Nimbus jäljestää asfaltilla

Kävimme jäljestämässä Nimbuksen kanssa pitkästä aikaa asfaltilla. Halusin treenata sen kanssa häiriöitä, joten suuntasimme kaupan parkkipaikalle ja häiriöitä saatiinkin ihan kivasti :) Kaikki esineet nousi ja olin jälkeen ihan tyytyväinen, vaikka jäljen ajamista häiritsikin yksi vihainen autokuski ;) 

Asfaltilla 22.6

Ajatuksia Mäihästä

Olen pyöritellyt tätä ajatusta jo pidempään ja lueskellut vanhoja blogitekstejä Mäihän pentuajoilta ja sen myötä tuumaillut, olenko osannut viedä Mäihää eteenpäin oikealla tavalla. Aloin tehdä asioita hyvin eri tavalla kuin aikaisempien koirieni kanssa. Mäihän ollessa nuori etenemisemme oli todella maltillista. Aluksi pohjustin eri lajeja tarkoituksenani luoda ajatusta tekemiselle, ideaa, että yhdessä tekeminen on kivaa - tavoittelematta minkäänlaista osaamista siinä vaiheessa. Siitä sitten pikku hiljaa lähdimme kartuttamaan osaamistamme eri lajeissa niin, että pari vuotiaana Mäihälle oltiin tehty pohjat niin agilityyn, tokoon, hakuun kuin jälkeenkin.

Mitä tekisin toisin? Paljonkin. Olen tehnyt Mäihän kanssa lukemattomia virheitä, mitkä olen huomannut vasta myöhemmin.  Eniten minua harmittaa se, etten ole ymmärtänyt herkän koiran sielunelämää, joten mielestäni en ole onnistunut Mäihän kanssa parhaalla mahdollisella tavalla. En ole osannut tukea sitä oikeissa kohdissa enkä ole osannut olla sen kanssa riittävän kärsivällinen. En ole ollut sitä kohtaan kovakätinen, mutta Mäihän paineistumiseen on riittänyt se, että olen ollut tyytymätön tai hermostunut. Lisäksi sen tietty temperamenttisuus on tehnyt siitä minulle haastavan koiran. Mäihä on hyvinkin herkkä, mutta se saattaa vaikuttaa joissain tilanteessa siltä, että se on kovapäinen, mutta todellisuudessa se ei sitä ole. Jos tilanne menee tavallaan yhtään pidemmälle niin Mäihällä menee tassu suuhun ja jos se ei osaa ratkaista tilannetta niin silloin se tukeutuu minuun.

Tarkastellessani asiaa näin vuosien jälkeen huomaan ne asiat, mitkä menivät pieleen. Mäihä oli todella vilkas pentu ja tavallaan vahvistin sen vilkkautta ja häsläämistä sillä, että naksuttelin sille kaikesta. En vienyt asioita ärsykekontrolliin, vaan Mäihä oppi harjoituksissa ainoastaan sähläämään. Siinä tilanteessa minun olisi pitänyt paremmin ottaa huomioon Mäihän luonne. Sen sijaan, että olisin keskittynyt treenaamaan rauhallisia asioita, tein virheen ja vahvistin sen vilkautta. Rauhallisuus ei ole koskaan ollut Mäihän vahvuus, joten mielestäni minun olisi pitänyt vahvistaa tätä asiaa sen kanssa paljonkin. Minun olisi pitänyt osata lukea Mäihää paremmin, nähdä mitkä ovat sen vahvuudet ja heikkoudet. Siksi uskon, että olisin päässyt parempaan lopputulokseen, jos olisin keskittynyt rauhoittumiseen ja muuhun rauhalliseen tekemiseen.

Toki vuosien mittaan oma ihanteeni koirasta on muuttunut. Mäihän ollessa nuori ihannoin vauhtia ja viettiä enkä ymmärtänyt mitään siitä, kuinka tärkeää rauhoittuminen on harrastuksissa ja arjessa. Todella rauhallisen Riimin jälkeen pelkäsin ehkä alitajuntaisesti sitä, että Mäihä ei sytykään treenaamiseen. Tässä tein myös aika ison virheen; en olisi saanut toimia niiden asioiden ohjaamina, vaan minun olisi pitänyt tarkastella Mäihää yksilönä, aivan erillisenä koirana ja lähteä viemään sitä eteenpäin niistä lähtökohdista. Kaikista huvittavinta oli se, että Mäihä oli todellakin energinen pentu, joka oli aina valmis harjoittelemaan, joten minulla ei olisi pitänyt olla mitään huolta siitä, etteikö siitä tulisi innokasta treenaajaa. Minun olisi pitänyt nähdä se, että temperamenttisesta koirasta ei saa flegmaattista, mutta tietynlaisen käyttäytymisen olisin voinut estää toimimalla toisin.


Minulla oli suuret odotukset Mäihän suhteen, mutta ne ovat realisoituneet matkan varrella. Vai oliko minulla suuret odotukset itsestäni? Jos näin oli, niin olen ainakin tippunut pilvilinnoista takaisin maan kamaralle. Mäihän ollessa nuori ajattelin, että nostan sen agilityssä hetkessä kolmosiin eikä mene aikaakaan kun olemme muissa lajeissa ylimmissä luokissa. Mäihä on opettanut minulle ennen kaikkea nöyryyttä. Olen oppinut hyväksymään omat rajani ja sen, että minun pitää kehittää itseäni vielä enemmän, koska haluan oppia. Koulutuksellisesti minulla on vielä paljon opittavaa, mutta Mäihä on opettanut minulle paljon myös sellaista, mitä ei koirankoulutusoppaissa sanota. Olen oppinut paljon kärsivällisyydestä enkä hermostu enää niin helposti kuin aikaisemmin. Mäihän myötä olen myös oppinut rakentamaan asioita pikku hiljaa enkä enää hermostu tai mene paniikkiin jos asiat eivät heti näytä siltä mitä haluaisin. Minulla on kärsivällisyyttä odottaa muutama päivä ja katsoa, mitä tulikaan viime kerralla opetettua eikä minun tarvitse mennä heti tekemään "korjaussarjaa", kun joku menee pieleen. Pystyn suhtautumaan oppimisprosessiin mielenkiintoisena matkana enkä pakkomielteisesti ajatellen, että asioita _täytyy_ saada valmiiksi. Oikeasti, elämä on helpottunut todella paljon tajutessani nämä asiat.

Ennen kaikkea olen edelleen sitä mieltä, että minulla on käynyt hyvä Mäihä. Koirana se ei ehkä ole kaikkein vahvahermoisin, toimintakykyisin tai sinnikkäin kaveri, mutta koiraa, joka rakastaa enemmän koko maailmaa ja on yhtä pähkähullu, saa hakea. Välillä se saattaa tempauksillaaan venyttää hermoni ihan äärimmäisyyteen asti, mutta pääasiassa Mäihä on hyväntuulinen sählääjä, joka saa kaikki hyvälle tuulelle. Mäihä on mielestäni todellinen helmi, joka ei persoonallisuudessaan jätä ketään kylmäksi. Se on vain parantunut vanhetessaan; nuoruuden kauhukakarasta on tullut todella miellyttävä koira. Mäihän ollessa nuorempi en olisi ikinä uskonut, että elämä sen kanssa voi soljua näin helposti.    

Niin se vanha ystävä kulkee, matkana tähtenä ikuisuuteen

Piiku nukkui 5.4 rauhallisesti pois omalla vaaleanpunaisella paikallaan.

On paljon helpompaa vastaanottaa tieto siitä, että joku on kuollut, kun tehdä itse päätös siitä, milloin joku kuolee. Se vastuu meillä on kuitenkin siinä vaiheessa, kun otamme lemmikin. On osattava tehdä se päätös, kun siitä parhaimmasta ystävästä tulee hauras ja heikko. Piikun kohdalla mieli pysyi virkeänä loppuun asti, mutta kroppa petti. Mennessäni katsomaan sitä häkkiin se heilutti häntäänsä ja yritti juosta koppia ympäri -  niin kuin hänellä oli innostuessaan tapana tehdä. 

Piiku oli meidän perheen ensimmäinen koira - ja samalla myös ensimmäinen, jonka olemme joutuneet hyvästelemään. Hän on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Olin eskarissa, kun Piiku tuli meille. Piin elämä oli päättyä jo nelikuisena, kun sille annettiin viikko aikaa löytää oma koti. Muistan aina sen illan maaliskuuun 31. päivä vuonna 1998, kun olimme veljeni kanssa menossa nukkumaan. Isä tuli kuitenkin vielä sanomaan huoneemme ovelle, että tulkaa katsomaan, kuka täällä on. Samalla Piiku käveli huoneesta sisään. Olin pakahtua onnesta, sillä olin haaveillut omasta koirasta. Annoin hänelle keksin ja Pii meni murustelemaan sitä olohuoneen matolle. Piiku oli unelma, josta tuli totta.

Piiku kasvoi mukanani nuoruusvuoteni. Nuoren koulukiusatun tytön elämässä Piiku oli kaikki kaikessa. Koulussa ollessani odotin aina kovasti, että pääsen kotiin ja Piikun kanssa metsään rauhaan. Hänen turkkiinsa on itketty monet itkut, kun minulla on ollut paha mieli ja hänen kanssaan on jaettu monet ilot ja onnistumiset.

Tuntuu jotenkin raadolliselta kerätä Piin valjaat ja lelut laatikkoon ja viedä ne varastoon. Jotain suurta ja merkittävää puuttuu elämästäni. Vaikka Piiku ei ole ollut aktiivisesti elämässäni muutamaan vuoteen, koska hän on asunut vanhemmillani, mutta silti hän on ollut mukana ajatuksissani usein. Siitä huolimatta välillä tuntuu, onko minulla oikeutta olla surullinen?

Välillä on vaikeaa tajuta, että hän on poissa. On vaikeaa käsittää, etten enää voi rapsuttaa hänen pehmeää turkkiaan tai katsoa häntä hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä. Ollessani Rovaninemellä oli vaikeaa kulkea tyhjän häkin ohi. Ruokkiessani koiria purskahdin itkuun, kun tajusin, ettei viidettä kuppia tarvita. Sisimmässäni tiedän, että ratkaisu oli oikea, vaikka ikävä on suuri.

Vaikka tämä olikin elämäni raskain ja vaikein tilanne niin olen silti tyytyväinen, että sain olla mukana saattamassa Piikua viimeiselle matkalle. Olen onnellinen, että hän oli kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa, että käveli omin jaloin klinikalle ja laittoi makaamaan omalle paikalleen. Sitten katsoin rakasta ystävääni viimeisen kerran hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kiitin kaikesta. Sen jälkeen hänen oli aika mennä.

Kiitos äiti ja isä Piikun hyvästä hoidosta. Kiitos rakas Piiku, kaikesta. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.
                                            
Piiku 13.11.1997-5.4.2016

Hyllyputkessa

Kuva; Sami Ritoniemi

Tänään korkattiin kakkosluokan kiemurat Mäihän kanssa Kokkolan kisoissa. Pilliin oli puhaltelemassa Anne Viitanen. Radat olivat varsin mukavia ja virtaaviaa, eivät missään tapauksessa liian vaikeita, mutta me ei vaan onnistuttu missään :D Kotiin tuomisina siis kolme kamalaa hylättyä.

Kisataukoa oli takana viisi kuukautta, kun viimeisimmät kisat olivat samassa paikassa lokakuun lopulla, jolloin nousimme 2-luokkaan. Tauko kisaamisesta näkyi sekä minussa että Mäihässä. Minä jännitin taas ihan liikaa enkä saanut radalla itsestäni oikein mitään irti. Sorruin perisynteihini eli hoin estekäskyjen sijasta koko ajan "Mäihää" enkä keskittynyt käsiini tarpeeksi vaan ne olivat liian alhaalla. Mäihä taas oli ihan liian kierroksilla eikä se oikein keskittynyt ja se tuntui lähtevän ihan lapasesta vähän joka radalla.

Tiedostan tämän johtuvan siitä, että ei olla marraskuun jälkeen treenattu missään ryhmässä eikä oikein muutenkaan. Käydessämme treenaamassa olemme tehneet pikku juttuja; itse ratatreeniä ollaan päästy tekemään vain muutamia kertoja. Mäihä hyötyisi ryhmätreeneistä, koska se nostaa kierrokset ihan eri sfääreihin, kun näkee toisen koiran menevän radalla. Näissä kisoissa oli lähtökarsinat joissa odoteltiin omaa vuoroa ja Mäihä näki ennen radalle menoa muutaman koiran menevän esteillä. Tämä sai Mäihässä aikaan sen, että se oli normaalia enemmän vauhdissa enkä saa sitä samanlaiseen tilaan yksin treenatessa. Eli Mäihä seuraavassa kurssissa johonkin ryhmään, että päästään harjoittelemaan enemmän kisanomaisesti! 

Ensimmäinen rata oli agilityrata, jossa hylkäännyimme heti esteelle kolme. Mäihä tuli puomille kovaa ja juoksi sen suoraan läpi, painellen samalla väärään päähän putkea. Uusin puomin, jolloin pysähtyi nätisti, mutta vapautettuani puomilta Mäihä meni jälleen väärään putken päähän. Radan lopulla Mäihä jätti kepit kesken ja singahti putkeen sekä loppu suoralla jäin itse väärälle puolelle, joten siinä tapahtui jotain hämminkiä.

Toinen agilityrata oli ihan kaaos, Mäihällä lähti totaalisesti mopo keulimaan. Se ei tullut ohjauksiin kunnolla, meni jokaisen putken väärään päähän, hajotti renkaan ja teki lentokeinun. Näillä agilityradoilla huomasin Mäihän "heikkouden". Jos putken pää on suoraan kontaktin edessä ja tarkoitus on mennä kauempaan päähän niin en saa Mäihää "purkamaan" lukitusta, vaan se menee tyrkyllä olevaan päähän vaikka tekisin mitä. Tällainen virhe tuli jokaisen kontaktin jälkeen, kun piti mennä kauempaan päähän putkeen. Mäihä seisoi kontaktilla ihan koomassa, tuijottaen tyrkyllä olevaa putken päätä, ja tuntui, ettei siihen saa mitään yhteyttä. Vapautin sen, kun luulin saaneeni siihen jonkun kontaktin, mutta Mäihä sinkosi joka kerta suoraan siihen putken päähän, minkä oli lukinnutkin. Tämä pitää ottaa nyt työn alle ja minulla onkin jonkunlainen ajatus siitä, miten tätä lähden treenaamaan.    


Viimeisellä hyppyradalla harmittaa oma ohjausvirheeni. Olin sijoittunut ihan miten sattuu ja Mäihä luki yhden hypyn takaakierroksi. Ei siitä olisi kuitenkaan nollaa tullut, koska keppien aloituksessa tapahtui joku ihmeellinen virhe, vaikka kulma kepeille oli helppo. Muuten ihan siisti rata.

Tyytyväinen ei voi olla, ei missään tapauksessa. Silti hymyilyttää. On aika hauskaa, että vaikka kisat menivät penkin alle, ja olen ilmoittamassa Mäihää muihinkin kisoihin, niin silti pystyn treenaamaan ja kisaamaan sen kanssa paineettomasti ja nauttien. Nykyisin pystyn suhtautumaan jotenkin yllättävän järkevästi kaikkeen: tiedostan meidän ongelmat, mutten revi niistä turhaa stressiä ja painetta, korjaillaan ongelmia pikku hiljaa. Nautitaan tästä lajista ja kisaamisen hurmasta eikä stressata tyhjää. Näin sen pitäisi olla aina; tosissaan, muttei liian vakavasti.

Hei hei mitä kuuluu?

Mäihä Nivalan kokeessa, kuva; Hanna Kankaanpää

Ajattelin aikaisemmin, että kirjoittelen sellaisen syväluotaavan analyysin viime vuoden tapahtumista, mutta päätin jättää sen odottamaan seuraavaa kertaa. Kuitenkin paljon hyvää muisteltavaa vuodesta jäi, joten niitä kirjaan tähän lyhyesti:

Mäihän vuosi oli tulosten osalta onnistunut: tokossa se saavutti toukokuussa koulutustunnuksen TK1, syyskuussa läpäistiin BH-koe ja lokakuussa salainen tavoitteeni toteutui, kun nousimme agilityssä 2-luokkaan. Kaikki jotka tietävät minun ja Mäihän ongelmat kyseisessä lajissa ymmärtävät, että se oli todellinen työvoitto, mikä hymyilyttää vieläkin.

Pii 17,5-vuotta

Nimbuksen kanssa ei päästy vielä kilpailemaan, mutta vuosi oli treenien osalta antoisa. Monta kertaa kaaduttiin, mutta sieltä noustessa opittiin paljon. Keskityttiin treenaamaan jälkeä, mikä on kyllä niin Nimbuksen laji. Syksyllä päätin keskittyä sen kanssa pelastuskoirapuoleen, mikä on ollut antoisaa, mutta omalla tavalla haastavaa. 

Nimbus jäljellä, kuva: Terhi Lindqvist

Tami 11-vuotta

Muut koirat pysyivät terveinä ja viettävät ansaittuja eläkepäiviä Rovaniemellä. Keväällä Riimi täytti 8-vuotta, lokakuussa Tami 11-vuotta ja Pii kuukautta myöhemmin jo 18-vuotta.

BH-koe 17.9

Nivalan kokeessa, kuva: Hanna Kankaanpää

Mäihä suoritti BH-kokeen hyväksytysti Kuortaneella 17.9! :)

Kokeeseen olen tyytyväinen, vaikka suoritus kasattiin lyhyessä ajassa. Kuulin viikkoa ennen koetta kaveriltani, että kokeessa olisi vielä vapaita paikkoja jäljellä ja hetken miettimisen jälkeen päätettiin ottaa haaste vastaan. Toki olemmehan me treenanneet paljon tokoa, että liikkeet eivät sinällään olleet uusia, mutta pitkät kaaviot ja palkattomuus mietitytti Mäihän kohdalla. Mäihä kuitenkin suoriuti kokeesta omalla tasollaan ja kaupunki osuudessa ei ollut mitään moitittavaa, joten koe oli läpäisty :)

Mäihä on nyt saavuttanut tälle vuodelle asetetut tavoitteet tokossa/tottiksessa (BH ja TK1), mihin olen Mäihän kohdalla tyytyväinen. Eihän nämä mitään suuria saavutuksia ole, mutta minulle ja Mäihälle tämä on työvoitto. Koulutuksessa on tapahtunut virheitä, joita pitäisi lähteä korjaamaan jos haluaisi vielä kisata pidemmälle. Aika näyttää löytyykö minulta tarpeeksi motivaatioita virheiden korjaamiseen vai keskitymmekö vain agilityyn. 

Mikä kesä?

Kesä oli ohi nopeasti. Päivät menivät kuin sumussa, viikot kuin varkain ja nyt huomaan koko kesän kadonneen. Loppukesän lämpimät yöt alkavat vaihtua pimeisiin syysiltoihin. Aamulenkillä kellastuneet lehdet tippuivat puista. Syksy tekee tuloaan.

Meidän kesästä tuli loppujen lopuksi hyvin erilainen kuin mitä olin suunnitellut. Minulla todettiin välilevyperäinen ongelma selässä, mikä on tarkoittanut taukoa niin agilitystä kuin jäljestämisestäkin, joten loppukesän treenit jäivät näiden lajien osalta varsin vaisuiksi. Sen sijaan tottista tehtiin muutama kerta viikossa. Nyt minäkin olen hiljalleen päässyt kiinni normaaliin treenielämään.

 

Mäihä on päässyt taukoni aikana muutaman kerran esteille Sonjan kanssa. Kisoissakin he ovat käyneet juoksemassa neljän startin verran. Seinäjoen kisoista parille 2 x hyl, kuten myös viikko sitten Vaasan kisoissa. Sonjalle suuri kiitos Mäihän treenaamisesta! :) Olen itse ollut Mäihän kanssa muutaman kerran esteillä ja se on tuntunut radalla yllättävän kivalta, ainoastaan rimojen tiputtelu on tällä hetkellä suurin ongelma. Olen tässä tauon aikana miettinyt, että alan puuttumaan tiukemmin rimojen tiputteluun. Kontaktit ovat myös sellainen asia, mikä pitää ottaa taas työn alle. Ne eivät ole vielä niin hyvät ja varmat kuin haluaisin. Aion muuttaa suoritustapaa hieman, mutta perusajatuksena edelleen, että ne tehdään pysäytyksinä 2on2off -tyyliin. En osaa olla nyt näiden asioiden kanssa niin epätoivoinen kuin vielä vähän aikaa sitten, koska nyt minulla on mielessä suunnitelma, miten lähden ratkomaan näitä ongelmia.  

Nimbus on tottiksen lisäksi treenannut myös erilaisia hajujuttuja, kuten tarkkuusruutua ja hajuerottelua. Pidän todella paljon Nimbuksen tavasta työskennellä näissä harjoituksissa. Molemmissa harjoituksissa se työskentelee rauhallisesti ja sinnikkäästi. Jälkiä ollaan ajettu useampi (sekä pellolla että metsässä) ja ne ovat menneet ihan hyvin. Kulmat ovat olleet Nimbukselle todella vaikeita, mutta nyt koin todellisen valaistumisen asian kanssa ja työskentely kulmissa on parantunut huomattavasti. Jäljen nostaminen on toinen asia, mikä on tuottanut vähän ongelmia (takajälki), mutta viime treeneissä ollaan saatu ihan lupaavannäköisiä onnistumisia, joten tätä jatketaan samalla tekniikalla. Tajusin myös, että olen ehkä aliarvioinut Nimbusta, joten nyt olisi tarkoitus alkaa vähän haastamaan sitä tekemällä sille vaikeampia jälkiä.