Pakkaspäivän mietteitä

Turha sitä on alkaa odottelemaan, että täällä tapahtuisi jotain raportointi kynnyksen ylittävää, joten on keksittävä tikusta asiaa. Siksi ajattelin kirjoitella viime aikoina aivokapasiteettiani vieneet ajatukset pois päästäni, jotta saisin sinne tilaa mm. ruotsia, biologiaa ja uskontoa varten...

Muutama päivä sitten lääkäri arvioi polven jälkitarkastuksessa, että se on lähtenyt paranemaan hyvin. Sain luvan käydä koirien kanssa pieniä lenkkejä ja polkea vähän kuntopyörällä. Kummallista, miten tällaiset pienet asiat parantavat elämänlaatua kummasti :) Oikea kuntoutus päästään aloittamaan vasta kuukauden päästä. Luutuminen on vielä liian kesken ja normaalissa kävelyssäkin on vielä ihan riittävästi haastetta. Enää en onneksi hoipertele kuin juoppo luistinradalla, vaan kävely alkaa näyttää kutakuinkin normaalilta. Jalkakin tuntuu hyvältä - ei tosin vielä omalta. Tuntuu kummalliselta, kun polvi ei enää lonksu mihinkään suuntaan, on suora ja kestävän oloinen. Muutos entiseen on kuitenkin niin suuri, että totuttelu vie oman aikansa, mutta ainakin
toistaiseksi olen ollut äärimmäisen tyytyväinen leikkaukseen :)

Treenailu on pyörinyt viime aikoina mielessä suhteellisen säännöllisesti, kun olen välillä ollut tuuraajana 3-luokan agility treeneissä. Nii-in, jos syksyllä sanoin, että pidän taukoa niistä hommista niin enpä sitten onnistunut pysyttelemään poissa... Aiemmin vain mölli tasoisille koirakoille treenejä vetäneenä, on ollut kyllä mukavan haastavaa kouluttaa kuninkuusluokkalaisia. Ryhmä on ihan huippu ja tää on ollut yksi niistä ryhmistä, joista olen kokenut saavani kouluttajana eniten - toivottavasti olen vastavuoroisesti pystynyt antamaan koulutettavilleni jotain :)

Jostain syystä kyseisen ryhmän kouluttaminen on tuntunut sellaiselta kokemukselta jota olen tarvinnut. Olen kokenut, että olen löytänyt jotain kauan sitten kadottamaani. Liekö aika ja mukavan ryhmän satunnainen kouluttaminen tehnyt tehtävänsä, mutta kauan karkuteillä ollut motivaatio treenaamiseen tekee paluutaan. Toistaiseksi se näkyy vain nippuna erilaisia treenisuunnitelmia ja koirien turhanpäiväisten temppujen repertuaarin kasvamisena. Tällä hetkellä tuntuu, että treenimotivaatio alkaa tosiaan pursuta yli äyräidensä. Kun kasvattelen sitä vielä muutaman kuukauden ja kidutan itseäni yksipuolisilla kuntoutusjutuilla, saakohan mua enää treenaamasta pois lainkaan?

Toisaalta tiedostan myös, että tällä rauhallisella kuntoutustahdilla heinäkuu voi tulla mulle liian nopeasti. Voi olla, etten ehdi kisata tänä vuonna ollenkaan. Olisihan se tietenkin kiva yrittää avata Tamin kanssa seuraavan kesän SM-nollatili jo syksyllä ja yritää Usvan kanssa nollia kakkosista, mutta toisaalta en halua pilata kiirehtimällä mitään. En polvea enkä motivaatiota. En halua mennä kisoihin vain kokeilemaan pysyykö pakka kasassa, vaan mun on oltava varma siitä, että pystyn liikkumaan radalla hyvin ja jonkunlainen tae hyvien tulosten saavuttamisen mahdollisuudesta olisi kiva saada. Viime aikoina olenkin miettinyt, pitäisikö mun pyhittää tämä vuosi kokonaan kuntoutumiseen ja treenaamiseen - ainakin agilityn osalta? Aiempien leikkauksien jälkeen en ole osannut antaa itselleni niin paljoa aikaa, mitä olisin todellisuudessa toipumiseen tarvinnut. Olisinko tällä kertaa fiksumpi?

Nyt kun Mäihä täyttää ylihuomenna vuoden, olen miettinyt sen tulevaisuuden näkymiä eri harrastuksissa. Mäihänhän otin nimenomaan harrastuskoiraksi; tarkoituksenani tutustua sen kanssa mahdollisimman moneen eri lajiin. Olen kuitenkin viimein ymmärtänyt ajan rajallisuuden ja sen, että vaikka kuinka haluaisin harrastaa sen kanssa säännöllisesti montaa lajia se ei ole mahdollista, vaan on tehtävä jonkunlaista valintaa. Olen tehnyt pohjia useampaan lajiin, mutta vielä ei ole kirkkaana mielessä, mihin tullaan panostamaan enemmän. Lajien poissulkeminenkaan ei ole helppoa; itse haluaisin kehittyä monessa lajissa. Lisäksi Mäihän kanssa olis tosi mukava treenata kaikkea; vielä ei ole löytynyt lajia, jossa Mäihällä ei olisi ollut intoa ja yritystä. Mäihälle ei tunnu niinkään olevan merkitystä sillä mitä treenataan - kunhan pääsee tekemään jotain.

Agilityä ollaan ehditty käydä treenaamassa yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä, mutta Mäihä on ehtinyt osoittaa pätevyytensä. Systemaattinen agilityn treenaus saa tosin odottaa siihen asti, että saan koipeni paranneltua. Mäihä menee jo tässä vaiheessa sellaista kyytiä, ettei mulla olis mitään toivoa pysyä sen kyydissä puolikuntoisella jalalla - saa nähdä tulenko pysymään sitten terveelläkään.. Mäihällä on kova halu tehdä agilityä, jonka takia sen palkkaaminen on välillä haastavaa - itse tekeminen toimii Mäihälle parhaimpana palkkana eivätkä makupalat sitä aina kiinnosta. On taas hauskaa huomata, miten "vanha" laji tarjoaa uuden koiran kanssa ihan uudenlaisia haasteita :)

Toisaalta yksi syy kelpien hankkimiseen oli kiinnostukseni maastolajeja kohtaan ja tutustuttuani niihin vähän paremmin, kiinnostukseni on vain kasvanut. Maastolajeissa Mäihän vahvuudet, kuten mainio nenänkäyttö, sinnikkyys ja yritteliäisyys pääsevät oikeuksiinsa. Viime aikoina myös tokokärpänen on päässyt puraisemaan. Olen viimein huomannut, miten toko sopii hyvin tällaiselle perfektionistille. Paimmennusta ainakin pitää käydä muutama kerta kokeilemassa, jos mahdollisuuksia sen säännölliseen treenaamiseen ei ole. Sitten olisi vielä muutama laji joihin olis kiva tutustua paremmin..

Mäihäkin on tosiaan vasta vuoden, joten ehkä tuollaista on vielä liian aikaista miettiä. Viime kädessähän terveystulokset sanelevat ainakin sen, missä määrin tullaan agilityä ja pk-juttuja treenaamaan. En kyllä usko, että tarkeissa on mitään ongelmaa, mutta haluan kuitenkin saada varmistuksen asialle ennen kuin alan treenaamaan sen kanssa enemmän.

Normaalisti en edes miettisi koko asiaa - menisin, tekisin ja katsoisin sitten joskus mihin päädyttiin. Tämä toimettomuus ja ympärilläni olevat neljä seinää alkavat kuitenkin jo sen verran ahdistaa, että sitä tulee mietittyä ja murehdittua kaikenlaisia (turhiakin) asioita. Kotona nyhjöttäminen ja polven kuntouttaminen ei todellakaan ole mukavaa. Sanalla sanoen kypsää hommaa. Pitää kuitenkin toivoa, että kuntoutuminen lähtis menemään oikeaan suuntaan ja pääsisin taas takaisin normaaliin elämään. Ei kai tässä muuta voi sanoa.

Tästä piti tulla lyhyt, yleisluontoinen päivitys, mutta aika kaus siitä tavoitteesta taas jäätiin :P Kuten aiemminkin ollaan nähty muutaman viikon blogihiljaisuutta seuraa aina metripäivitys. Mulla olis vielä niin paljon tarinoitavaa, mutta valitettavasti en ehdi kirjoitella hengentuotteitani tällä erää tämän enempää. Seuraavaan kertaan siis!

P.S Tekstin joukossa vilisevät kuvat on otettu viikonloppuna Rattosjärvellä, kun pakkanen oli vielä siedettävissä lukemissa.

Elämän karut kävyt

Leikkauksesta on kulunut kaksi viikkoa. Leikkaus itsessään meni ihan hyvin, mutta valitettavasti polveen jouduttiin tekemään suurempi operaatio kuin alunperin oletettiin. Polven rakennetta jouduttiin muuttamaan aika paljon, sinne laitettiin ruuveja, polvilumpiota ja -jännettä siirrettiin kulkemaan 2 cm keskemmälle.

Tämä nyt tarkoitta pitempää ja raskaampaa toipumisaikaa. Suurin haaste on opetella kävelemään/käyttämään jalkaa uudestaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että kovalla treenillä siitä tulee parempi kuin koskaan. Kovan treenin lisäksi toipuminen kysyy multa myös kärsivällisyyttä - joka ei totisesti kuulu vahvuuksiini. Lääkärin kommentit, kuten "Etene rauhallisesti , sulla ei ole mihinkään kiire", "Maltti on valttia", "Anna itsellesi aikaa toipua", "Älä hermostu, vaikka liikkuminen on vielä pitkään vaikeaa", kuulostavat korvissani kirosanoilta ja saavat sydämeni itkemään verta. (Sen sijaan dramaattisuus kuuluu vahvuuksiini!). Ensi kuussa on lääkärin kontrolli ja jos jalka on toipunut toivotulla tavalla, päästään aloittamaan kuntouttaminen. Jos mitään kauheita takapakkeja ei tule niin kevyet ratatreenit pääsen aloittamaan heinäkuussa. Ikuisuuden päästä.

Tällä hetkellä yritän parhaani mukaan sysätä kaikki agilityssä kisaamiseen/treenaamiseen, juoksemiseen, jalkapalloon, kuntosaliin ym liittyvät ajatukset syrjään. Osaa niistä ehdin ajatella myöhemminkin, osan taas yritän unohtaa kokonaan. Nyt keskityn vain toipumiseen ja otan kaikki irti tästä ajasta. Yritän kovasti todistaa itselleni, että parhaat löytävät onnen myös epätoivossa. Uskokaa tai älkää - olen aivan varma, että vielä joskus kiitän tätä toipilaskautta. Koirien kanssa on hyvä hetki keskittyä treenaamaan rauhallisempia juttuja ja tehdä kunnolliset pohjat muutamalle liikkeelle, joiden treenaamista olen vain viivyttävyt. Lisäksi pystyn ehkä paremmin keskittymään kirjoituksiin, kun en voi oikeen tehdä muutakaan ;) Viime keväänä lukuloma meni joutuisasti lenkkeillessä ihanan talvisessa säässä, treenatessa, kisatessa ja pentulaatikon laidalla unelmoidessa :) Tällä kertaa en voi paeta kirjoja lenkkipoluille, treeneihin tai pentulaatikon laidalle. Joten mitä suurimmalla todennäköisyydella kisaan ensimmäisissä mahdollisissa agilitykisoissa valkolakki päässä! Sitä odotellessa.. ;)

Onni löytyy jostain, siks mä sinne jonotan..

Aamulla lähdetään ajamaan kohti Oulua. Ennen puolta päivää makaan leikkauspöydällä. Iltapäivään mennessä polvi on leikattu. Sitten voin vain odottaa ja toivoa.

Tämä päivä on mennyt sellaisessa ristiriidan hurmassa. Tuntuu, että tähän kokemukseen kuuluu kahtia jakautuvat tunteet. Voikohan sitä tuntea itsensä pelokkaan toiveikkaaksi? Jos voi, niin siltä musta nyt tuntuu.

Pelottaa. On selvää, että jos kaikki menis aina kuin elokuvissa en olisi menossa neljänteen polvileikkaukseen. Sitä väkisinkin miettii, mitä kaikkea voi tapahtua. Vaikka olen ollut tässä tilanteessa aiemminkin, silti se pelottaa. Ehkä vielä enemmän nyt, kun tietää miten moni asia tästä riippuu.

Tänään annoin itselleni luvan haaveilla. En paljoa, ihan vähän vain. Tiedän, etten ikinä pääse kaikista kivuista eroon eikä ole mahdollista saada takaisin niitä asioita joista olen jo joutunut luopumaan. Kuitenkin ajatus siitä, että tämä on mahdollisesti viimeinen leikkaus tuntuu helpottavalta. Jos voisin vihdoinkin jättää tämän elämänvaiheen, edes osan näistä kärsimyksistä, taakseni se olisi melkein parasta mitä mulle vois ikinä tapahtua. Kaikista peloista huolimatta näen ehkä vähän toivoa raunioiden keskellä.

Ei muuta. Pitäkää peukkuja.

Vanhan loppu, uuden alku

Mun piti tänään (4.1) maata leikkauspöydällä, mutta valitettavasti polvileikkausta jouduttiin siirtämään ainakin viikolla. Syynä se, etten ole vielä toipunut edellisestä leikkauksesta, joka oli joulukuun alussa... Mulla ilmestyi ihmeellinen paise, jonka ajattelin häviävän yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Paise ei kuitenkaan hävinnyt – päinvastoin se vain kasvoi ja muuttui koko ajan kipeämmäksi. Viikon ihmettelyn jälkeen mulla nousi kova kuume ja tilanne alkoi muutenkin näyttää niin huolestuttavalta, että oli pakko mennä käymään lääkärillä. Siellä mulla todettiin lievä verenmyrkytys ja vaarattomaksi luokittelemani paise pitikin leikata välittömästi.. Tarkalleen ei tiedetä mistä on kysymys, mutta se selvinnee jatkotutkimuksissa. Polvea ei sitten voitu leikata, kun edellinen leikkaushaava on auki. Jos se umpeutuu tämän viikon aikana, niin polvi voidaan leikata 11. päivä. Toivottavasti pääsisin leikkaukseen ensi viikolla, loppuisi tämä odottaminen.

Näin uuden vuoden ensimmäisen postauksen kunniaksi voisin luoda viimeisen katsauksen kuluneeseen vuoteen. Jos viime vuotta mietitään kokonaisuutena niin eipä sujunu tällä tytöllä valssit latotansseissa ;D sen paremmin kuin agilityradallakaan.

Tamin kanssa löysin taistelufiiliksen vasta vuoden viimeiseksi jääneisiin Rovaniemen kisoihin. Alkuvuosi meni ketuiksi mun pakko-päästä-tänä-vuonna-SM-kisoihin-pakkomielteen takia. Mitä enemmän alkoi tulevan kesän merkkejä olla ilmassa, sitä tiukemmalle mun nuttura kiristyi. Tilannehan oli toukokuun alussa se, että meillä oli kaikki irtonollat kasassa (ja vähän ylimääräisiäkin) – ainoastaan se kirottu tupla puuttui. Kisoissa kävi vain yksinkertaisesti niin, että heti kun laitoin numerolapun selkääni, alkoi sellainen yliyrittäminen, että radat epäonnistuivat heti alkuunsa tai viimeistään toiseksi viimeisellä esteellä. Harmitti. Oltiin treenattu tosi tiiviisti koko kevät, mulla oli kova usko meidän tekemiseen ja mahdollisuuksiin. Osallistumisoikeuden lisäksi siinä meni mun innostus lajiin moneksi kuukaudeksi. Vasta Rovaniemen kisoihin pystyin lähtemään tosi rennolla fiiliksellä ilman mitään paineita ja tulostavoitteita. Siellä sitten kaikki osui kohdalleen ja tehtiin kaikilta neljältä radalta nollat. Toivottavasti opin tästä jotain.

Tamin kanssa turhauttaa eniten se, kun tiedän miten paljon enemmän tuosta koirasta voisi saada irti, mutta mie en vaan onnistu siinä. Kisat ja treenit menee ihan kivasti, mutta silti musta jatkuvasti tuntuu, että pystyttäisi niin paljon parempaankin. On todella turhauttavaa tehdä kisoissa sellaisia semikivoja nollia, joihin ei sitten kuitenkaan voi olla tyytyväinen.

Tilastojen valossa Tamin vuosi näyttää paljon paremmalta, mitä annoin pohjustuksessa ymmärtää: 26:desta startista 14 nollaa (53%), 6 vuoden 2011 SM-kisoihin (myös tupla!!), muutama sijoitus kolmen joukkoon ja kerhonmestaruuskultaa.

Lupaavahkon alkuvuoden jälkeen Riimin ura (agilityssä) laski kuin koiran häntä ja lopulta loppui (melkein) kokonaan. En kirjoita tästä tämän enempää, eiköhän tästä asiasta ole jo kaikki kirjoitettu. Hieno koira se on joka tapauksessa. Riimin parhaimpia saavutuksia viime vuonna oli nousu 3-luokkaan (muutama nolla sieltä) ja Piirinmestaruusjoukkuepronssi.

Huhtikuun alussa onni tassutteli elämääni mustan kelpiepojan muodossa. Nyt Mäihä on melkein 11 kuukautta (!) vanha, korkeutta sillä on noin 50 cm (kotimittauksella) ja painoa 14 kg. Päivä päivältä pidän Mäihästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että siinä on kaikki ne ominaisuudet, mitä seuraavalta koiralta toivoinkin. Töitä tehdessä Mäihä on hyvin nopea, intensiivinen ja keskittynyt. Jollain tavalla ”työhullu”; Mäihä ei aina huoli palkkaa, vaan uusi tehtävä toimii sille parhaimpana palkkana. Riimin jälkeen on myös mukava työskennellä koiran kanssa, joka on ohjaajan virheitä anteeksiantavampi. Kova ruokahalu, riittävä saalisvietti ja fyysinen röyhkeys ohjaaja kohtaan ovat myös plussaa.

Tosiaan kakaralla on ikää mittarissa kohta 11 kuukautta eikä se osaa oikeastaan mitään. Tai osaahan se; mennä seisomaan pieneen koriin, kerätä ruokakupit kasaan ruokailujen jälkeen, ”halata” puuta, siivota roskia roskakoriin, peruttaa alustan päälle, rummuttaa etujaloillaan, vähän ohjauskuvioita agilityä varten… Eri asia on sitten se, onko tämä kauhean järkevää. Olisinko voinut käyttää treeni aikaa vähän tehokkaammin? Toivottavasti moninkertainen maailmanmestari Silvia Trkman on oikeassa siinä, että kun on opettanut koiralleen sata temppua, niin sen jälkeen kaikki muu on helppoa. Olen yrittänyt välttää muiden treeniblogien lukemista, koska silloin alemmuuskompleksi nostaa uhkaavasti päätään, kun luen mitä kaikkien muiden vielä nuoremmat pennut osaavat. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla kriiseilemättä asiasta tämän enempää. Olen päättänyt tehdä asiat Mäihän kohdalla vähän erilailla kuin aikaisemmin, toivottavasti se kannattaa.

Vuoteen mahtui toinenkin uusi, mielenkiintoinen tuttavuus: pumi Usva, jonka lainanappuloihin astuin ensimmäisen kerran toukokuussa. Usva oli ennestään tuttu koira ja olin sen kanssa treenaillut jonkun kerran aiemminkin – en tosin agilityä. Mun oli siis tarkoitus mennä Usvan kanssa vain Rovaniemen kotikisat, mutta hienosti menneiden kisojen jälkeen kysäisin sitten Hanskulta jos saisin jatkaa Usvan kartturina ;) Seuraavan kerran kisasin Usvan kanssa Rovaniemen kotikisoissa elokuussa, jotka meni upeasti: Usva nousi kakkosiin!! Kiitos Hanskulle tästä mahdollisuudesta!

Pii täytti marraskuussa jo 13 -vuotta. Pii on pysynyt terveenä lukuun ottamatta satunnaista ontumista ja mahdollisesti alkavaa kaihia. Muuten mummeli on ollut pirteä, jaksaa todella hyvin käydä pitkillä lenkeillä ja aina välillä riehua poikien kanssa.

Tämän vuoden varalle en ole laatinut oikeen minkäänlaisia tulostavoitteita. Koko vuosi menee aikalailla jännän äärellä enkä aio ottaa ylimääräistä stressiä ja painetta tulostavoitteiden täyttymisestä. Tosiaan on vähän vaikeaa suunnitella, kun en tiedä missä vaiheessa uskallan alkaa haaveilemaan kisaradoille pääsystä. No, sen verran osaan sanoa, että SM-kisat jää tänäkin vuonna meiltä haaveeksi. Yksi irtonolla SM:iä varten puuttuisi, mutta ei ole realistista ajatella, että olisin vielä kesäkuun alussa kisakunnossa. Viimeksi toivuin polvileikkauksesta kauan (5kk) ja nyt sitten huolenaiheena vielä on tuo selkä. Olen syönyt lokakuun alusta asti enemmän ja vähemmän kovia särkylääkkeitä tuon polven takia, joten selkäkin on tuntunut koko syksyn hyvältä. Pelkään vain pahoin, että tilanne ei ole enää niin hyvä, kun särkylääkkeiden napsiminen loppuu.. Mennään siis päivä kerrallaan ja kaikki tulokset, mitkä vuoden aikana saadaan haalittua kasaan, on plussaa.

Muunlaisia tavoitteita on sitten paaaljon! Omana tavoitteenani on kehittyä paremmaksi kouluttajaksi/ohjaajaksi, olla armollisempi itselleni ja koirilleni ja selvitä lukiosta kunnialla. Elämä voisi välillä olla mukavan helppoa, jos löysyttäisin nutturaa enkä ruoskisi itseäni jokaisesta epäonnistumisesta viikko tolkulla. Lisäksi voisin välillä ajatella, miten hienoja koiria mulla on enkä aina vain keskittyä niiden puutteisiin ja huonoihin puoliin.

Kun olen toipunut leikkauksesta tarkoituksena on kisata niin paljon kuin suinkin - ja saada jotain tuloksiakin aikaan. Lisäksi voisin yrittää vihdoinkin uskaltautua sinne toko-kokeeseen. Tamilla on ollut alokasluokan liikkeet kasassa kohta varmaan kolmisen vuotta, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi mennä kokeeseen asti. Josko tänä vuonna? Voisin myös yrittää ilmoittaa Riimin johonkin näytelmään jos se vaikka saisi sen puuttuvan CACIBIn joskus. Viime vuonna yrittäminen jäi vähän heikoksi, kun käytiin ainoastaan yhdessä näyttelyssä (PU3). Mäihänkin kanssa olisi tarkoitus alkaa treenaamaan vähän oikeitakin juttuja. Ainakin agility, jälki, haku ja tottis olis tarkoitus saada vuoden aikana jollekin mallille. Katotaan sitten myöhemmin, mihin lajeihin tullaan panostamaan enemmän. Terveystarkit on luvassa varmaan alkukesästä.

Tämän vuoden tavoitteet on aika vaatimattomat ja ympäripyöreät. Ihan vain sen takia, että muun elämän (ja sen myötä treenielämänkään) vakaus ei ole kovin taattua. Aika jänskää, ekaa kertaa ikinä en tiedä tarkemmin, mitä suurin piirtein olisi vuoden mittaan odotettavissa. Ei tiedä vielä minkälaisia käänteitä vuoden aikana ehtii tapahtua :)

Vielä ei ole liian myöhäistä toivottaa...

P.S lähipäivinä tulossa selostus yleisen elämämme mullistuksista viimeisen kuukauden ajalta. Pitäis vissiin tehdä jonkunlainen uudenvuodenlupaus tän onnettoman päivitystahdin tiivistämiseksi...

Kerro miks kukaan ei aikaa pysäytä, kun elämä on onnee ja rakkautta täynnä

En ole mielestäni aiemmin kuulunut siihen ihmisryhmään, joka kärsisi tähän aikaan vuodesta kaamosmasennuskesta. Kun olen toipunut siitä vuosittaisesta vapauden riistosta, jonka koen silloin kun palaan kesän jälkeen koulunpenkille, olen oikeastaan aina rakastanut syksyä. Niitä värejä, ensimmäisiä pakkasöitä, ensimmäisiä maahan leijailevia lumihiutaleita, hämärän hiipimistä päivänvalon tielle, vaakasuorana vihmovaa sadetta. Kaksi vuotta sitten näin kuitenkin ensimmäistä kertaa syksyn ruman ja raadollisen puolen. Sen miten kylmyys palelluttaa kasvit, pakottaa jotkut linnut muuttamaan etelään, eläinten metsästysajat ja kaikki ne kuolleet eläimet. En ole aiemmin tajunnut, miten kolkko ja pimeä vuodenaika syksy voi olla. En, ennenkuin sain kokea sen itse.

Nykyään syksy tuo mukanaan joukon muistoja, jotka haluaisin kovasti unohtaa. En halua muistaa niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin. En halua elää sitä päivää mielessäni uudestaan, kun kaikki muuttui. Enkä voi hiljentää sitä valtavaa syyllisyyttä, kaipuuta ja kipua, joka huutaa rinnassani. Luulin, että kun aikaa kuluu niin tuska helpottuisi. En enää ajattelisi, että kaikki oli mun syytä, kun en aavistanut mitään enkä omilta kiireiltäni ehtinyt kuunnella. Nyt musta on kuitenkin tuntunu siltä, että mitä enemmän aikaa on kulunut sitä vaikeampi mun on hyväksyä asiaa. Muistan koko ajan uusia asioita, mistä mun olis pitäny tajuta, ettei kaikki ole hyvin. Hänen päätöksensä se oli, mutta silti. Jollain oudolla tavalla tunnen olevani vastuussa siitä. Miten sitä voi ikinä antaa itelleen anteeksi, että päästi jonkun niin rakkaan käsistään? Se kipu ei taida lakata koskaan.

Niin se vanha kaveri vaan yksin kulkee, matkalla tähtenä ikuisuuteen. Timon taistelu päättyi kaksi vuotta sitten, mun vasta alkoi.

Tänä vuonna ajattelin, että olen vahvempi ja menen eteenpäin. En voisi aina syksyn tullen sulkeutua suremaan omaan maailmaani. Treenaan normaalisti ja teen normaaleja asioita. Totesin vain heti ensimmäisissä treeneissä, kun lähdin itkien kotiin, etten vain pysty. Kun huomasin, etten voi pakottaa itseäni lopettamaan suremista, päätin pitää treenitaukoa siihen asti, kunnes pystyn keskittymään siihen taas täysillä. Kun vihdoinkin alkoi tuntua, että treenaamaan ei pitänyt mennä, vaan aloin kaipaamaan treenaamista kovasti, epäonniset sattumat alkoivat seurata toisiaan.

Ensiksi Usvan omistaja Hansku kertoi, että Usva ontuu toista takajalkaa. Usvan takajalka jouduttiin leikkaamaan ja on tauolla ainakin kevääseen :( Toivon todella, että Usva vielä toipuisi sellaiseen kuntoon, että pääsisin sen kanssa radoille. Usva on niin mukava treenattava ja mulle vallan sopiva ohjattava :) Eläinlääkäri oli ollut tässä suhteessa toiveikas ja Hanskun mukaan Usva on myös alkanut toipumaan hyvin.

Samoihin aikoihin Usvan loukkaantumisen kanssa aloin kiinnittää huomiota siihen, että Riimi liikkui huonosti, venytteli liioitellusti ja sen käyttäytymisessä oli ihan kummallisia ylilyöntejä. Silloin olin aivan varma, että kuvittelen kaiken. Eihän voi olla mahdollista, että koira joka ei ole kuukauteen tehnyt mitään muuta kun lenkkeillyt on jumissa? Kun äiti ja kaverit alkoivat nähdä samoja asioita, mun oli pakko tilata fyssarille aika. Mika kävi hieromassa Riimin 6. päivä lokakuuta. Eikä asiat olleet kauhean hyvin. Sen koko kroppa oli tukossa, etupää oli kuitenkin pahimmassa kunnossa. Etujalkojen liikkuvuus oli tosi huono ja Riimi oli todella kipeän oloinen.

Fyssarin kanssa käymäni keskustelun jälkeen päädyin siihen, että Riimi jää agilitystä osa-aikaeläkkeelle. Riimin etuosassa on sellaisia puutteita, jotka kovassa fyysisessä rasituksessa kuormittavat Riimin koko kroppaa ja joiden takia se on välillä kipeä. Agility on sen verran fyysinen laji, ettei kaikilla koirilla vain ole edellytyksiä siihen. Lisäksi olen sitä mieltä, että treenaan määrällisesti niin vähän, että jos koira ei sitä kestä se ei ole oikeanlainen koira kyseiseen lajiin. Fyssarin mukaan agilityä ei kannata lopettaa kokonaan, koska tällöin tilanne voisi pahentua. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että mun pitää ymmärtää, ettei Riimi ei ole koira, jolla treenataan monta kertaa viikossa ja kisataan ns veren maku suussa metsästäen sertejä ja nollavoittoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Riimin kanssa tulen treenailemaan silloin tällöin ja joissakin lähiauleen kisoissa saatetaan käydä joskus jos huvittaa.

Ristiriitaisin tuntein jouduin tämän päätöksen tekemään. Toki en voi sanoa, että tämä olisi tullut mulle täytenä yllätyksenä. Rehellisesti sanoen, olen välillä enemmän ja välillä vähemmän pyöritellyt agilityn lopettamispäätöstä Riimin lonkkakuvista asti. Keväästä asti olen puhunut vähän siihen suuntaan, että saa nähdä kuinka kauan jaksan treenata sen kanssa agilityä tavoitteellisesti. Kesän aikana kaikki meni siihen pisteeseen, että aloin jollain tavalla pelätä sen kanssa kisaamista. Olin ratojen jälkeen ihan maassa, kun radalla koira ei tuntunut omalta itseltään. Ennen starttia Riimin silmät oikein loisti, se haukkui ja puri, mitä se ei tee missään muualla. Sillä oli silmin nähden valtava into lähteä radalle. Kuitenkin se kova halu tehdä jäi lähtöviivalle ja radalla ei ollut se onnesta kiljuva Riimi johon olin tottunut.

Vaikka aluksi se tuntui siltä, ei tämä pelkästään ole huono asia. Itse asiassa voin sanoa aivan rehellisesti, etten ole vielä pahemmin harmitellut sitä. Ehkä se johtuu siitä, että voin käydä Riimin kanssa esteillä pitämässä hauskaa ja, että Riimi voi muuten elää ns normaalisti. Se merkitsee mulle enemmän kuin kisoissa juokseminen. Tai ehkpä se harmistuksen hetki tulee vielä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mietin miten runnon Tamin kanssa jonkun radan läpi. Silloin tulee ihan varmasti ikävä Riimiä.. Riimi on niin mahdottoman taitava, että on ihan parasta mennä sen kanssa radalla, kun sen kanssa voi tehdä melkeen mitä vaan (kuten arvata saattaa; Tami ei ole ihan yhtä taitava eikä sen kanssa tehdä radalla todellakaan mitään hienouksia - ellei sitten välttämättä halua käydä uusimassa jäykkäkouristusrokotetta;)). Tunnen myös aika suurta helpotusta. Aiemmin mulla oli välillä niin sairaan itsekäs olo, tunsin tekeväni väärin. Nyt tunnen tehneeni vihdoinkin oikein. Tiedän tehneeni oikeen, kun pelkästään mietin, miten Riimistä on tullut paljon leppoisampi, kun se ei ole enää jatkuvasti jumissa ja sen takia ärtyisä. Voin kai aivan rehellisesti myöntää miettineeni muutama kuukausi sitten, että antaisin Riimin veljelleni, koska en uskonut sen pärjäävän laumakoirana. Nyt kun tiedän, että Riimin käytös ei johtunut siitä, ettei se sopeudu laumaan, vaan kivuista, en ole miettinyt asiaa enää kertaakaan. Riimi on ollut mitä leppoisin ja mukavin koira arjessa eikä sillä ole ollut minkäänlaisia ylilyöntejä aikoihin :)

Seuraavaksi sitten minä ja mun iän ikuinen valitus huonoista polvistani. Olin kerennyt olla selkäsairaslomani (mun huonojen jalkojen takia selkäkin on alkanut oireilemaan. Olin kuukauden sairaslomalla, kun en juuri pystynyt mitään tekemään) jälkeen muutaman päivän koulussa. Olin tosi innoissani, kun tunsin kerrankin olevani niin kohtuullisessa kunnossa, että pääsisin mukaan liikunnankurssille! Ehdin siitä ihanuudesta nauttia varmaan viisi minuuttia, kun palloa tavoitellessani astuin oikealle jalalle huonosti ja polvilumpio meni pois paikoiltaan. Sillä seurauksella, että menen neljänteen (ja toivottavasti viimeiseen) polvileikkaukseeni mahdollisimman pian. Vielä en tiedä tarkkaa ajankohtaa, mutta se selvinnee pian.

Tuntuu aika epätoivoiselta. TAAS uusi leikkaus. TAAS käydä läpi se parantumishelvetti. TAAS kerätä itsensä pienen pienistä palasista. Miksi ihmeessä sitä joutuu kestämään tällaista paskaa? Varsinkin, kun lohdullinen ennuste on se, etten pysty toipumaan täysin kuntoon. Kun ensimmäiset leikkaukset on mennyt vähän miten sattuu, tilannetta ei voi korjata muuten kuin kipulääkkeillä. Joten pelkään ihan suunnattomasti, miten asiat muuttuvat tämän leikkauksen jälkeen. Onnistuessaanhan tämä voi olla oikeinkin hyvä homma, mutta edellisistä polvileikkauksista oppineena en pidä sitä itsestäänselvyytenä. Joo-o, olen tässä asiassa pesunkestävä pessimisti, vaikka peruspessimistin tavoin väitänkin sen olevan oikeastaan pelkkää realismia.

Tiedättekö, tänne on ihan mahdottoman kivaa tarinoida ihan pelkästään kirjoittamisen ilosta. Kukaan ei varmaan jaksa näitä mun kirjoituksia lukea, muttei se mua hidasta. Musta ainakin tuntuu hyvältä, kun saan purkaa syvimpiä ajatuksiani ilman, että kukaan elollinen olento suoranaisesti kärsii. Lisäksi tämä kirjoittaminen tyhjentää päätäni varsin mukavasti. Nytkin ahdistuksen ja epätoivon ylle soljui kolkko, mutta seesteinen tyhjyys. Parempi kai sekin.

Tami 6 v!

Paljon onnea Tamille ja sisaruksille! :) Kuva on viime kesältä, tuoreita 6-v kuvia otetaan jahka keritään!