Haasteen verran hyvää mieltä

Laura haastoi minut keksimään hyvän mielen asioita. Tämä olikin hyvä haaste tällaiselle perusnegatiiviselle ihmiselle, tulee kerrankin mietittyä, mitä hyvää mieltä tuovia asioita elämässä onkaan :) 

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).

Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

1. Kesä. Nurmikon tuoksu, kuuma asfaltti jalkojen alla, valoisat yöt.

2. Onnistuneet treenit. Varsinkin jos jonkun asian kanssa on takuttu pitkään ja kun sen saa onnistumaan tuo se hyvää mieltä vielä monta päivää myöhemminkin.

3. Agility. Intohimoni, joka on tuonut elämääni paljon hienoja asioita.

4. Väsyneet koirat. Treenien tai pitkän lenkin jälkeen sohvalla tyytyväisenä nukkuvat koirat.

5. Lappi. Vaikka olen kotiutunut Seinäjoelle hyvin niin Lapissa on aina mun koti ja sydän. Henkeä salpaavan kauniit maisemat, yötön yö, syksyn ruska ja paljon muita hyviä asioita jäi Lappiin.

6. Metsä. Siellä mieli lepää.  

7. Pitkät, kiireettömät lenkit. On niin parhautta, kun on vain aikaa samoilla metsässä tai kuljeskella pelloilla ilman, että on kiire mihinkään.

8. Musiikki. Se voimaannuttaa ja tuo hyvää mieltä.

9. Ystävät, jotka ovat auttaneet minua jaksamaan enemmän kuin kerran. Omat unelmani pystyn saavuttamaan vain ystävieni ansioista ja heidän muodostama tukiverkosto on minulle todella tärkeä.

10. Kevään ensimmäiset silmut saavat hymyn huulille. Se on varma merkki siitä, että kesä on tulossa.

Haaste heitetään Jonnalle, Emmalle, Tuijalle, Sinille ja Sonjalle

Pikapäivitys

Viikko sitten saatiin tieto, että me päästiin Mäihän kanssa agilityn alueelliseen valmennusryhmään, niin huippua! :) Nyt sitten päästään treenaamaan kerran kuussa valmennusryhmiin osallistuvien seurojen treenipaikoilla (eli Seinäjoella, Lapualla, Kauhavalla, Kauhajoella ja Ähtärissä). Kivaa päästä treenaamaan uusissa paikoissa ja vierailla esteillä!

Tarkempaa raporttia treeneistä ja kuulumisista myöhemmin.

Kuvassa Mäihä Rovaniemellä, © Laura Raudaskoski

Pojat hieronnassa

Reilu viikko sitten vietettiin muutama tunti Timosen Jaanan luona, kun pojat pääsivät hierontaan.

Tamin jalan tilanne tarkistettiin uudemman kerran. Jalka oli lähtenyt hyvin toipumaan ja saanut jo ihan hyvin massaa jumpan ja lumessa lenkkeilyn ansiosta. Eihän se tietenkään toisen jalan veroinen ole, mutta oli mukava kuulla, että treeni on tehonnut. Lannerangasssa Tamilla oli muutama fasettilukko, jotka saatiin hyvin auki. Tamin jalka on ollut muutaman viikon kipeämpi kuin yleensä, mikä voi kuulema johtua selän ongelmista. Jatkamme jumppaamista ja lenkkeilyä samaan malliin, kolmen viikon päästä käydään sitten uudestaan tarkistamassa tilanne.

Mäihä on käynyt viimeksi heinäkuussa fyssarilla, joten sen oli korkea aika päästä jonkun osaavan hierottavaksi. Mäihältä löytyi lannerangasta yhden nikaman lateraalinen siirtymä. Siirtymä on tullut jossain kovemmassa törmäyksessä ehkä jo jonkin aikaa sitten. Tämä voisi selittää mahdollisesti ontumisen, mitä Mäihällä on ollut aika ajoin noin vuoden ikäisestä lähtien.

Eilen käytiin sitten uudestaan Jaanalla tarkistuttamassa rangan tilanne. Nikamat olivat pysyneet hyvin linjassaan, onneksi :) Lannerangan seutu oli vähän kipeämpi kuin viimeksi, mikä kuulema johtuu hermokudoksen ärsytyksestä, joka on ihan tavallista tällaisissa tapauksisssa. Mäihä aristi sitä kohtaa sen verran paljon, että Jaana teki Mäihälle laserhoidon, jonka tarkoituksena on vähentää aristusta. Jos mitään oireilua ei tule niin seuraavan kerran Mäihä pääsee hoitoon alkukesästä.

Kasvukipuja

Olen viime aikoina miettinyt, mistä ihmisen kyvystä luopuisin, jos voisin. Luopuisin oikein mielelläni unelmoinnista. Haluaisin olla joku koiran tapainen eläin; en murehtisi menneitä tai toivoisi tulevaisuudelta mitään. Eläisin hetkessä, kaikki olisi minulle vain tässä ja nyt. Jos en pystyisi unelmoimaan, en kykenisi kaipaamaan. En kaipaisi jotain kauan sitten menetettyä tai osaisi toivoa parempaa - minulle se hetki olisi ainoa, josta voisin olla varma. Tosin eihän minulle ole tällä hetkelläkään muuta varmaa kuin tämä hetki. En halua kuitenkaan tiedostaa sitä rajoitusta, vaan matkaan unelmissani vuosien päähän.

Sillä on kai oltava joku tarkoitus, miksi ihminen pystyy unelmoimaan. Jokaisella meistä on monia hajonneita unelmia historiassaan. Pystyykö ilman rikkoutuneita unelmia kasvamaan isoksi? Samalla kun unelma rikkoutuu opitaan jotain tärkeää elämästä - ne ovat kai niitä elämän realiteettejä. Huomataan mihin pystytään ja mihin ei. Mikä on mahdollista, mikä ei.

Jossain vaiheessa lapsi kasvaa isoksi ja lakkaa uskomasta joulupukkiin. Nuorille taas aina vakuutellaan, että heistä on ihan mihin tahansa he ikinä haluavatkaan. Aikuisina he huomaavat, ettei se ollut totta. Välillä minusta tuntuu, että alan lähestyä tätä ikää. Joidenkin unelmien kantava voima katoaa ja ne tippuvat maahan, murskaantuen pienen pieneksi palasiksi.

Toisaalta on se niinkin, että ihmisten unelmat vaihtuvat ja muuttuvat matkan varrella. Lapsenahan kaikki haluavat olla astronautteja ja prinsessoja, myöhemmin sitä haluaa jotain aivan muuta. Vaikka unelmat eivät olekaan pysyviä, kyky unelmoida säilyy. Olen valinnan edessä: elänkö mielummin lintujen lähellä kuin yritän hankkia itselleni siivet?

Ei se päämäärä, vaan se matka

Viimeisen vuoden aikana käyneiden vastoinkäymisten takia olen viime aikoina miettinyt aika paljon karvalaumani koostumusta. Lähinnä siis harrastuksellisesta näkökulmasta, näin normaalissa arjessa olen tällä hetkellä kohtuullisen tyytyväinen laumaani. Reilu vuosi sitten samoihin aikoihin ajattelin tilanteen olevan varsin herkullinen; minulla oli jo vanhempi kohtuullisen varma kisakoira, nuorempi kisakoira oli hiomaton timantti ja tulevaisuuden uusi lupaus oli kotiutunut. Vuodessa tilanne kääntyi aivan päälaelleen ja nyt ilmassa leijuu joukko kysymysmerkkejä. Vanhemman kisakoiran ura oli tässä, kuten myös hiomattoman timantin ja tulevaisuuden lupaus on vielä täysin kesken, etten osaa sanoa siitä yhtään mitään.

Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olen sellaisessa tilanteessa, että minulla ei ole minkäänlaista kisakoiraa agilityyn. Tämän sanottuani moni kommentoi ajatustastani kysymällä, mikä Mäihä sitten on, jos ei tulevaisuuden toivoni agilityssä. Pystyäkseni taas kisaamaan agilityssä mun pitäisi pystyä paiskaamaan kaikki rimat lattialle ja unohdettava kaikki kilpailemiseen liittyvät odotukset, mitä olen Mäihän kohdalle asettanut. Tässä(kin) asiassa täydellisyyteen pyrkivä luonteeni toimii kaiken tekemisen jarruna. Aiemmin en pystynyt treenaamaan Mäihän kanssa ryhmässä, koska otin hirvittävät paineet siitä, että Mäihä ei ole omasta mielestäni vielä riittävän taitava. Olen kuitenkin käynyt Mäihän kanssa toteamassa kahden kurssin verran, ettei maailma tipahda niskaan eikä seinät kaadu päälle, vaikka kaikkea ei ihan osattaiskaan. Se on tehnyt ennen kaikkea mun pääkopalle tosi hyvää ja ehkä joskus pystyn päästämään edes vähän irti täydellisyyden tavoittelusta ja alkaisin ihan vain treenaamaan.

Viime vuonna asetin tavoitteekseni kehittyä paremmaksi / armollisemmaksi kouluttajaksi koirilleni. Vuoden aikana opin koirista paljon uutta, mutta yhtään armollisemmaksi en kyllä tullut. Kun mikään ei ole tällä hetkellä varmaa niin ehkä juuri siksi on hyvä heittää turha vakavuus roskakoriin ja alkaa päämäärän tavoittelun sijaan keskittymään hauskaan matkaan. Tästä päivästä lähtien tämä tyttö yrittää saada peliin vähän positiivisempaa asennetta!

Koiramaiset kuulumiset

Uusi Vuosi, uudet kujeet ja uusi lupaus alkaa päivittämään blogia ahkerammin! ;)

Meidän muutosta alkaa olla puoli vuotta aikaa. Muutto toi mukanaan monia uusia asioita, mutta myös uudenlaisen arjen pelkästään kahden koiran kanssa.

Ainakin joskus omatuntoni sanoo tekojani oikeiksi tai vääriksi. Voin esittää omalletunnolleni järkiperusteluja, mutta aina ne eivät vakuuta minua itseänikään. Omatuntoni sanoo, että moni asia, joka voi tuntua viisaalta tai hyvältä, onkin väärin ja pitää siksi jättää tekemättä. Näin se sanoi myös silloin, kun päätin, ettei Riimi jää asumaan meidän kanssa tänne, vaan muuttaa porukoideni luokse Rovaniemelle.

Päätöksenteko ei ollut minulle helppoa. Vielä muuttoa edeltävällä viikolla olin täysin vakuuttunut siitä, että mukaani lähtisi kolme koiraa. Kuitenkin muuton lähestyessä aloin punnita asioita uudelleen ja minusta alkoi tuntua, että olin tekemässä ratkaisua, joka oli ainoastaan itsekäs eikä oikeasti koiran parasta ajatellen tehty. Siksi päädyimme ainakin väliaikaisesti sellaiseen ratkaisuun, että Riimi jää pohjoiseen ulkoiluttamaan porukoita ja pitämään Piin mielen virkeänä. Kovasti rupellihäntä mielessäni pyörii, mutta alan hiljalleen tottua siihen, että aina iloinen hännänheiluttaja porukastamme puuttuu.

Tami täytti 4.10 jo kokonaiset 7-vuotta! Sinä iltana istuimme takapihalla katselemassa hiljalleen pimentyvää syysiltaa. Tami tietenkin istui sylissäni, missäs muualla. Se on pienestä pennusta asti ollut oma harmaa varjoni, joka mieluiten katselee maailman menoa jalkojeni juuresta tai sylistäni. Siinä istuskellessamme mietin, miten valtavan onnekas olen ollut, kun olen saanut tuollaisen koiran kuin Tami. Toivottavasti meillä on yhteistä matkaa edessä vähintään yhtä paljon kuin sitä on jo kuljettu.

Tamin jalan osalta takapakkia tuli marraskuussa, kun vein Tamin Jaana Timosen (eläinten osteopaattinen hieronta) käsittelyyn. Olin muutama viikko sitten huomannut, että Tamin vasemman takajalan askel jää lyhyeksi ja seistessään se lepuuttelee sitä selkeästi. Kun huomasin asian, mieleeni tuli heti ajatus, että Tami ei ole sittenkään toipunut täysin toukokuussa sattuneesta törmäyksestä Mäihän kanssa.

Jaanan mukaan Tamin etureidessä ja pakaralihaksessa on mittavat pehmytkudosvauriot, minkä lisäksi polvessa on myös jotain vaurioita. Törmäys on ollut todella kova, koska Tamin vasen polvi on ollut täysin terve - muutama vuosi sitten tehdyssä polvitarkissa tulos oli 0. Vauriot oli niin suuret, että pahimmassa tapauksessa Tami jää klenkaksi koko loppu iäkseen :( Tällä hetkellä keskityn kuntouttamaan Tamin niin hyvään kuntoon kuin suinkin, jotta se pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kivuitta. Tunnen ihan hirveätä syyllisyyttä tämän takia, koska tämän kaiken olisi voinut välttää, jos olisin ollut huolellisempi. Sanomattakin lienee selvää, että Tamilla on lajin vaihto edessä, agilityssä meitä ei tulla enää näkemään.

13.11 rakas Pii täyttää jo 14-vuotta! <3 Oli mukavaa käydä muutama viikko sitten kotona ja huomata, miten reipas ja hyväkuntoinen Pii on ikäisekseen. Olihan se harmaantunut taas vähän enemmän kuin viimeksi kesällä sen nähdessäni ja kuulokin on selkeästi huonontunut, mutta muuten meno on samanlaista kuin aina aiemminkin. Oli ihanaa nädä, miten reippaasti Pii jaksoi käydä pidemmilläkin lenkeillä poikien kanssa ja myyrästää aina sopivan tilaisuuden tullen..


Mäihän treenaaminen on pääasiassa samanlaista ääripäiden välissä tasapainoilua kuin aina aikaisemminkin. Koko syksyn treenitahti on ollut melko hektinen, mikä on sopinut meille molemmille oikein hyvin. Nyt aloitetaan agilityn ja tottiksen treenaaminen tosissaan, kun maastojen osalta kausi laitettiin pakettiin marraskuun lopussa, Rautasen Keijon opissa. Minua on koko kevään ja kesän mietityttänyt, teenkö asioita oikein tuon koiran kanssa. Nyt sain vihdoin varmistuksen omille ajatuksilleni siitä, miten vien Mäihää eteenpäin. Päivä oli todella antoisa; treenaamisen lisäksi sain Keijolta vahvistusta koiran ohjaajana. En ehkä osaa vielä tehdä kaikkia asioita oikein Mäihän kanssa, mutta Keijon ansioista minulla on nyt uskoa siihen, että jonain päivänä vielä osaan. Ja meistä tulee mahtavia. Kiitos Keijo, ja keväällä taas nähdään! :)

Välillä liian rankkaa, välillä pelkkää juhlaa

Viimeisten kuukausien aikana elämä on mennyt sellaista haipakkaa, etten ole meinannut perässä pysyä. Muutosten pyörteissä olen tajunnut, miten saita elämä voi välillä olla: ihminen saattaa elää pitkiä aikoja tuntien kärsimystä tai olla tuntematta yhtään mitään uutta. Kuitenkin heti, kun yksi ovi aukeaa, sieltä syöksyy sisään todellinen lumivyöry. Yhdellä hetkellä ihmisellä ei ole mitään, kun taas toisessa hetkessä hänellä on enemmän kuin kykenee ottamaan vastaan.

Omalla kohdallani muutosten lumivyöryn käynnisti muutto uudelle paikkakunnalle. Elämä uudessa paikassa ei alkanut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta alun vaikeuksista selvittyäni elämä on muuttunut aika mukavaksi, mitä en olisi uskonut vielä hetki sitten. Nyt kuitenkin tällainen lyhyt yleisluontoinen katsaus elämäämme, koirat saavat oman päivityksensä jonkun ajan päästä..

Muutama viikko sitten muutettiin uuteen asuntoon, koska edellisessä asunnossa naapuri teki elämästäni painajaista. Ensivaikutelman perusteella naapuri vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa pystyisi tulemaan toimeen, mutta totuus olikin sitten aivain toisenlainen. Tulin siihen tulokseen, ettei hullujen kanssa kannata alkaa käräjöimään, joten ilmoitin vuokranantajalle halukkuudestani vaihtaa asuntoa heti, kun jostain vapautuisi sopiva. Toiveisiini vastattiinkin yllättävän pian, kun vuokranantajalla oli tarjota minulle uusi asunto heti kuun alussa. Kauaa ei tarvinnut muuttamispäätöstä miettiä enkä ole katunut valintaani hetkeäkään. Tämä asunto on edellistä viihtyisämpi, riittävän syrjässä, rauhallisemmalla asuinalueella ja hyvät lenkkimaastot ovat ihan lähellä. Eipä sitä enää kauhean paljon parempaa voisi toivoa!

Harrastusrintamalla menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan; joka lajissa treenaamme mahtavassa treeniporukassa ja treeniseuraa löytyy vaikka viikon jokaiselle päivälle - niin luksusta! Varmasti osittain tästä johtuen olemme treenanneetkin paljon - treenikirjanpidon mukaan ahkerammin kuin koskaan. Mäihän lajivalikoimaan kuuluu tällä hetkellä agilityn, jäljen / tarkkuusetsinnän, tokon / tottiksen lisäksi uusina juttuina haku ja hajuerottelu. Tami treenaa tällä hetkellä aktiivisesti agilityä ja tokoa, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus aloittaa senkin kanssa hajuerottelun opetteleminen.

Autottomuuskaan ei enää häiritse harrastamista, kun hain väliaikaisen menopelin Rovaniemeltä. Kyllä, luitte aivan oikein. Reilu kuukausi sitten ajelutin inssimiestä Rovaniemen keskustassa sen verran tyylikkäästi, että korttihan se sieltä napsahti! Kiitti äiti ja iskä, kun luotitte auton käsiini <3 (yritän palauttaa sen kutakuinkin ehjänä..)

Kaiken hyvän lisäksi sain vielä työharjoittelupaikankin! Olen tällä hetkellä Seinäjoen terveyskeskuksessa kuntoutusosastolla fysioterapeutin apulaisena. Tämä on minulle mahtava tilaisuus päästä seuraamaan fysioterapeutin työtä itselleni vieraassa ympäristössä ja saada kokemusta tulevaa varten - toivottavasti tästä on myös hyötyä, kun haen ensi vuonna kouluun. Olen tykännyt harjoittelusta kovasti, vaikka se onkin välillä henkisesti todella raskasta - toisen kärsimystä on vain niin paljon vaikeampaa kestää kuin omaa. Toisaalta tuo työ tuntuu samaan aikaan myös hyvin palkitsevalta ja mielenkiintoiselta. Lisäksi koen, että kokemuksen lisäksi harjoittelu antaa minulle uudenlaisen näkökulman tarkastella elämää. Joudun kohtaamaan paljon sellaisia asioita, joiden ajattelemisesta muuten kieltäytyisin niiden ahdistavuuden takia - tuolla oppii ymmärtämään elämää ja hyväksymään tosiasioita. Samalla oppii suhtautumaan omiin vaikeuksiin uudella tavalla; vaikeat asiat kuuluvat osana elämään ja on melko pitkälle itsestä kiinni, tuleeko elämästä menetys- vai menestystarina.

Työharjoittelun ja treenaamisen yhteensovittamisessa riittää kiirettä, mutta en valita. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elän unelmaani :)