Tiina Kuusiston tokokoulutus 19.5

Viime viikon lauantaina olin Kuusiston Tiinan pitämässä tokokoulutuksessa Koirankodalla. Koulutus piti sisällään kahden tunnin mittaisen luennon, jonka aikana käsiteltiin tokokoiran rakentamista, minkä jälkeen oli käytännön harjoituksia oman koiran kanssa. Koirista mukaan valikoitui Mönkä, koska tokoa ei olla  sen kanssa tähän mennessä tehty juuri ollenkaan . Lisäksi yhden ryhmän teemana oli seuraaminen ja nouto, joista seuruuta en osaa opettaa ja nouto on tuottanut Mönkälle vaikeuksia niin ei tarvinnut kauaa miettiä, kuka pääsee koulutukseen.

Luennolta jäi mieleen ehdottomasti parhaiten Premackin periaatteen hyödyntäminen Mönkän koulutuksessa. Mönkähän on ihan suorastaan ylitsepursuavan sosiaalinen, mikä häiritsee huomattavasti sen keskittymistä treeneissä. Minulla ei ole aikaisemmin ollut näin sosiaalista koiraa ja olenkin ollut kieltämättä vähän pulassa sen suhteen, miten aion tästä päästä eteenpäin ilman, että aiheutan koiralle konfliktia. Eli Premackin periaate menee lyhykäisyydessään niin, että heikompi toiminta vahvistuu, kun sitä seuraa joku miellyttävä asia. Mönkälle ihmiset on se paras palkka ja kun alan hyödyntämään niitä koulutuksessa niin pääsen toivottavasti parempaan lopputulokseen kuin sillä, että opetan sen pelkästään luopumaan niistä. Katsotaan kuinka tässä tulee käymään, koska tämä on vähän eläinkoe siinä mielessä, että riittääkö minun taitoni hyödyntämään tätä ominaisuutta oikealla tavalla.

Lisäksi luennolla oli hyvä pointti treenien rakentamiseen liittyen. Tiina käyttää treeneissä paljon tehtävien parittamista eli esimerkiksi jos koira tykkää juosta niin kolmen kapulanpidon jälkeen koira pääseekin tekemään luoksetulon. Lisäksi tähän liittyi mielestäni oleellisesti myös se, että opetusvaiheessa mahdollisimman epäsopivat tehtävät valitaan treenattaviksi saman harjoituskerran aikana. Esimerkiksi samalla kerralla voi tehdä merkin kiertoa ja maahanmenoa, koska ne ovat hyvin erilaisia tehtäviä verrattuna siihen, että tehdään saman harjoituksen aikana istumista ja maahanmenoa. Myös helpon ja vaikean tehtävän sijoittelua harjoituskerran aikana kannattaa miettiä, jotta päästään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Itse treeneissä Mönkä toimi aikalailla niin kuin olin ajatellut. Perusasentoon se osaa tulla hyvin ja kestää häiriöitäkin siinä. Kokeiltiin sitten, että Mönkä tulee perusasentoon eri kulmista, mikä onnistuikin aika kivasti. Lisäksi pitäisi jatkaa seuraamisen perusharjoituksia niin, että koiran kävellessä minun sivulla katsekontaktissa niin palkkaan sen oikeaan seuraamispaikkaan. Tällä toivottavasti saataisiin aikaan se, että Mönkä viihtyisi paremmin lähellä minua ja mielestäni tästä harjoituksesta olisi hyötyä agilitynkin kannalta, koska Mönkä ei tule kauhean hyvin lähelle ohjauksissa (tyypillinen kelpie? :D)

Kapulanpitoa ollaan tehty jonkun verran todella huonolla menestyksellä. Mönkä ei ole juurikaan kiinnostunut kapulasta, joten noutotreenit ovat jääneet odottamaan tätä koulusta. Saatiinkin ohjeeksi vaihtaa kokonaan esinettä, koska nyt tuli ilmi, että niillä vähillä tekemilläni toistoilla olen saanut Mönkän yhdistämään kuonokosketuksen puukapulaan, joten lähdetään purkamaan sitä tekemällä pitoharjoituksia jollain toisella esineellä. Lisäksi aletaan harjoittelemaan erilaisten tavaroiden nostamista ja vaihdetaan tavarat noutokapulaan, kun tämä sujuu. Olettaisin, että kokonaisen noudon opettamisesta tulee pitempi aikainen prosessi, mutta ihan mielenkiintoista siinä mielessä, että minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut koiraa, joka ei olisi ottanut noutokapulaa suuhun heti ensimmäisellä treenikerralla. Aina oppii uutta!

Treenilistalle tuli myös taukopaikan opettaminen, mikä tarkoittaa matolla makaamista. Tämän tulen opettamaan muillekin koirilleni, koska se oli mielestäni ajatuksena todella käyttökelpoinen harjoitusten sujuvuutta ja rakennetta ajatellen. 

Mukava päivä, paljon hyviä ajatuksia. Vaikka Mönkä on ihan lapsen kengissä (toki pitää muistaa, että lapsihan se onkin) tokon suhteen niin sen kanssa tekeminen on vaan niin siistiä, että tämän hetken osaamattomuus ei edes harmita. Asioita voi aina opettaa, mutta jos ei ole oikeaa fiilistä niin ei opettaminenkaan oikein onnistu. Nyt kun aletaan vaan toteuttamaan näitä harjoituksia niin minulla on ainakin luottamus siihen, että saan mukavan kaverin tähänkin lajiin.

(Asiasta kukkapurkkiin: agility on muuten ihan sairaan makeeta minun minikiiturin kanssa! Tästä voisin kirjoittaa myöhemmin lisääkin, mutta tuntuu, että ollaan menty tosi isoin harppauksin eteenpäin siinä lajissa. Matka agilityn kisakentille tulee olemaan tuon kaverin kanssa ihan huikea kokemus. Paljon ollaan perushajoituksia tehty, mutta todella todella paljon on vielä tekemättä. Niitä treenejä odotellessa!)

Ei voi kelaa et se tulee noin vaan. Voittajat tekee, häviäjät puheen hoitaa.

Olen jo pitkään halunnut mennä psyykkisen valmentautumisen luennolle ja tällainen mahdollisuus tarjoutui maaliskuun lopussa, kun Vappu Alatalo tuli luennoimaan kilpailemisen psykologiasta. Kirjoittelen vähän oman muistin tueksi, mitä aiheita luennolla käytiin läpi ja minkälaisia ajatuksia ne herättivät.

Minua helpotti ajatus, kun Vappu sanoi heti aluksi, että kilpaileminen on taito, jonka oppii vain harjoittelemalla kilpailemista. Ei ole siis olemassa sellaista myyttistä "kilpailupäätä", vaan se on taito, jota voi ja kannattaa kehittää, jos haluaa kilpailla menestyksekkäästi. Riippuu paljon ihmisestä ja hänen fysiologisista ominaisuuksistaan sekä siitä kuinka syttyy kilpailemisesta, kuinka paljon sitä pitää harjoitella. 

Kilpailemista tulisi harjoitella kilpailun omaisissa olosuhteissa, kuten epävirallisisssa kilpailuissa tai järjestäen vaikka kaveriporukalla säännöllisesti kilpailun omaisia treenejä. Ohjaajan lisäksi myös koira tarvitsee kokemuksia siitä, miten kisoissa toimitaan. Epävirallisten / kilpailun omaisten treenien etu onkin siinä, että silloin oppii tuntemaan koiransa ja sen miten koira toimii sekä se on hyvä tilaisuus vahvistaa rutiineja. Oleellista on kuitenkin se, että harjoituskilpailuissa käyttäydytään samalla tavalla kuin oikeissakin kilpailuissa. Ja vain harjoittelemalla oppii löytämään itselleen ja koiralleen sopivat rutiinit.

Minulle jäi luennolta parhaiten mieleen, kun puhuttiin siitä kuuluisasta jännittämisestä. Niin kuin joskus aikaisemmin kirjoitin niin suurin kompastuskivi meidän kisoissa menestymiselle on minun jännittämiseni​. Olen kilpaillut vuosikaudet niin erilaisissa koiralajeissa kuin muissakin harrastuksissa. Vaikka olen onnistunut kilpailemaan sillä tavalla "menestyksekkäästi", että olen onnistunut kisoissa ja saanut ihan hyviä tuloksia, mutta jännitys on se, mikä on ja pysyy vuodesta toiseen. Miksi edelleen kilpaileminen jännittää näin paljon?

Minusta on aina hyvä idea ilmoittautua kisoihin. Sitten kun olen kisapaikalla minulla tulee voimakas tunne, että mitä ihmettä teen täällä, en ansaitse olla täällä eikä minulla ole yhtään hyvä olla. Suorituksen jälkeen on kuitenkin aina hyvä fiilis, oli se oikeastaan mennyt melkein miten tahansa.  Vapun kysyessä, mitä osataitoja tai asioita osallistujat haluaisivat luennon aikana käytävän läpi, kerroin tästä asiasta. Kerroin samalla, että olen kova jännittämään ja todella kilpailuviettinen. Vappu totesi tähän, että todennäköisesti en koskaan opi olemaan jännittämättä, mutta voin oppia sietämään jännitystä ja sen mukana tulevaa kurjaa oloa. Tähän auttaa sisäinen puhe, jolloin voin kertoa itselleni esimerkiksi, että "minun täytyy sietää tämä olo, jotta olen kovassa iskussa radalla". Olen tähän asti yrittänyt löytää sellaisen tilan, jossa jännittäisin sopivasti. Minun olisi kuitenkin parempi keskittyä sietämään se kurja olotila, hyväksyä se ja opetella suorittamaan parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka minusta tuntuukin, että kuolenkin juuri ennen starttiviivaa.

Kävimme myös läpi niitä asioita, mitkä jännittävät kilpailuissa. Minulla jännittäminen johtuu yleensä epäonnistumisen pelosta. En uskalla laittaa itseäni likoon, koska pelkään virheitä, mikä aiheuttaa taas liiallista varovaisuutta, josta seuraa epätavallisia virheitä. Minun täytyisi opetella sellaiseen ajatukseen, että on paljon parempi yrittää ja tehdä virheitä kuin varmistella. Vaikka virhe tulisikin yrittäessäni jotain niin se kertoo vain sen, että olen ainakin yrittänyt täysillä, mutta me ei vaan vielä osattu kyseistä asiaa. 

Tunnistin myös itsessäni piirreahdistuneisuutta, jolla tarkoitetaan sitä, että elimistö on yliherkkä jännittämiselle. Silloin sympaattinen hermosto reagoi isosti ja herkemmin jännitykseen, jolloin on aiheellista pyrkiä hyödyntämään parasympaattista hermostoa. Tähän voidaan vaikuttaa esimerkiksi tietynlaisella musiikilla. Tähän auttoi se, kun Vappu kertoi, mitä elimistössä oikeasti tapahtuu meidän jännittäessä ja miten voimme "ehdollistaa" elimistöämme kilpailutilanteisiin. 

Puhuimme myös optimaalisesta vireystilasta suoritusta ajatellen. Oikea vireystila koostuu fyysisestä vireystilasta ja oikeista ajatuksista. Sellaista hyvää vireystilaa etsiessä ei pidä tuijottaa tulosta, vaan sitä, miten suoritus itsessään sujui.  Tulos ei ole kovin hyvä mittari, koska voimme saada hyvän tuloksen siitä huolimatta, että itse suoritus ei mielestämme ollut hyvä. Päästäksemme siihen meille hyvään vireystilaan meidän pitää kirjata itsestämme ylös asioita miltä treeneissä tuntuu, mitä kautta löydämme ne tavat, jotka meille sopivat. 

Minulle oli jotenkin hyvä herätys, kun Vappu puhui virheiden ja epäonnistumisen erosta. On eri asia puhua siitä, että suoritus epäonnistui kun taas sanoa, että tuli virhe. Epäonnistuminen on sellainen epäselvä möykky, jota on hankala lähteä työstämään, mutta virhe on palautetta, joka antaa mahdollisuuden kehittyä. Virheet eivät myöskään ole mikään häpeän asia, vaan jos ei tee virheitä niin ei pysty kehittymään eikä edistymään. Virheitä (erityisesti niitä jotka harmittavat) tulisi tutkia perusteellisesti ja rauhassa, minkä jälkeen voi tehdä toimintasuunnitelman asian korjaamiseksi. Virhe pitäisi nähdä ennemminkin ystävänä, joka vie eteenpäin kuin vihollisena. 

Oikeanlainen palautteen antaminen suorituksen jälkeen on myös tärkeää. Meidän tulisi löytää enemmän niitä asioita, joissa onnistuimme ja jotka menivät hyvin kuin niitä mitkä menivät huonosti. Varsinkin todella kilpailuhenkisten ihmisten kohdalla nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että positiivisia asioita pitäisi keksiä (=etsiä) tuplasti enemmän kuin niitä, mitkä ei onnistuneet.

Paljon ajattelemisen aihetta tällaiselle kilpailuviettiselle itsensä ruoskijalle. Lohduttavaa oli kuitenkin se, että kilpaileminen on taito, jota voi harjoitella ja se motivoi minua kehittymään. Ehkä tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin. 

Suunta on vain ylöspäin

"Näytät haamulta, huojut vastaan,
Mä kysyn: miksi varjot kasvaa alle, alle sun katseen?"
Kerrot: "tulessa tuhat rautaa, ei mieli, ei sielu lepoa saa"
Huudat: "Mitä ihmettä nyt teen?!"

Maaliskuusta jäi blogin puolelle muistoksi julkaisujen puolella ammottava tyhjyys, mutta luonnoksia on odottamassa valmistumistaan muutamakin kappale.  Koko kuukaudesta jäi käteen ainoastaan joukko repaleisia muistikuvia, huonosti nukuttuja öitä, kiirettä ja huolta. Onnellisia ja huolettomia hetkiä elin saadessani tehdä pitkiä lenkkejä koirien kanssa aurinkoisessa säässä, hallilla treeneissä tai silloin kun sattui sellainen päivä, ettei tarvinnut itse kärsiä kivuista eikä katsoa kenenkään läheisen kärsivän. Kaikesta eteen tulleesta kuitenkin selvittiin, vaikka kaiken keskellä oma jaksaminen olikin koetuksella. Suunta on siis ylöspäin.

Yhteenvetona voisi todeta, että Mönkän kanssa treenasin melko ahkerasti, isojen poikien taukoillessa. Mäihän kanssa treenasin rally-tokoa kisoja edeltävillä viikoilla jonkun verran, mutta kisojen jälkeen aloin miettimään asioita uusiksi, kun kisapaikkoja ei irronkutkaan niin helposti lähiseudun kisoihin. Nimppa odottaa, että saataisiin sopivampi ryhmäpaikka nosework treeneihin. Marras-joulukuussa käytiin ryhmässä, joka kokoontui joka toinen maanantai ja treenit alkoivat klo 17. Tämä aika tuotti todella paljon aikataulullisia haasteita, joten luovuin ryhmäpaikasta. Tällä hetkellä molempien poikien osalta kisakalenteri ammottaa tyhjyyttään, katsotaan koska sinne saataisiin joku merkintä.

Ainiin, ne Mäihän rally-toko kisat! Kisattiin​ oman seuran järjestämissä kisoissa ekaa kertaa virallisesti avoluokkalaisina. Tarjolla oli kaksi rataa, joissa ensimmäisessä oli tuomarina Pia Heikkinen ja toisessa Anna Klingenberg. Palkintokaappiin ei tullut täytettä, mutta kisakirjaan merkittiin hyväksytyt tulokset molemmilta radoilta. Ensimmäiseltä radalta tulokseksi tuli 84/100p. Toisella radalla petrattiin, joten tulokseksi kirjattiin 90/100p. Näin ollen Mäihä tarvitsee vielä yhden hyväksytyn tuloksen noustakseen voittajaluokkaan. Tällä hetkellä tuloksia huonontaa syväjäässä oleva ohjaaja, joka lukee kylttejä väärin, hätäilee ja sählää. Jatkamme harjoituksia ja yritän jatkossa murtaa pahinta jääkerrosta ympäriltäni.

Mönkällä on siis tällä hetkellä käynnissä kaksi agility kurssia; oman seuramme jatkokurssi ja Kelpokoiran agilityn perusteet. Mönkä on pätevä opiskelija, tosin melko häiriöherkkä. Tässä kuitenkin mennään koko ajan eteenpäin, kun Kelpokoiran kurssilla kaikki treenaavat yhtäaikaa. Lisäksi kävimme maaliskuussa myös Lempäälässä treenaamassa muiden Kiipelistien kanssa. Mukava päivä, jolloin viimeistään tajusin, kuinka paljon Mönkä tarvitsee häiriöstä luopumisen harjoittelua. Voin kertoa​, että siihen asiaan tullaan panostamaan paljon.

Kävin myös kahdella mielenkiintoisella luennolla; Vappu Alatalon kilpailemisen taito ja Jaana Karppisen järjestämässä rally-tokon sääntöillassa. Näistä teen ihan omat tekstit, jotta saan kirjoittaa mieleen tulleita ajatuksia ylös.

Olihan meillä myös syytä juhlaan: Nimbus täytti jo 6-vuotta! Aika on kulunut nopeasti tämänkin koiran kohdalla, mutta se ei ole muuttanut sen leikkisää luonnetta mihinkään. Edelleen pystyn vain ihastelemaan sen tasapainoista, järkevää ja voimakasta luonnetta. Upea kaveri, kerta kaikkiaan.

Halusin olla jo kauan sitten, nöyrä ja todella ahkera

Nyt olen vihdoinkin saanut otettua laiskuudestani tukevan niskalenkin! Aloitin treenaamaan Mönkän kohdetyöskentelyn kuntoon ja Mäihän tunnistusnouto projekti on taas pistetty uudelle alulle.

Mönkähän osaa kohdetyöskentelyn perusteet, mutta aion hyödyntää sitä taitoa paljon tulevaisuudessa, joten siihen nähden olemme ihan alkutekijöissä. Mäihän tunnaria on aloiteltu vuosia sitten, mutta en ole vain saanut vietyä sitä valmiiksi liikkeeksi asti. Koirakoulu Verkossa tarjosi meille juuri sopivat kurssit näihin asioihin, joten päätin osallistua niille ihan mielenkiinnosta, perusasioiden muistuttelemiseksi ja mikä tärkeintä; tulisi treenattua niitä asioita. Hektisen arjen keskellä, tuollaiset kurssit toimii todella hyvänä motivaattorina treenaamisen suhteen. Tällä hetkellä minua helpottaa, että joku on valmiiksi miettinyt minulle mitä treenaan ja minun harteilleni jää vain itse treenaaminen.

Joka tapauksessa Mönkä on edennyt kohdetyöskentelyn kanssa siihen vaiheeseen, että kosketusalustalla voimme alkaa tekemään jo vaativampia sovelluksia ja kosketuskeppiin harjoittelmme vielä keston lisäämistä. En muistanutkaan, miten vaikeaa minulle on ollut pitkäkestoisen kuonokosketuksen opettaminen, joka ei ole "nokkiva", vaan sellainen missä koira painaa koko ajan tasaisesti kohdetta. Mönkä on todella nopea tekemisissään, joten olen saanut sen kuonokosketuksesta kaikkea muuta kuin tasaisen, pitkäkestoisen suorituksen 😅 Harjoitus tekee mestarin!

Mäihä on treenit ovat ihan hyvällä mallilla myöskin. Hyvin se muistaa kapulan ilmaisun (pitkäkestoinen kuonokosketus). Nyt tarvitsisi vain aloittaa hajuerottelu kahdella kapulalla. On Mäihis treenannut muitakin toko liikkeitä, vaikka treenien pääpaino onkin rally-tokokisoihin valmistautumisessa. Tarkoitus olisi kuitenkin mennä kesällä tokokokeeseen, joten liikkeiden parantamiata / ylläpitoa ei sovi unohtaa.

Mönkä on puolestaan treenannut kotona tokojuttuja ja keskittymistä / rauhoittumista vaativia asioita, minkä lisäksi ollaan käyty hallilla esteillä. Nyt kun ei ole muuta videota niin laitan tähän pätkän, missä Mönkä harjoittelee perusasennossa katsekontaktin pitämistä häiriössä (käden liikkeet). Tähän ollaan saatu jo hyvin kestoa ja tarkoituksenani olisikin seuraavaksi vaikeuttaa harjoitusta.

Nuori ikäisekseen

Mäihä 8-vuotta (tähän ei voi todeta muuta kuin, että aika menee ihan järkyttävän nopeasti!) kävi tiistaina rally-tokon epävirallisissa kilpailuissa kokeilemassa avointa luokkaa. Takana on monen viikon treenitauko ja lähdinkin vain katsomaan millä mallilla meidän liikkeet on ja mitä pitää treenata ennen virallisia kisoja. Mäihä sai siis paikat molempiin startteihin oman seuramme kisoihin maaliskuun puolen välin tienoille. Onneksi tässä on mukavasti aikaa treenata uusia kylttejä!

Rata oli hauska enkä pitänyt sitä liian haastavana. Heti ensimmäinen kyltti oli pyörähdys, mikä onnistui yllätyksekseni hyvin, vaikka emme ole sitä juurikaan harjoitelleet. Mäihällä tuli pieni virhe kyltillä 7, jossa koiran piti nousta perusasennosta seisomaan ohjaajan vieressä, minkä jälkeen ohjaaja kiertää koiran ympäri. Tässä Mäihä hyppäsi poikittain eteeni seisomaan, mutta uusinnalla suoritti oikein. Muutamaa kylttiä myöhemmin saimme -1 pisteen virheen liian tiiviistä seuraamisesta. Muita virheitä ei sitten tullutkaan, vaan lopputuloksena 96 pistettä, mikä on ihan kiva aloitus avoimessa luokassa :) Jälleen täytyy kehua, miten Mäihä teki tosi kivalla asenteella hyvän ja ehjän kokonaisuuden. Vaikka tuntui vähän ylivirittyneeltä alkuun, mutta itse suoritus oli Mäihää parhaimmillaan.

Treenilista selkiytyi mukavasti epiksien myötä. Meille uusia tehtäviä (hyppy, pyörähdys ja ohjaajan vierellä seisominen + koiran ympäri kiertäminen) täytyy treenata paljon, vanhoja kylttejä unohtamatta. Yksittäisten tehtävien vahvistamisen lisäksi pitää varmaan yrittää katsoa muutama ratatreenit ennen kisoja, jotta saa taas rutiinista kiinni.

Mäihä täytti tosiaan 8-vuotta viime lauantaina. Ainakin Mäihiksen kohdalla ikä on vain numeroita - mitä enemmän niitä mittariin tulee niin sitä parempi meno! Vaikka Mäihä on porukkamme seniori niin hänellä on silti se sama pilke silmäkulmassaan kuin viisi vuotta nuorempana veijarina. Ja käytös on ihan yhtä iloista hösläämistä kuin silloin. Mäihän sählätessä rally epiksissä ennen rataa minulle todettiin, että kyllä se rauhoittuu kun ikää tulee lisää. Minua hymyilytti miettiessäni kuinka paljon sitä tarvitsee tulla lisää ennen kuin meno edes vähän hidastuu. Toivottavasti paljon! ❤

Ku malttaa tähdätä kunnolla tulee täysosuma

Mönkän kanssa käytiin ohjatuissa treeneissä viimeksi kaksi viikkoa sitten - valitettavasti sen jälkeen emme ole syystä tai toisesta päässeet osallistumaan ohjattuihin treeneihin. Toki olemme treenanneet itseksemme kotona ja lenkillä, mutta hallille asti ei olla ehditty.

Jos palataan kuitenkin ajassa kaksi viikkoa taaksepäin niin sillä viikolla meillä oli kahdet treenit: perjantaina oli ensimmäistä kertaa oman seuramme pentukurssi ja sunnuntaina AgilityEskari. Tuo ensimmäinen kerta seuramme pentukurssilla oli jotenkin todella itsetuntoa hivelevä treenikerta. Teoriakerralla esittelin itseni jo vähän kokeneempana koiranohjaajana, jolla on useiden vuosien koiraharrastustausta (ja vaikken sitä itse sanonutkaan) niin varmasti kaikille kuulijoille tuli tunne, että osaamistakin löytyy. No, kaikki alkoi siitä, että Mönkä karkasi autosta tervehtimään kouluttajan koiria. Halliin pienpeto tuli sellaisella asenteella, että hallissa olijat ajattelivat varmasti tulevansa syödyiksi. Uskokaa tai älkää - itse harjoitukset sentään menivät hyvin!

Sellaisena lyhyenä yhteenvetona voisin treeneistä sanoa, että ne ajat kun Mönkä keskittyy niin se tekee erinomaisen hyvää työtä... Sitten se on yksi hemmetin simsalabim ja pikkukelpin kärsivällisyys loppuu. Äh, tällä kokemuksella pitäisi osata lopettaa ajoissa eikä siinä vaiheessa, kun koirakin on jo kadonnut toiselle puolelle kenttää. Syyllistyn niin helposti perisyntiini; vielä yksi toisto! Mikä on virhe. Suorastaan amatööri moka, jos rehellisiä ollaan. Minun täytyisi vain ohjatuissakin treeneissä pitää kiinni siitä, että kellotan jokaisen session, koska se on todettu toimivaksi systeemiksi. Sekuntikellon piippaukseen pystyn kurinalaisesti lopettamaan harjoituksen joka kerta, kun taas muilla menetelmillä syyllistyn joka kerta tekemään vielä yhden toiston.

Joka tapauksessa summatessani treenien antia tajusin, että Mönkän kanssa täytyy keskittyä nyt perusasioihin eikä meillä ole mikään kiire kartuttaa osaamistamme eri lajeissa. Meillä on vielä paljon tekemistä rauhoittumisessa ja häiriöstä luopumisessa. Lisäksi olisi hyvä tehdä erilaisia keskittymistä vaativia harjoituksia kyseisen taidon vahvistamiseksi, koska Mönkän keskittyminen harjoitukseen on hyvin rajallinen häiriöttömissäkin olosuhteissa. Toki minun täytyy muistaa, että se on vielä ihan kakara ja jos ajatellaan asiaa isossa mittakaavassa, niin tässä vaiheessa kiirehtimisessä ei ole mitään järkeä. Ei ole mitään mieltä lähteä vaatimaan Mönkältä asioita joihin se ei vielä pysty, kuten kauhean pitkiä / liian vaativia harjoituksia.

Tämä on vaan niin surkuhupaisaa. Käyn jokaisen pennun kohdalla jatkuvaa päänsisäistä kamppailua järjen ja tunteen kanssa. Järki toitottaa minulle, miten kannattaa tehdä asiat rauhassa, meillä ei ole mihinkään kiire. Tunteen kuiskutellessa korvaani, miten tässä vaiheessa pitäisi olla enemmän näkyviä tuloksia. Yritän sivuuttaa tunnepuolen luoman paineen ja kuunnella pelkästään järjen ääntä. Se ei aina ole helppoa, koska yhä edelleen (näin vuosin jälkeenkin) syyllistyn ajattelemaan, mitä muut tekemisistäni ajattelevat.

Ulkopuolisen silmään Mönkä näyttää joka puolelle sinkoilevalta, kurittomalta kakaralta, mutta minä näen ja tiedän, kuinka paljon ollaan menty isossa mittakaavassa eteenpäin. Mönkä pystyy moneen asiaan mitkä vielä kuukausi sitten tuntuivat ylitsepääsemättömiltä esteiltä ja olin niiden asioiden kanssa heittämässä pyyhettä kehään. Vain minä tiedän kuinka paljon verta, hikeä ja kyyneleitä jonkun asian eteen ollaan tehty, joten yritän aina mennä suurella ylpeydellä Mönkän kanssa treeneihin näyttämään mitä osataan sillä hetkellä. Siitäkin huolimatta, vaikka koirani olisikin ruskea, joka puolelle sinkoileva karvapallo...

Valintojen maailma

Olen viime aikoina miettinyt valintoja, joita teemme koiraharrastuksen saralla ja miten erilaiset tilanteet vaikuttavat niiden tekemiseen. Sen jälkeen kun olemme valinneet tulevan harrastuskaverimme rodun, kasvattajan, sukupuolen jne. perusasiat niin on aika miettiä, miten aiomme tulevaa harrastustykkiämme kouluttaa. Kaikenlaisia koulutusmalleja on nykyään yhtä monta kuin on harrastajaakin ja  tieto erilaisista menetelmistä leviää paremmin kuin aikaisemmin. Tietoa on saatavilla niin netistä, luennoilta, erilaisista koirakouluista, jotain lajia harrastavasta seurasta jne. Se on omalla tavallaan rikkaus, mutta siinä piilee myös omat riskinsä. Koiraharrastuksen kenttä on kokonaisuudessaan hyvin laaja ja se vaatii asiaan perehtymistä ja tuntemusta erilaisista tavoista.

Teemme jatkuvasti valintoja kouluttaessamme koiramme; mistä toiminnasta palkkaamme, miten palkkaamme jne. Valintatilanteen raadollisuudesta otan esimerkiksi viime viikkoisen kauppareissun, kun eksyin karkkihyllylle. Seisoin pitkään paikoillani ja katselin valikoimaa. Muutaman kerran otin epäröivän askeleen kohti hyllyä ja saatoin ottaa jonkun pussin hyllystä, ainoastaan laittaakseni sen takaisin. Valinnasta teki vaikean tieto siitä, että valitessani yhden pussin niin samalla jätän kaikki muut pussit kauppaan. Valinnan jälkeen minun on vain syötävä valitsemani karkkipussi, vaikka myöhemmin huomaisinkin, että olisin halunnut suklaan sijaan salmiakkia.

Oikean elämän valinnoissa periaate on sama, mutta mittakaava on vain suurempi. Kun päättää valita yhden tien niin samalla hetkellä hylkää kaikki muut ja sitten on vain kuljettava sitä tietä, jonka on valinnut, vaikka myöhemmin tajuaisi tehneensä virheen.

Mielestäni valinnan tekeminen vaatii ohjaajalta tietynlaista itsevarmuutta. Varsinkin jossain sellaisessa tilanteessa, missä on muitakin osapuolia ja siihen liittyy mahdollisesti painetta tehdä asiat jollain tietyllä tavalla. Muistan itse vuosien takaa koulutuksen, jossa olin oman koirani kanssa. Treeneissä harjoiteltiin 2on2off- kontaktia puomilla, jota olin jo opetellut yhdellä tavalla koirani kanssa. Meillä oli kouluttajan kanssa eriävät näkemykset siitä, miten asia koulutetaan "oikein" ja hän päätti siinä tilanteessa ottaa koirani ja näyttää, miten hänen tapansa käytännössä toteutetaan. Siinä vaiheessa seisoin vain monttu auki paikoillani enkä saanut sanaa suustani, vaikka minun olisi siinä tilanteessa pitänyt huutaa. Tapa oli nimittäin mielestäni koiralle kurja ja soti täysin omaani vastaan. Monista tekijöistä johtuen valitsin nyökyttelyn itku kurkussa sen sijaan, että olisin puolustanut omaa tapaani. Yksi näistä tekijöistä oli, että pidin kouluttajaa jonkinlaisena auktoriteettina ja minun oli vaikeaa asettua häntä vastaan, vaikka mielestäni hänen tapansa oli monelta kantilta katsoen väärä.

Sen jälkeen olen useasti miettinyt, että koulutuksen onnistumiseksi on ensiarvoisen tärkeää a) tuntea oma koira, b) tietää mikä sille sopii ja c) tietää mitä itse haluaa ja mitä ei halua. Ehkä kohta c on se, mikä monesti unohtuu  miettiä etukäteen siinä vaiheessa, kun ollaan esimerkiksi jonkun vierailevan kouluttajan koulutuksessa. Pitäisi aina muistaa, että olemme itse vastuussa siitä, mitä ja miten opetamme asiat koirallemme ja mitkä ovat niiden tapojen seuraukset. Tiedän, että on vaikeaa pitää päänsä vieraan ihmisen edessä ja varsinkin edellä kuvaamani kaltaisessa tilanteessa, kun kouluttajalla on jonkinlainen asema. On kuitenkin tärkeämpää pitää päänsä kuin alkaa toteuttamaan jotain asiaa, mikä ei tunnu itsestä hyvältä. Koiran omistaja on kuitenkin se, joka elää koiransa kanssa päivittäin sen koulutuksen jälkeen eikä suinkaan neuvoja antanut kouluttaja. Tuollaisissa tilanteissa valinnat tulevat nopeasti - siksi itselle pitäisi olla aivan päivän selvää, miten haluaa asiat tehdä. Siksi olisi tärkeää olla perillä siitä millaisia koulutusmenetelmiä on tarjolla, mitkä niistä sopivat omaan ajatusmaailmaan ja mitkä niiden seuraukset ovat.

Lisäksi pitää pystyä pitämään oma näkemyksensä muiden edessä myös ihan koiran takia. Yleensä koiraseuroilla on "jokaiselle jotain"- ajatus, mikä johtaa siihen, että seurat tilaavat monenlaisia kouluttajia. Itse olen kiinnostunut käymään monenlaisissa koulutuksissa (lukuunottamatta kouluttajia joilla on täysin vastakkainen ajatusmaailma kanssani). En näe sitä ongelmana, koska minulla on itselläni vahva ajatus siitä, miten haluan asioita tehdä. Ongelman näen siinä, että ihmiset yleensä vaihtavat toimintatapojaan ja kriteereitään aina kouluttajan mukaan. Esimerkiksi joillain on taipumus kouluttaa jonkun kouluttajan opeilla siihen asti kunnes tulee joku muu kouluttaja, joka saattaa käyttää aivan päinvastaisia menetelmiä ja siitä huolimatta hänen sanaansa uskotaan kuin absoluuttista totuutta siihen asti kunnes tulee seuraava kouluttaja jne. Olen kouluttanut useita vuosia agilityä ja voin sanoa, että olen törmännyt useasti tälläisiin ihmisiin ja  kouluttajan näkökulmasta tällainen on enemmän kuin rasittavaa. En tarkoita tokikaan sitä, että pitäisi pysyä itsepintaisesti omassa mielipiteessään eikä koskaan kuunnella ketään muita. Omaan työkalupakkiin on hyvä saada erilaisia tapoja, mutta pitää siinä joku logiikka olla. Pointtini siis kärjistettynä on se, että koiraparat menevät ihan pyörälle päästään jos ensiksi ollaan koulutettu operantisti ja sen jälkeen aloitetaankin kaksi viikkoa kestävä jääkausi. Joku johdonmukaisuus pitäisi olla myös kouluttamisessa, jotta sitä voi tehdä tehokkaasti ja siinä voi onnistua. Yleensä langetaan ns helppoihin ratkaisuihin ja unohdetaan, että esimerkiksi jonkun ongelmakäytöksen, jonka takana on paljon massaa, muuttaminen on kovaa työtä. Siksi jos menetelmiä vaihdetaan koko ajan ja itselläkin on vähän pallo hukassa niin lopputuloksena on vain katastrofi.

On hyvä tiedostaa, miten ja miksi haluaa tehdä asiat tietyllä tavalla. Kannattaa kuunnella muita, mutta ei pureksimatta niellä heidän oppejaan. On parempi miettiä kaikessa rauhassa, mitä haluaa tehdä, ettei tule tehtyä mitään minkä seuraukset ovat haitalliset.