommissa usein (tai ainakin säännöllisin väliajoin) syviä aallonpohjia ja totaalisia epätoivon hetkiä? Vaikka minut tunnetaan sanavalmiina ihmisenä, tuohon kysymykseen en osannut vastata yhtään mitään.

Seitsämän tunnin matkan aikana Seinäjoelta Rovaniemelle selvitin vastauksen tuohon kysymykseen. Tajusin, että treenaamisessani on niin usein aallonpohjia, koska tarvitsen niitä. Ne ovat suorastaan treenaamiseni vaatimus. Epäonnistumiset, pettymykset ja huonot treenit ovat kehittymiseni edellytys, koska en osaa kehittää itsäni onnistumisten pohjalta. "Epäonnistumiset ja virheet ovat kehityksen edellystys", sanoi Rauno Virta minulle koulutuksessaan viime kesänä. Silloin en ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. En ole välttämättä vieläkään ymmärtänyt asiaa täysin, mutta alan päästä jyvälle.

Mihin niitä epäonnitumisia sitten tarvitaan? Eikö olisi paljon mukavampaa, jos treenit menisi hyvin ja voisi olla tyytyväinen? Kohtuullisina annoksina se onkin kivaa. Onnistuminen kertoo kuitenkin siitä, että kaikki menee hyvin. Silloin ihmisellä ei ole tarvetta tarkastella itseään ja toimintapojaan. Niin kuin sanontakin sanoo - mitä sitä hyvää alkaa muuttamaan. Epäonnistuessaan ihminen joutuu tarkastelemaan tekemisiään, etsimään uusia tapoja päästäkseen päämääräänsä tai kehittämään treenaamistaan oikeaan suuntaan. Mukavuus ja helppo elämä turruttavat ihmisen - epäonnistumisten kautta ihminen pystyy kasvamaan.

Epäonnistunut treeni ei ole maailmanloppu, vaan itsetutkiskelun paikka. Välillä pitää olla valmis romuttamaan joku suunnitelma, keksiäkseen uuden paremman. Epäonnistuessaan ihminen joutuu hakkaamaan päätään seinään, katsomaan peiliin ja taas hakkaamaan päätään seinään. Kuka tekisi niin onnistumisten jälkeen? Epäonnistumiset, jotka usein johtavat pettymyksiin, yleensä lisäävät aikaansaamattomuutta ja niiden takia annetaan monesti periksi. Epäonnistuminen pitäisi nähdä ennemminkin työkaluna, jonka avulla voi löytää oikean tien - tien onnistumiseen.

Näiden oivallusten jälkeen soitin junasta ystävälleni. Käskin hänen etsiä jonkunlaisen määritelmän epäonnistumiselle. Hetken päästä tuli tekstari "epäonnistuminen on tilanne, jossa asiat menevät toisin kuin niiden alun perin toivottiin menevän". Tuon luettuani tajusin, että minulla on ollut ihan vääränlainen suhtautumistapa epäonnistumiseen. Tähän asti epäonnistuminen on symboloinut minulle omaa huonouttani, surkeuttani ja kelvottomuuttani selvitytyä siitä, missä olen epäonnisstunut. Olen nähnyt sen negatiivisena asiana, jota tulee kaikin tavoin välttää. Nyt kuitenkin ymmärsin, ettei epäonnistumisessa ole mitään negatiivista jos siihen osaa asennoitua oikealla tavalla.

Vuoden alussa asetin itselleni tavoitteen: haluan kehittyä paremmaksi kouluttajaksi ja kilpailijaksi. Silloin en ollenkaan tiennyt, miten minun pitäisi lähteä liikkeelle, päästäkseni tavoitteeseeni. Luulin sen olevan yhtä vaikeaa kuin elämän eliksiirin keksiminen tai Jumalan olemassaolon selvittäminen. Loppujen lopuksi uskon reseptin olevan varsin yksinkertainen, mutta elämäni kannalta paljon tärkeämpi kuin kumpikaan edellämainituista asioista. Tahdon ja taidon lisäksi, pitää osata epäonnistua. Ilman epäonnistumista ei kykene onnistumaankaan.

Olen saanut ystäviltäni paljon kritiikkiä siitä, etten osaa onnistua, en anna itselleni mahdollisuutta onnistua ja vaikka pärjäisin kuinka hyvin tahansa niin henkilökohtaisesti en koe saavuttaneeni mitään. Jokaisessa tilanteessa näen puoliksi tyhjän lasin. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi onnistua - päinvastoin. Mitä enemmän janoan onnistumisia ja menestystä, sitä vaikeampaa on kestää epäonnistumisia ja nähdä niissä piileviä mahdollisuuksia.

Se että osaa hyväksyä epäonnistumiset osana kehittymisprosessia on yhtä tärkeää kuin se, että osaa nauttia ja iloita onnistumisista. Jos nämä ei ole tasapainossa niin silloin epäonnistumista ei kykene näkemään mahdollisuutena kehittyä eikä onnistumista saavutuksena. Ne pärjäävät, jotka osaavat molemmat. Minulla on vielä molempien asioiden saralla paljon opittavaa - olen vähintään yhtä huono onnistuja kuin epäonnistujakin. Opettelen kuitenkin epäonnistumaan ensin - se on kuitenkin paljon todennäköisempää kuin onnistuminen. Voittajiakin on kerrallaan vain yksi, mutta sitä havittelevia useita ;)