Mikä tekee parhaasta parhaan?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä Tornion kisoista asti, missä ajassa normaalisti olisin kirjoittanut romaanin. Yleensä kun saan inspiraation kirjoittaa tänne, sormeni suorastaan liitävät näppäimistöllä yhtä matkaa ajatukseni kanssa ja tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan kirjoittaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä tätä tekstiä on ollut vaikeaa kirjoittaa ja välillä olen jopa ajatellut, etten julkaisisi tätä ollenkaan. Selitän vain, että olen laiska blogin pitäjä ja kisoista kerron, että meni ihan semi kivasti, ens kerralla paremmin ja se siitä. Kuitenkin mitä enemmän olen tätä asiaa miettinyt, sitä enemmän olen halunnut jakaa ajatukseni jotenkin. Ehkä tämä tuntui luontevalta väylältä, kun olen niin huono puhumaan ajatuksistani. Ehkä tämä on tapani käsitellä tätä asiaa, kun tiedän, että tässä on kyse paljon isommasta jutusta kuin yksistä kisoista. Ehkä vain kiinnyin tähän tekstiin ja pienen kieroutuneen mieleni tuottamiin, suhteellisen täysjärkisen ihmisen ajatuksen kulkua muistuttaviin, hajatelmiini.

Olen siis miettinyt suhdetta itseeni ja kilpailemiseen. Sitä mikä tekee parhaasta parhaan. Mistä voittajat on tehty? En saanut tekstiin oikeastaan minkäänlaista punaista lankaa, vaan kirjoitin tämän siinä järjestyksessä, kun ajatukset tulivat mieleeni. Ajatukset ovat siis yhtä sekaisin ja epäloogisessa järjestyksessä kuin päässäni. Tervetuloa pääni sisään!

Ainiin ja niitä joita kiinnostaa: mun ja Riimin Tornion viikonlopun saldona 5, 0 (sij 5), 5 ja hyl. Pieneen rupellihäntään olen todella tyytyväinen: varsinkin lauantaina onnistuttiin vaikeammissakin ohjauskuvioissa moitteetomasti ja intoa pienellä koiruudella oli koko viikonlopun. Videot radoista olen katsonut apauttiarallaa tsiljoona kertaa ja Riimi on niissä ehdottomasti se taitavampi osapuoli. Itse asiassa videot näyttää niin kauan hyvältä, kun ei katso ohjaajaa. Nii-in myönnän, ettei hiusten harjaaminen edes kerran kuussa tekisi ainakaan huonoa.. Tällä hetkellä kuitenkin toivon, että olisipa sotkuinen kampaus ollut ainoa vikani.

Mielestäni voittajilla ei vain ole "sitä jotain" jonka ansiosta pärjäävät kisoista toiseen ja saavuttavat mainetta ja mammonaa. Eikä voittajaksi voi syntyä, mutta siihen voi kasvaa. Näin ainakin haluan uskoa. Voittamisen voisi tiivistää neljään iihin: itseluottamukseen, intohimoon, innostukseen ja iloon. Intohimoa, innostusta ja iloa meidän tekemisestä kyllä löytyy, mutta mitenköhän olisi tuon itseluottamuksen laita? Ohjaamiseni oli Torniossa todella ponnetonta, josta ei paistanut itseluottamus eikä usko omaan tekemiseen. Vaikea sitä on siihen meidän tekemiseen saada jos sitä ei yksinkertaisesti ole.

Olen treeneissä yrittänyt seurailla sellaisia ohjaajia, joilla uskon olevan vahva itseluottamus. Heitä yhdistää yksi asia. En ole ikinä kuullut heidän kehuvan suorituksiaan ylenpalttisesti tai tuovan itseään julki. Aiemmin luulin sen johtuvan siitä, että he ovat niin kunnianhimoisia, etteivät ole suorituksiinsa tyytyväisiä. Nyt olen kuitenkin tajunnut, ettei heidän tarvitse. Itseluottamushan perustuu ihmisen omaan käsitykseen itsestään eikä muiden käsitykseen hänestä. He tietävät itse olevansa hyviä, joten ei heidän tarvitse kuulla sitä enää muilta. Myönnän syyllistyväni siihen, että haen muilta hyväksyntää. Miksi annan muiden määrittää itseni sen sijaan, että tekisin sen itse? Miten ikinä voin perustaa itseluottamukseni muiden antamiin mielipiteisiin? Eihän se tule kestämään.

Jokaisen pitäsi olla itselleen se paras valmentaja: tiedän itsestäni kaiken mahdollisen, olen aina saatavilla ja voin valmentaa itseäni loputtomiin. Olenko kuitenkaan itse itselleni se paras mahdollinen valmentaja? En. Se millainen olen itseäni kohtaan on yhtä tärkeää kuin se millainen olen muita kohtaan. Ja sen voin sanoa, että jos valmentaisin muita samalla tavalla kuin itseäni niin kukaan ei tulis mun treeneihin enää :P Mun pitää myös opetella rohakaisemaan itseäni eikä aina miettiä, että mitä tein huonosti ja mitä olisin voinut parantaa. Toki mun pitää pystyä antamaan itselleni rakentavaa kritiikkiä, mutta tällä hetkellä "sisäinen jutteluni" sisältää lähinnä masentuneita huomautuksia siitä mitä en osaa, marinaa ja nalkutusta.

Viime aikoina olen keskittynyt miettimään pahimpia puutteitani. Yksi niistä on se, etten vain yksinkertaisesti osaa käsitellä minkäänlaisia epäonnistumisia. Tämä ei ole siis ongelma pelkästään harrastuksissa, vaan oikeastaan kaikilla elämänalueilla. Epäonnistuessani ajattelen olevani huono ihminen: epäonnistumiset vaikuttavat siis voimakkaasti omaan käsitykseen itsestäni. Täytyy myöntää, että se on tehnyt mun elämästä monella tavalla vaikeampaa.

Olen myös miettinyt, katsonko tätä asiaa nyt aivan väärästä näkökulmasta. Onko mun sittenkin vaikemapi käsitellä onnistumisia kuin epäonnistumisia? Onko mahdollista, että Rovaniemen kisojen hyvät radat vielä painoi takaraivossa, kun Tornion radat oli ohjaajan osalta ihan törkeää räpeltämistä? Miten voisi siirtää onnistunut suoritus voimavaraksi eikä odotusten taakaksi?

Näin meidän kesken; pelkään epäonnistumisia. Pelkään tehdä virheitä. Rauno Virta sano mulle koulutuksessaan, että ainoastaan virheiden tekeminen on kehittymisen edellytys. Ei voi löytää sitä "veitsen terää" jos ei tee virheitä. Kuulostaa fiksulta ja on aivan varmasti täysin totta, mutten ole jostain syystä pystynyt vakuuttamaan itseäni siitä, että virheiden tekeminen ei tekisi minusta huonoa. Tätä on ihan hirvittävän vaikeaa selittää. Kun annan itselleni kritiikkiä en kohdista sitä tekoihin vaan itseeni: en tavallaan kykene erottamaan ihmistä ja tekoja toisistaan. Kaikkihan sen tietää, ettei ihmisestä tee tyhmää se, että hän on tehnyt jotain tyhmästi. Taas myönteisessä palautteessa en koskaan ajattele, että olen itse hyvä vaan se, että kerrankin tein jotain hyvin. Tästä seuraa se, että kisoista tullessani en näe itseäni samanlaisena ihmisenä kuin sinne lähtiessäni. Jokin sen päivän aikana muuttu eikä yleensä mitenkään parempaan suuntaan.

En ole myöskään niin vahva, että voisin olla ajattelematta, mitä muut ajattelee. Myönnän miettiväni sitä aika paljon. Kuitenkin haluaisin, että käsitys omasta itsestäni ja siitä "omasta jutusta" olis omassa päässä niin vahvana, etten epäilis sitä hetkeäkään muiden sanomisten takia. Kunpa voisin vain sanoa et "hei, jos tää ei oo sun mielestä hyvä niin ei siinä mitään, mun mielestä tää on." Sehän se on tärkein, että joku juttu on mun mielestä hyvä.

Olen aina ihaillut sellaisia kilpailijoita, joiden olemuksesta heti näkee, että hän luottaa taitoihinsa. Jo pelkästään olemuksessa on voimaa, kun hän astelee lähtöviivalle. Hän luottaa koiraansa. Radalla molemmat antavat kaikkensa. Maaliin he tulevat voittajina. Eivät välttämättä kilpailun voittajina, mutta itselleen voittajina. Kisapaikalta he lähtevät yhtä itsevarmoina kuin tullesaankin. Toivon, joskus vielä uskonkin, olevani sellainen.

Pienen kelpin elämää, ei enempää, ei vähempää / kaikkee kiva tehdä on mikä kielletään

Kesällä ei tullu kauheasti kirjoiteltua Mäihän kuulumisia, joten tässä olis vähän yhteenvetoa siitä, mitä kesän aikana on tapahtunu.

• 17.8 Mäihän pentue täytti puoli vuotta, onnittelut sisaruksille! Silloin Mäihällä painoa 12 kg ja koko 41,5-42 cm (jäi vielä medi mitan alapuolelle, kun mitattiin se omissa kisoissa).
• Mäihää on luultu ainakin neljästi sakemanni nartuksi. Olen erittäin katkeralla ja loukkaantuneella äänellä korjannut sen olevan kelpie. Ja vielä uros.
• Kesällä ollaan treenattu jonkun verran agilityä, temppuja ja jälkeä. Jos en suuremmin mokaa, siitä tulee pätevä harrastuskoira.
• Jälki on menny tosi paljon eteenpäin. Mäihä on luonnostaan tosi hyvä nenänkäyttäjä ja sillä on ihan mieletön motivaatio jäljestykseen. Miekään en ole enää niin toivoton liinan kans kuin aluksi. Kesällä tehtiin noin 3-4 jälkeä viikossa, nyt ollaan pyritty tekemään vähintään yksi jälki päivässä.
• Agilityssä ollaan opeteltu keinua, aloitettu 2on2off kontakteja, putkea, siivekkeiden välistä palkalle menoa, lähelle tulemista - irtoamista roskiksilla, sylikäännöstä ja poispäinkäännöstä.
• Tempuista bravuuri on kori (menee seisomaan pieneen koriin). Myös peruuttaminen ja kuppien kerääminen onnistuu hyvin. Näistä on videomateriaalikin, voisin koittaa joskus saada nettiin.
  
• Olen opettanu Mäihän tuomaan mulle erilaisia esineitä - tai oikeastaan Mäihä saa palkan kaikista esineistä mitkä tuo mulle eikä lähde juoksemaan niiden kanssa kohti auringonlaskua. Tällä hetkellä Mäihä tuo mulle kaikenkokoisia esineitä: verhot (kyllä, repi ne ihan verhotangosta irti), isot limsapullot, hiuspinnit, pullonkorkit...
• elokuun alussa aloitettiin PeTo (perustottelevaisuus) kurssi. Nyt takana on neljä kertaa ja Mäihällä on menny tosi hyvin. Keskittyy tosi hyvin häiriössä ja pystyy rauhoittumaan vaikka ympärillä on muita koiria.
• Treenaamisessa ollaan kuitenkin keskitytty hullutteluun, juoksemiseen ja riehumiseen - niissä aletaan olla jo aika päteviä!
• Vaikeimpia asioita Mäihän kanssa on ollut rauhoittumisen opetteleminen. Nyt voin kehaista, että työ on tuottanu tulosta: Mäihä rauhoittuu melko hyvin paikassa kuin paikassa. Sitä on kuitenkin treenattava ja vahvistettava edelleen.
  
• Tykkää nykyään myös repiä räsyä! Aluksi ei leikkiny räsyllä ollenkaan, mutta nyt sillä napsahti päässä ja se leikkii räsyllä mielellään. Makupalat on kuitenkin edelleen paras palkka, jolla pääasiassa palkkaan.
• Pelkää edelleen autoja. En usko asian muuttuvan tuosta enää kauhean paljon paremmaksi, joten olen päättänyt jatkossa lenkkeillä autotien läheisyydessä mahdollisimman vähän.
• Toisia koiria kohtaan aika välinpitämätön silloin kuin eivät tule lähelle. Lähikontaktissa on aika epävarma / vähän pelokas. Ollan pyritty tapaamaan muutamia ystävällisiä aikuisia/pentuja, mutta niin kuin olen aiemmin maininnut, mua ei todellakaan haittaa, vaikkei Mäihä haluaisi jatkossa leikkiä jokaisen vastaantulevan kanssa. Kunhan sietää niitä.
  
• Tällä hetkellä tuntuis, että mulla on hyvä Mäihä - tähän tilanteeseen M vaikuttaa joka suhteessa parhaalta mahdolliselta koiralta mulle.

Kiitokset Mäihän kuvista Saara Kangasniemelle! (Huomatkaa Ditat alemmassa kuvassa <3)

Positiivisuus ei ole sieltä, mistä sen luullaan olevan!

Viikonloppuna kisailtiin agilityä Rovaniemellä. Viikonloppu oli monella tavalla erittäin mieleenpainuva, omista sekoiluistanikin saan aivan varmasti kuulla vielä pitkään ;)

Yleensä kisoissa kuljen pää painuksissa, otsa kolmella rypyllä ja olemukseni viestittää jo valmiiksi luovuttanutta kilpailijaa. Nyt viikonloppuna oli kuitenkin nähtävissä aivan päinvastainen Saana; kuljin loikkien ja tanssahdellen paikasta toiseen, hymyilin ennen rataa, rataantutustumisessa, radalla ja radan jälkeen, siis aivan koko ajan! Ja ei, en ollut kipeä enkä vetäny mitään "lisäravinnetta" aamupuuron kanssa, en ole löytäny miestä eikä bilsan kotitehtäviin kuulunut erään kasvin jauhaminen ja sen polttaminen ;) Kaikessa yksinkertiasuudessaan syy oli se, että tähtimerkit olivat osuneet kohdalleen ja mulla oli ihan sairaan hyvä fiilis. Sitä vain en tullut tietämään, johtuiko viikonlopun hyvät tuloksetkin sitten positiivisuudesta vai tankotanssista..?

Riimin kanssa katsoimme tarpeelliseksi vaalia perinteitä. Kisojen saldo oli siis sama kuin viime vuonna: 3 x hyl ja 1 x 0. Ekalla hyllyradalla R hoksasi yhden tyrkyllä olleen putken ja juoksi sinne, no can do. Muut hyllyt meneekin sit mun ohajusvirheiden piikkiin. Toisella hyllyradalla leikkasin liian voimakkaasti ja R hyppäs hypyn väärinpäin ja kolmannella hyllyradalla unohdin leikata, joten taas hypättiin hyppy väärinpäin. Nollarata puolestaan oli ihan jees, muutama vähän pidempi kaarros ja huono ohjausvalinta siellä tuli, mutta muuten ihan hyvää menoa. Sillä radalla sijoituttiin sijalle 6. Radat oli ihan hyviä, tosin Riimi tuntui taas tosi hitaalta ja liikkui vähän huonosti (, sillä on selkä taas vähän jumissa enkä saa sen kanssa sellaista kunnon taistelufiilistä radalle, jotka sitten vaikuttaa siihen, ettei vauhti ollut kovin kummoinen).

Sitten kisasin myös lainapumi Usvalla medi I. Usvaahan siis ohjasin viime keväänä meidän omissa kisoissa ihan hyvällä menestyksellä. Sillon heitin puoliksi vitsinä ja puoliksi tosissani Hanskulle, että Usvasta vois tulla mun kisakoira. Hanskusta idea kuulosti ilmeisesti ihan hyvältä, koska suostui :) Suurista suunnitelmista huolimatta en ehtinyt treenata Usvan kanssa kesällä ollenkaan, ainoastaan kolme kertaa ennen kisoja. Silti meidän kisat meni ihan huippu hyvin! :) Ekalla radalla tuli harmittava kieltovirhe putkelta, mutta toisella radalla me tehtiin Usvan kanssa nolla, jolla voitettiin ja noustiin kakkosiin, ihan huisia!! :)) Kakkosluokkakin korkattiin hienosti 5 vp (sij. 2) ja 0,88 (sij.1) tuloksilla. Tuon melkeen nollaradan jälkeen harmitti ihan pikkasen, jos olisin saanu sen yhen kurvin pysymään kasassa ja ottanu puomin vähän nopeempaa meillä olis jo eka nousunolla kakkosista.. Olin kuitenkin aivan äärimmäisen tyytyväinen, koska Usvan suurin murheenkryyni (kontaktit) onnistui joka radalla. Ainiin, noilla sunnnuntain tuloksilla voitettiin medi II luokan kerhonmestaruus! :)

Super-T oli ihan mahtava, sen kans oli ihan sairaan mukavaa kisata. Niin, näin se mieli muuttuu. Muutama viikko sittenhän olin sitä mieltä, etten kisaa Tamilla omien kisojen jälkeen, koska "ei ole järkeä juoksuttaa koiraa kisoissa, jos siellä käy vain epäonnistumassa eikä ole fiilistä kisata".. Ja Hannaa saan ylipäätään kiittää siitä, että ilmoitin Tamin kisoihin; Kemin reissulta tultaessa mietin myös, että jos jättäis Tamin kokonaan ilmoittamatta niihin karkeloihin. Hanna onneksi puhu mulle järkeä, joten kiitos siitä :) Lähdin siis aivan paineetta kisaamaan ja uskomatonta, mutta totta: me tehtiin Tamin kanssa 4 x 0, sijoilla 6, 4, 3, 3 ja voitettiin mini III luokan kerhonmestaruus! :)) Siis ihan huisia, viime keväänä tuntu, ettei saada sitä tuplaa tehtyä sitten millään ja nyt tehtiin ihan tuplatupla! Kuten arvata saattaa, tuollaisen viikonlopun jälkeen motivaatio kisaamiseen kasvoi kummasti, mutta Tamin seuraavat kisailmot lähtee kuitenkin vasta marraskuun kisoihin. Tulokset oli ihan huippuja, mutta radoissa on vielä paljon parannettavaa. Edelleenkin radoilla tulee paljon turhia pyörimisiä, huonoja käännöksiä ja vaikeammat keppikulmat tuottavat pään vaivaa. Keskitytään nyt siis hetki treenaamiseen ja toivottavasti palaillaan loppuvuonna kisaamisen pariin ihan hirmuisella motivaatiolla :)

Riimi puolestaan kisaa syyskuun ekana viikonloppuna Torniossa, niitä karkeloita odotetaan jo innolla!

Huono kenraali tietää hyvää ensi-iltaa - ja toisinpäin

© Saara Kangasniemi

Viime lauantaina kisattiin molempien poikien kanssa Kemissä. Riimi kisasi pelkästään agiradan ja Tami molemmat tarjolla olleet startit. Lisäksi Riimi kisasi Piirinmestaruusjoukkueessa (!), Tamin jäädessä tänä vuonna varakoiraksi. Kisoihin valmistautuminen tuntui vaikealta niin henkisesti kuin fyysisestikin; jouduin kasaamaan itseni tosi alhaalta ennen kuin pystyin ajattelemaan, ettei näistä kisoista tarvitse tulla viime vuoden toisintoa ja nilkan kipuilu esti lenkit/treenit lähes kokonaan ennen kisoja. Niin, viime vuoden piirinmestikset oli elämäni kauheimmat kisat. Ei ollut kauhean miellyttävää juosta ratoja hirveässä kipulääke tokkurassa, toinen jalka tunnottomana. Ei siitä sen enempää.

Minna Jokisaaren kakkosille suunnittelema agilityrata olisi ollut ihan kiva jos olisin pystynyt viemään sen niin kuin olisin halunnut. Sille radalle valssit olis ollu takaaleikkauksia parempi vaihtoehto, mutta koska takaa ohjaaminen oli kuitenkin mahdollista, päädyin kokeilemaan sitä. Valssatessa mun nilkkaan sattu tosi paljon, joten ajattelin yrittää rasittaa sitä mahdollisimman vähän, jotta pystyisin juoksemaan päivän muutkin radat.

Riimi tuntu mun mielestä tosi h-i-t-a-a-l-t-a, siis ihan etanalta. Aivan oikeasti. Ei siinä, että ite olisin ollu mikään Usain Boltin veroinen juoksija, en todellakaan. Nilkutin eteenpäin niin nopeasti kuin kykenin, yrittäen pitää ajatukset suorituksessa enkä hoosiannaa huutavassa nilkassa. Sitä paitsi radalla tajusin, että ne takaaleikkaukset ei oikestaan ollenkaan sopinu sille radalle, ainakin ne tuntui tosi kököiltä. Rämmittiin kuitenkin nollalla maaliin, mutten uskonut ajan riittävän alkuunkaan, kun meitä ennen oli tehty ainakin kaksi nollaa. Joten yllätyin aidosti, kun palkintojen jaossa kuulutettiin, että Riimi voitti (reilulla ihanneajan alituksella ja selvällä erolla toiseksi tulleeseen!), sai SERTin ja menolipun kolmosluokkaan! Ihan huisia! :))

Tamin kanssa en yllättynyt yhtään siitä, että tulokset jäi heikoksi enkä varsinkaan siitä, etten ollut yhtään tyytyväinen. Ainoa tavoite oli tehdä kaksi rataa, joiden jälkeen olisi hyvä fiilis eikä tuntuisi siltä, että alisuoriuduttiin. Tästä tavoitteesta jäätiin kirkkaasti, jonka tiesinkin etukäteen. Tami kun ei irtoa yhtään ja ainoa tasan varmasti toimiva ohjauskuvio on valssit. Sellainen koira yhdistettynä ohjaajaan, joka ei pysty juoksemaan sitä vertaa, että pystyisi tekemään edes jonkinlaisen valssin on erittäin huono yhdistelmä. Miksi sitten asetan sellaisia tavoitteita, joista tiedän etukäteen, etten pysty niitä saavuttamaan? Sen ku tietäis.

Tuloksina siis hyl ja erittäin hidas nolla. Hyl oli ihan oma moka, en ehtiny näyttämään takaakiertoa ja Tami hyppäs hypyn väärinpäin. Olis pitäny valita siihen ihan erilainen ohajsukuvio, mutta enpä tajunnu. Nolla rata oli kärsimystä alusta loppuun asti. Aluksi se sika karkas lähdöstä ja jouduin tekemään alun ihan eri tavalla kun olin ajatellu. Lopussa jalkaan sattu niin paljon, etten oikeastaan tajunnu käskyttää ollenkaan ja _kävelin_ radalla. Hitto olin pettyny itseeni, jälleen kerran.

Illan viimeinen rata oli Piirinmestaruusjoukkue, jossa Riimi meni joukkueen viimeisenä. Joukkueemme ensimmäisen koirakon hylkääntyessä, loppujen piti tehdä tulos jos mielittiin palkinnoille. Riimi meni ihan hyvin, saatiin radalta ilmeisesti 5 vp. Riimi oli menossa väärälle esteelle ja karjaisin sille aika kovasti > Riimi the herkkis otti siitä itteensä ja kämmäsi keppien aloituksen. Teki kumminkin reippaasti radan loppuun, kun jatkoin käskyttämistä normaalisti. Joukkueemme sijoittui lopulta kolmanneksi.

Ilmoitin molemmat pojat vielä Rovaniemen kisoihin muutaman viikon päähän, mutta nyt on ainakin sellainen fiilis, etten edes aio suunnitella seuraavia kisoja Tamille. Haluaisin, että mulla olis tähän ratkaisuun joku parempi perustelu kuin perinteinen "nyt vaan tuntuu siltä", joka on mun mielestä perusteluna riittämättön - ehkä jopa selittelyä. Musta vaan jotenkin tuntuis hyvältä keskittyä Tamin kanssa treenaamiseen ja hauskanpitoon kuin kisoissa ravaamiseen ilman kunnollista tunnetta. Olen inhonnut itseäni viime kisoissa poikkeuksellisen paljon, koska en ole pystynyt olemaan sydämellä mukana Tamin kanssa radalla. Toisaalta välillä olen ajatellu, että tuo ratkaisu on väärä. Pelkään eniten sitä, että mun omien valintojen seurauksena mulla loppuu Tamin kanssa aika kesken; sehän täyttää syksyllä jo 6! Eikä me olla ehditty saavuttaa vielä mitään! Onneksi en kuitenkaan ehtiny kriiseillä tätä asiaa tämän enempää, kun löysin Göötti lehden viime syksyltä. Siellä oli juttu Millan super-Nuuskusta, joka kisasi agilityä vielä viime syksynä 12,5 vuotiaana! Toivottavasti Tami pysyis terveenä niin mekin voitais yltää yhtä hienoon kisauraan kuin Nuuskulla :) Selvennän vielä, että vaikka nyt pidetäänkin taukoa kisoista se ei tarkoita, että olisin luovuttamassa tai lopettamassa. Treenaaminen jatkuu samaan malliin, tavoitteet pidetään kirkkaana mielessä ja niitä tavoitellaan täysillä. Kisoissa meidät nähdään kuitenkin seuraavan kerran sitten kun mulla on sellainen olo, että pystymme tekemään parhaimpamme ja voin olla aidosti ylpeä meidän suorituksesta. Haluaisin vielä löytää sen fiiliksen, joka meillä oli sillon kun tehtiin kolmosissa meidän eka 0-voitto. Sillä radalla oli kaikki kohdallaan, kaikki oli jotenkin niin helppoa, vaivatonta. Täydellistä. Olen varma, että se tunne on vielä tuolla jossain, se pitää vain löytää uudestaan.

Yritän kuitenkin keskittyä mukaviin asioihin kuten Riimin luokkanousuun, ihan hurjaa että sekin on muka kolmosissa :)

Kirous kulkee rataa, joka muodoltaan tunnistetaan...

Mun pään päällä leijuu kirouksen paksut ja tummat pilvet, siitä ei ole enää epäilystäkään:

Piirinmestaruuskisat 2007. Viikkoa ennen kisoja multa leikattiin polvi ja Matti vei Tamin joukkueessa. Eikä yhtään huonosti vienytkään. Ei siinä, silloin ajattelin kysessä olevan huono tuuri.

Piirinmestaruuskisat 2008. Kaksi viikkoa ennen kisoja mun polvi alkoi kipeytyä. Itse kisoihin kipeytyminen ei vielä vaikuttanut; lauantaina Tami nousi kahden nollavoiton myötä kolmosiin ja joukkuekisassa tehtiin toiseksi nopein nolla. Sunnuntain yksilökisoissa voitettiin piirinmestaruushopeaa. Kisojen jälkeen polven kipuilu paheni ja se päädyttiin leikkaamaan myöhemmin. Vielä silloinkin ajattelin, että jopas olen tapaturma-altis ihminen.

Piirinmestaruuskisat 2009. Kisoja edeltävänä päivänä, mut taklattiin futis pelissä tosi pahasti, en pystyny enää kävelemään. Kisoissa mulla meni sitten Tamin ekalla radalla jalat alta enkä voinu osallistua enää muille radoille ja joukkueeseen otettiin varakoira. Vitutti, mutten osannu epäillä mitään.

Piirinmestaruuskisat 2010. Käyn treenaamassa Riimin kans maanantaina ennen viikonlopun kisoja. Radalla sitten astun kuoppaan, mun nilkka pyörähtää ympäri enkä pysty enää kävelemään kunnolla.. Nyt muutaman päivän jälkeen on siinä kunnossa, että voin kävellä jotenkin, mutta juoksemista en vielä uskalla edes ajatella. Nyt tiedän asian oikean laidan.

Yhteenveto: Ehkä tajuan ensi vuonna olla ilmoittautumatta piirinmestiksiin ihan oman terveyteni takia?

Agirodun ja Kokkolan tunnelmat

Heinäkuun alussa kisattiin ekana viikonloppuna Agirodussa Tampereella ja toisena viikonloppuna Kokkolassa. Agirotua ei tällä kertaa voitettu, muttei ollenkaan turha reissu, sillä kotiin tuomisina oli puoli-ilmaista skumppaa :)) Kokkolan reissulla puolestaan hukkasin puhelimeni. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Viime tammikuussa Pakkasrallin jälkeen sain hakea puhelimeni Kemin Prisman neuvonnasta, kun olin tiputtanut sen pihalle ja joku ystävällinen ihminen oli toimittanut sen neuvontaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan käyny niin hyvä tuuri, että joku olisi sen neuvontaan vieny.. Mitä tästä (TOIVOTTAVASTI) opin; pidä parempaa huolta tavaroistasi! Tämän opetuksen saattelemana siirrymme puiseviin kisakertomuksiin;

Agirodussa osallistuttiin vaan joukkueviestiin. Pohjoisen Gööttien joukkueessa oli Tamin ja Riimin lisäksi Sonja & Zippi Taminpoika ja Tuija & Karkki. Menin ensin Tamilla, jonka kanssa tehtiin ihan hyvä rata, josta tais tulla vitosen virhe rasitteeksi yhdestä putken ohituksesta. Ihan täysin oma moka, kun en näyttäny putkea kunnolla ja Tami tuli mun liikkeen mukana ohi. Riimikin teki ihan näppärän radan eikä sikaillu yhtään niin paljon kun pelkäsin! Virheitä kuiten ropisi kahdesti väärin aloitetusta pujottelusta, putkeen väärään päähän menemisestä, lentokeinusta (ehkä) ja A:lle menemisestä putken sijasta. Vaikka tuo virheiden luettelo onkin melkeen yhtä pitkä kuin suurperheen viikon kauppalista, voin vakuuttaa, että oli meillä hyvätkin hetkemme radalla :) Molemmat teki ihan kelpo suoritukset. Ainakin sellaiset, mistä jää varaa parantaa ens vuoden kisoissa!

Sitten tärkeimpään uutiseen; mun agility harrastus nousi aivan uudelle tasolle. Ostin nimittäin Ditat <3 <3 <3 eli siis agilityyn tarkoitetut kengät. Ja kaiken huipuksi, pitkällisen neuvottelun ja tinkauksen jälkeen, sain kengistä 25 e alennusta ja kaks pulloo skumppaa ja puolen litran limsan kaupan päälle!! :D Varmaan parhaat kenkäkaupat ikinä! Kiitos Sonja avusta ;) Ditoilla on nyt käyty juoksemassa yhdet kisat ja muutamat treenit ja on ne kyllä eri ihanat! <3

Kokonaisuudessaan meillä oli hyvä reissu. Yövyttiin mun tädin luona kerrostalossa ja voin ylpeänä todeta, että kyllä kaikista olis kerrostalossa eläjäksi. Gööteistä sen jo tiesinkin, mutta Musta pantteriin olin kyllä todella tyytyväinen. Mäihä oli ihan coolina kaupungin vilinässä eikä rapuissa kulkemisessakaan ollu mitään ongelmaa. Päinvastoin, se oli Mäihästä vähän liiankin hauskaa.. Muutaman kerran sain hakea sen neljännestä kerroksesta (meidän asumus oli siis toisessa kerroksessa), kun Mäihä ehti livahtaa ovesta rappuun. Mäihä oli myös ekaa kertaa pitkällä automatkalla eikä pitkät ajomatkat tuntunu olevan sille mikään ongelma.

Oli kivaa nähdä kaikkia tuttuja pitkästä aikaa, näkyillään taas! Ja Stiinalle kiitos neuvoista, kuuntelemisesta ja ymmärryksestä, tulee aina parempi fiilis :)

Kokkolassa kisattiin 10-11.7, molemmat pojat olin ilmoittanut neljään starttiin. Tuomareina oli Nyberg, Sivonen ja Kokkonen, en kyllä muista enää kuka minkäkin radan tuomaroi. Yhtä kakkosten rataa lukuunottamatta tosi kivoja ratoja kaikilla.

Riimillä oli ihana kisata; R oli ihanasti kuulolla, ei yhtään sikailua eikä yhtään hylsyä <3 Lisäksi kaikki radat oli tasaisen hyviä ja kaikista jäi tosi hyvä fiilis. Ekalla radalla kämmäiltiin keppien aloitus muutaman kerran ja yksi rima tuli alas. Muuten ihan semiok rata. Hauskinta oli kuitenkin se, kun radan jälkeen yks ihminen tuli kysymään multa, mikä sen hienon ohjauskuvion nimi on, jota käytin radalla. Olin vähän kummisani, koska omissa muistikuvissani olin vieny radan täysin perusohjauksella läpi. Sitten hoksasin, että yhden vastaanottohypyn jälkeen mun oli tarkoitus ottaa Riimi "nenästä" oikeaan käteen, mutta jostain syystä R kiersi mun selän takaa vasemmalle puolelle. Se oli kuulema näyttäny niin suunnitellulta, että kyseinen henkilö oli ollu varma tän olevan taas joku uus ohjauskuvio, aika hauskaa :)

Riimin toinen rata oli hyppyrata, johon en saanu minkäänlaista fiilistä, koska meillä ei ole sieltä mitään tavoiteltavaa (Riimillä on siis jo luva hyppäriltä, en käsitä miksi olen sen siihen ilmoittanu). Ja radan nähtyäni fiilis laski vielä entisestään. Ensimmäinen ajatus oli, että rata on Riimin hallittavuudelle täysin mahdoton. Se oli yhdenlainen sumppu, jossa estevälit oli aika lyhyitä, koiran piti pysyä koko ajan lapasessa ja sitten ihan mahdottomasti välistävetoja.. Eli ei todellakaan meidän juttu. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun kepeille tekemääni pakkovalssia lukuunottamatta, rata rullasi tosi hyvin ja maaliin päästin nollalla, jolla sitten voitettiin. Alun epäonnistuneessa pakkovalssissa kului niin kauan aikaa, ettei mistään supermiinuksista voida puhua, mutta tuntu aika makialta tehdä nolla radalla, jossa etukäteen ajattelin, ettei neljää estettä pitemmälle päästä puhtaasti :)

Sunnuntaina Riimin eka agirata oli niin täydellinen aina loppukiemuroihin asti, jossa tuli sit rima alas :( Harmitti ihan sairaasti niin hienolla radalla olis ollu mukava nousta sinne kolmosiin.. Se sentään vähän lohdutti, että voitettiin tämäkin stratti ja saatiin palkinnoksi kaksi Relaxantin tassuvoide purkkia, jotka on kuulema aika arvokkaita :) Viimeisestä radasta sen verran, että tulokseksi tuli 10, jotka menee täysin mun huolimattoman ja väsyneen ohjauksesta piikkiin. Ihan kiva rata muuten.

Tamin kanssa jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Jokaiselle radalla mahtui niin huippu hetkiä kuin huonoa ohjausta, ihme sekoilua ja hosumista. Asteikolla 1-10 sanoisin ehkä 6 ½. Jokaisesta radasta jäin vähän jotain hampaankoloon ja lisäksi musta tuntu, että me jäätiin jonkun verran meidän normaalitasosta. Kuitenkin ratojen onnistuneet kohdat oli sellaisia työvoittoja, joista jäi ihan loistava fiilis. Niiden onnistumisten myötä myös jotain mun suhtautumisessa Tamin kanssa kisaamiseen muuttu. Olen aina ollu sitä mieltä, etten voi tehdä Tamin kanssa täydellistä rataa. Sellaista, jonka jälkeen voisin todeta, että me oltiin ihan helvetin hyviä enkä keksisi mitään parannettavaa.. Juu-u, tämä on perfektionistille vähän vaikeaa, mutta toivottavasti mahdollista. Nyt kun onnistuttiin sellaisissa asioissa, joiden takia olen kokenut ennen aikaisen harmaantumisen ja vuodattanut niin verta kuin kyyneleitäkin niin mulle tuli vahva tunne siitä, että vielä me joskus tehdään se. The Täydellinen rata.

Eka radalta jäi vähän kummallinen fiilis. Tami ei yleensä tiputa ikinä rimoja, mutta nyt kompuroi alusta yhden riman sekä pituuden nurin. Lisäksi puomi oli aikalailla perseestä ja mietin sen uusimista, mutta jatkoin kuitenkin radan loppuun. Tulos siis 10 ja aika oli ihan hyvä, vaikka jäinkin siihen loppuun empimään sen puomin uudelleen ottamista.

Tamin toinen rata oli hyppäri. Alku oli ihan sairaan hieno, menin ottamaan Tamin kolmen esteen takaa vastaan (!) ja onnistuin pyörittämään alun kiemurat tosi pienillä kaarilla. Ennen keppejä tapahtuneesta pyörimisestä olisin antanut vitosen, mutta siitä ei kuitenkaan virhettä tullu ja muutama kaarros valui, mutta Tamilla oli tosi hyvä vauhti. Tehtiin kuitenkin ihan ok nolla, ei millään kauhean hyvällä ajalla. Ylivoimaista voittajaa lukuunottamatta erot oli kuitenkin sellaisia, että kun me saadaan nuo typerät pyörimiset pois meillä on mahdollisuudet parempiin sijoituksiin.

Sunnuntai aamuna aloitettiin Tamin kans Kokkosen agilityradalta, joka oli tosi mukava ja virtaava. Tamilla oli tosi hyvä vauhti päällä ja tehtiinkin nollaa aina neljänneksi viimeiselle esteelle asti. Olin ajautunu liian pitkälle enkä saanu Tamia enää sujuvasti pakkovalssiin mukaan ja T hyppäs hypyn väärin päin. Vähän harmitti, Tami meni taas tosi kovaa ja olis ollu kiva nähdä mihin kohtaan tuloslistassa me oltais sillä radalla kivuttu.

Viimeinen rata oli ihan kamala, mun sydän itkee verta jo pelkästään sen radan ajattelemisesta. Tein muutaman niin typerän amatöörivirheen ja virheiden sarja päättyi hylkäykseen, kun uusin puomin. Sen radan jälkeen toivoin todella saavani muistinmenetyksen ja unohtavani koko sekoilun. (Eikä tässä kuvauksessa ole sitten yhtään lapinmiehen lissää... ;)

Kisojen välissä ja niiden jälkeen ollaan vaan oltu, treenattu, uitu ja lenkkeilty. Uutena lajina meidän ohjelmistoon on tullu suolla juokseminen, se on siis niiiin huippua! Rankkaa, mutta niin ihanaa :) Lajin parasta antia on kun uppoaa polviaan myöten suohon tai kun kaivaa kenkää jostain suonsilmäkkeestä, siinä on sitten sitä jotain... Heh, huvit ne on hirvaslaisillakin ;D

Tankkaamista reissua varten..

Eilen aloitettiin lähtölaskenta kohti viikonlopun Agirotua, joka Riimin tapauksessa tarkoitti tankkaamista viikonlopun reissua varten. Riimi unohtui** mulla eteiseen X minuutiksi ja R päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, syömällä nappulapussista X määrän ruokaa varastoon. Riimin vahingoksi lähdin kuitenkin käyttämään Mäihää ulkona ennen kuin R oli kerenny vetää nappulapussin ihan loppuun. Rantapalloa muistuttavan Riimin ilta menikin sitten selällään makoillen ja raskaasti huokaillen suuren vatsansa kanssa. Aamulla Riimiltä oli erotettavissa kuitenkin lantio.


*Jep, Riimi on erittäin helppo unohtaa eri paikkoihin, kun se on luonteeltaan tuollainen hiljainen kärsijä. Tyytyy aina kohtaloonsa ilman protestointia. Sisällä Riimi on melko huomaamaton, sillä ei ole mitään tarvetta kävellä mun perässä koko aikaa niinkuin muilla meidän koirilla. Joten ei ole mitenkään tavatonta jos Riimiä ei näe sisällä muuta kun lenkille lähdettäessä, jääkaapin oven avautuessa ja ruoka-aikana. Jos Rii taas tulee mun mukana on se silloinkin niin huomaamaton, joten on hyvin tavallista, että läsäytän oven perässäni kiinni ja Riimi jää sinne. Eikä se sillonkaan tajua puhua mitään, odottaa vaan niin kauan, että joku päästää sen pois. Pahin unohdus tais olla viime talvena, kun unohdin sen iltalenkin jälkeen muutamaksi tunniksi pihalle. Siellä se istui ulko-oven vieressä, kun menin ennen nukkumaan menoa laittamaan oven lukkoon. Eilen Riimi ei kuitenkaan ollut kärsijän roolissa, olen siitä aivan varma.*

Illasta sit lähdetään ajeleen kohti Tamperetta, jänskää! Huomenna olis suunnitelmissa käydä Mäihän kans kaupungissa ja ajelemassa junalla ja ehkäpä käydään katsastamassa kisapaikkakin. Sunnuntaina päästään sit kisaamaan joukkuekisassa, jossa Tami ja Riimi edustaa Pohjoisen gööttejä. Sori vaan joukkuekaverit, mutta meiltä on turha odottaa kauhean hohdokasta suoriutumista. Meidän "Agirotu treenien" (treenasin siis molemmilla koirilla rataa niin, että menin Tamilla ensin ja Riimillä sitten, ihan niinkuin sunnuntaina joukkueessakin) perusteella Riimiltä karkaa mopedi käsistä ja Tami osoittaa enemmän lahjoja puruihin..

Kaiken pitäs olla valmiina; matkatavarat on kuta kuinkin kasassa jaa saatu sullottua autoon, koirille ollaan laitettu punkkikarkotteet ja mie olen teipannu polveni (kipeyty pahasti keskiviikon treenien jälkeen, meillä on niin raskas pohja tuolla ulkokentällä eikä mun polvet kestä siellä treenaamista kauhean hyvin, muutaman päivän levon jälkeen kuitenkin ihan ok). Joten täältä tullaan Tampere! :)

Muutama kuva Mäihästä parin päivän takaiselta suolenkiltä;