Pii 15-vuotta!

Huomenna meidän Pii juhlii 15 vuotissynttäreitään. Tai no tarkkaan ei tiedetä minä päivänä Pii on syntynyt, kun Pii tuli meille vähän arveluttavista oloista. Se kuitenkin tiedetään, että marraskuussa se on syntynyt; minä ja velljeni vain päätimme, että Piin synttäreitä juhlitaan 13. päivä.

Pii tuli naapurillemme sattumalta noin 4 kuukautta vanhana maaliskuussa -98. Naapurillemme oltiin annettu ohjeeksi, että jos pentu ei löydä viikon sisällä kotia niin se pitäisi lopettaa. Veljeni ja minä (erityisesti minä) olimme haaveilleet koirasta ja menimmekin katsomaan naapurin lasten kanssa pentua. Ihastuimme pentuun samantien. Enää ei ollut sitten muuta tehtävää kuin taivutella vanhempamme. Isä ja äiti lupasivat käydä katsomassa pentua ja sen jälkeen miettiä asiaa. Yllätys olikin todella mieluinen, kun isä yhtenä iltana toi Piin meille tutustumaan! Muistan miten annoin sille keksiä ja Pii meni murustelemaan sitä olohuoneen matolle :) Siinä vaiheessa Pii oli kiertänyt meidät kaikki tassunsa ympärille ja unelma omasta koirasta oli vihdoinkin totta. Pii johdatti minut koiraharrastusten maailmaan, kun kokeilimme agilityä, tokoa ja kävimme mätsäreissä. Ja se maailma vei minut mukanaan.

Pii viettää vanhempien luona leppoisia eläkepäiviä. Nykyään se viihtyy myös paremmin sisällä ja nukkuukin yöt sohvalla. Lenkeillä Pii käy sen verran kuin jaksaa ja Rattoksessa se jaksaa vielä hyvin myyrästää aina kun siellä käydään.

Onnea rakas  <3>

Mäihän sairaskertomus

En ole kirjoittanut asiasta aiemmin, koska en ole uskaltanut ennen tarkempaa selvitystä spekuloida asiaa suuntaan tai toiseen. Nyt ollaan saatu asioihin varmuus, joten tässä koko sairaskertomus kokonaisuudessaan:

Kaikki alkoi siitä, kun vein Mäihän parin kuukauden tauon jälkeen rutiini tsekkaukselle Jaanan luo. Mäihä ei ehkä normaalistikaan ole mikään helpoin käsiteltävä, mutta nyt se oli selkeästi kipeä. Aina kun Jaana yritti käsitellä lannerankaa Mäihä murisi, venkoili ja yritti tikata. Mäihän tehdessä kaikki hoitoyritykset mahdottomaksi tultiin siihen tulokseen, että lanneranka pitää kuvata, jotta tiedämme, onko selässä jotain muutoksia joiden takia se olisi kipeä. Mäihän selkähän on kuvattu 1 v 3 kk ikäisenä eikä silloin siellä näkynyt mitään muutoksia, mutta tulimme Jaanan kanssa siihen tulokseen, ettei kuvaamisesta ainakaan mitään haittaa olisi, vaan saisimme lisää tietoa siitä, miten hoitokuviot menee jatkossa.

Kun pääsin kotiin soitin samantien ajan Seinäjoen eläinklinikalle Jarmo Rintasalolle. Viime maanantaina kävimme sitten kuvauksissa. Helpotus oli suuri, kun eläinlääkäri ei löytänyt kuvista mitään poikkeavaa, vaan nikamat ja nikamien välit olivat siistit. Kun luustosta ei kerta löytynyt mitään vikaa ell tuli siihen tulokseen, että tämä on jotain lihasperäistä - joten ei muuta kuin soittoa Jaanalle. Saimme Jaanalle ajan onneksi jo samalle viikolle. Lannerangasta sitten löytyikin fasettilukko, joka oli todennäköisesti painanut hermoa ja se oli aiheuttanut lannerangan arkuuden. Uusi aika katsottiin muutaman viikon päähän. Sitä ennen pidetään Back on Trackia yöt ja harjoitusten jälkeen kokeillaan palautusjuomaa. 

Tässä vielä kuva Mäihän lannerangasta (ikä 2 v 8 kk)

Päivässä vaihtui kesäkuusta syksyyn,

liian nopeasti iso pallo pyörähtää.

Meitä ei nähty tänä kesänä kisakentillä, mutta ei myöskään treeneissä. Jälleen kerran jouduimme vaikeuksien uhreiksi, joten kesän saldo treenirintamalla jäi aika heikoksi. Kesän alussa ehdittiin käydä jokunen kerta hakumetsässä ja jälki pelloilla, mutta sen jälkeen ollaan käyty vaan agilityn aluevalmennuksen treeneissä kerran kuussa. Nyt ollaan potkaisemassa treenien täyteistä syksyä käyntiin, toivottavasti ehdittäisiin ottaa vähän kiinni menetetyissä treeneissä!

Agilityn aluevalmennuksessa ollaan oltu neljä kertaa toteamassa, että treenaaminen on meitä lahjattomia varten. Ei ne ongelmat treenaamatta katoa eikä yhteinen sävel löydy ilman treeniä, ainakaan minun kokemukseni mukaan.Tällä hetkellä meidän tekeminen on aikamoinen katastrofi, kun ohjaajalla on kaksi vasenta jalkaa ja koiralla neljä erittäin vikkelää koipea.. Minä olen hakenut radoille lisää vauhtia pururadalta, mikä on kostautunut polven kipuiluna.

Aluevalmennuksen lisäksi ollaan päästy muutaman kerran treenaamaan ulkopuolisten silmien alle vierailevien kouluttajien treeneissä. Viime viikonloppuna meitä oli kouluttamassa Anne Savioja, josta tykkäsin paljon. Todella perusteellinen ja mukava kouluttaja, jonka radoilla oli vaihtelevasti luukutusta ja teknistä vääntämistä. Ja minä ehkä vihdoinkin opin tekemään sokkarin oikein. En varmaan ole tätä ennnen tehnyt sokkareita edes treeneissä, joten jo oli aikakin opetella!  ;)

Viime viikon lauantaina olikin kiva päivä kun käytiin göötti porukalla tekemässä verijäljet läheiseen metsikköön. Tami pääsi ekaa kertaa ajamaan verijälkeä ja hienosti se menikin :) Tätä yritetään vielä päästä tekemään muutama kerran tämän syksyn aikana.

Etsiessäni tähän tekstiin kuvia, löysin tämän.

 
Nykyään on aika haikeaa käydä kotona. Tulee aina mietittyä, onko se viimeinen kerta kun me nähdään. Onhan vielä aikaa?

Minä ja mun pää

Kesäkuun 26. päivä saavutin tälle vuodelle asetetun tavoitteen - ja vielä kuukauden etuajassa, huisia! Jälleen palaan kauden alussa asettamaani tavoitteeseen; pyrin päästämään irti jatkuvasta täydellisyyden tavoittelustani. Tuona kyseisenä päivänä oli tarkoitus käynnistää tuon vaiheen toinen osa (ensimmäinen osa suoritettiin viime syksynä, kun osallistuin Mäihän kanssa agility kurssille). Tarkoitukseni oli altistaa itseni epämukavalle tilanteelle, sellaisille jotka jo valmiiksi tuntuvat tukalilta. Tämän teen ainoastaan siksi, että huomaan selviäväni niistä hengissä, vaikka puitteet eivät ihan täydelliset olisikaan. Tarkoituksena oli ottaa kokemuksesta kaikki tarvittava informaatio irti ja keskittyä hyvään fiilikseen.

Tällainen tilanne minulle oli osallistua täysin keskeneräisen koiran (Mäihän) kanssa epäviralliseen agilitykisaan. Takoituksena oli - ihmisenä kasvamisen lisäksi - kartoittaa vähän missä tällä hetkellä mennään. Minusta tuntuu, että meillä on Mäihän kanssa vain joukko ongelmia, joista en tiedä, mitä pitäisi lähteä ratkomaan ensin. Ajattelin, että epävirallinen kisa olisi juuri otollinen paikka käydä vähän tarkastamassa tilannetta.

Onnistuimme ainakin näyttävässä sisääntulossa; minä vielä fiilistelin kuulokkeet korvissani, kun ystäväni (joka toimi tuomarina) oli meitä jo jonkin aikaa huudellut, viittoillut ja lopulta ohjasi radalle.. ;) En ole hyvä tällaisissa yllättävissä tilanteissa, joten kisa ei saanut ihan parhaita mahdollisia lähtökohtia, mutta oma moka, kun ei ole kuulolla. Minua ei muka jännittänyt ennen starttia, mutta heti kun menin Mäihän kanssa lähtöviivalle jalkani valahtivat aivan veteliksi. Oli ihan kamala tunne! Muistin sentään käydä kehumassa lähdössä, kun ei roikkunut ja kehua ja härkkiä kontaktit (radalla oli pelkkä puomi ja oli nätisti). S-putkeen meni todella kovalla vauhdilla ja tuli pois, ei olla tehty pitkään aikaan, ei ollut varmaan tottunut. Hylly tuli siitä, kun lopussa mun jalat ei vaan yksinkertaisesti liikkuneet ja Mäihä kerkesi valita vääriä esteitä. Lopputuloksena voin todeta, että meidän agility ei ole tällä hetkellä niin katastrofaalista, millaiseksi olin kuvitellut sen ennen starttia.

Mutta omista kisahermoista olin enemmän kuin yllättynyt - tai siis niiden olemattomuudesta. Aikaisemmin muistan jännittäneeni kisoissa sillä tavalla sopivasti; onnistuin kääntämään jännityksen hyväksi taistelu fiilikseksi. Silloin jos kisoissa ei jännittänyt yhtään enteili se yleensä huonoa. Tuo epävirallisissa kokemani jännitys hipoi enemmän toimintakyvyttömyyden rajaa kuin mitään muuta. Nyt pitäisi saada uskoa omaan tekemiseen ja sen myötä enemmän epävirallisia startteja alle. Ei kai siinä muu auta, kun lähteä etsimään kadoksissa olevia rutiineja ja oikeaa fiilistä, jos mieli tekee vielä kisakentille.

Valinnat on kaikista vaikeimpii, siksi ne onkin jaettu elämän eri vaiheisiin

Ei ole oikein inspannu kirjoittaa, kun me ei olla juurikaan tehty mitään raportointi kynnyksen ylittävää. Talvella oli tarkoitus treenata monia juttuja kesää varten kuntoon, mutta monien sattumien takia koirat eivät olleet koko aikaa mun kanssa samalla paikkakunnalla, joten koko pitkä talvi valui hukkaan. Taukoilun jatkuessa edelleen, tarkoittaa tämä muutoksia kesän suunnitelmiin; meitä ei nähdä tänä(kään) vuonna kisakentillä. Tällä hetkellä yritämme selvitä pettymyksistä ja tehdä parhaamme tässä elämäntilanteessa. Me ehditään katsoa sitä kisakalenteria ensi vuonna uudestaan.

 Kun vihdoin pääsimme treenaamisen makuun toukokuun alussa, alkoi Mäihän treenaaminen tuottamaan päänvaivaa. Varasin Mäihälle ajan Jaanalle, kun aloin ihmettelemään Mäihän innottomuutta eteentulossa, kapulan nostoissa ja hitautta agilityssä. Hieronta tulikin tarpeeseen, Mäihä oli ihan jumissa :( En edes muista mitä kaikkea sieltä löytyi, mutta tosi hankala Jaanan oli saada sitä auki. Tultiin Jaanan kanssa siihen tulokseen, että olin tauon jälkeen nostanut treenimääriä liian nopeasti ja Mäihä ei ollut kerennyt palautua treeneistä kunnolla, mistä seurasi ylikunto.Saatiin ohjeeksi käydä viikon verran kevyillä remmilenkeillä, aloittaa kipulääkekuuri ja uusi aika katsottiin muutaman viikon päähän. Käytiin sitten Jaanalla kesäkuun lopussa ja Mäihä oli oikein hyvässä kunnossa :) Huh, mikä helpotus! Jännitin tosi paljon, että sillä on samat jumit kuin viimeksi, mutta onneksi ei ollu!

Puhuttiin viime kerralla Jaanan kanssa Mäihän treenaamisesta. Treenejä on ollut viime syksytä alkaen aika paljon, johtuen siitä, että treenataan neljää lajia. Jaana oli sitä mieltä, että meidän pitäsi tehdä jonkunlaista valintaa siitä mihin keskitytään tulevaisuudessa. Nyt kun treenipäiviä on viikossa muutama vähemmän tarkoittaa se sitä, ettei kaikkea ehdi treenata samalla tavalla kuin ennen, vaikka treenaisi useampaa lajia päivässä. Tämä ajatus onkin sitten pistänyt kaiken uusiksi. Olin alustavasti ajatellut niin, että tämä kausi oltaisiin vielä treenailtu vähän kaikkea ja vasta sen jälkeen päätetty mihin ensi kaudella keskitytään. Olisin halunnut lykätä valintaa mahdollisimman kauas, koska tällä hetkellä valinnan tekeminen tuntuu vaikealta sen takia, että jokaisessa lajeissa ollaan niin eri vaiheessa. Jotain lajia ollaan vasta aloittelemassa, kun taas toisessa ollaan mielenkiintoisessa ongelmanratkaisu vaiheessa. Mites sitten valitset? Tuntuisi luovuttamiselta jättää joku laji vähemmälle sen takia, että siinä sattuu juuri nyt olemaan hankalampi vaihe, koska sellaisia vaiheita tulee ja menee joka lajissa. Tällä hetkellä näyttäisi, että jompikumpi pk- lajeista - jälki tai haku - jäisi vähemmälle. Molemmat vievät sen verran paljon aikaa, että olisi järkevää treenata vain toista, kun treenattavia lajeja riittää muutenkin. En vain osaa tehdä valintaa, koska minua kiinnostaisi treenata molempia ja koiralla riittää potentiaalia kumpaankin lajiin. Jonkunlaiseeen ratkaisuun on kuitenkin päädyttävä lähiaikoina.

Tami pärjäilee todella hyvin :) Varovaisiin toiveisiin nähden jalka on toipunut todella hyvin. Vaurioitunut puoli tulee jäämään heikommaksi, mutta sekin on alkanut saada mukavasti massaa. Nyt olen vaasta alkanut huomata, miten aktiivinen Tamista on taas tullut - oma itsensä. Viime syksynä jalka oli varmasti kipeä, koska Tami oli selkeästi rauhallisempi eikä ollenkaan vilkas ja touhukas, kuten yleensä. Jaanakin oli mielissään siitä, tsekatessaan jalan tilanteen toukokuun lopussa, miten Tamista oli tullut paljon virkeämpi. Tamin jalan tilannetta tsekkaillaan edelleen säännöllisin väliajoin (ei enää tosin niin useasti, kun akuuttivaiheesta ollaan selvitty) ja kotona jatketaan jumppaamista, lenkkeilyä ja pienimuotoista harrastamista. Olen kyllä todella tyytyväinen, että Tami kuntoutui näinkin hyvin :)

Haasteen verran hyvää mieltä

Laura haastoi minut keksimään hyvän mielen asioita. Tämä olikin hyvä haaste tällaiselle perusnegatiiviselle ihmiselle, tulee kerrankin mietittyä, mitä hyvää mieltä tuovia asioita elämässä onkaan :) 

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).

Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

1. Kesä. Nurmikon tuoksu, kuuma asfaltti jalkojen alla, valoisat yöt.

2. Onnistuneet treenit. Varsinkin jos jonkun asian kanssa on takuttu pitkään ja kun sen saa onnistumaan tuo se hyvää mieltä vielä monta päivää myöhemminkin.

3. Agility. Intohimoni, joka on tuonut elämääni paljon hienoja asioita.

4. Väsyneet koirat. Treenien tai pitkän lenkin jälkeen sohvalla tyytyväisenä nukkuvat koirat.

5. Lappi. Vaikka olen kotiutunut Seinäjoelle hyvin niin Lapissa on aina mun koti ja sydän. Henkeä salpaavan kauniit maisemat, yötön yö, syksyn ruska ja paljon muita hyviä asioita jäi Lappiin.

6. Metsä. Siellä mieli lepää.  

7. Pitkät, kiireettömät lenkit. On niin parhautta, kun on vain aikaa samoilla metsässä tai kuljeskella pelloilla ilman, että on kiire mihinkään.

8. Musiikki. Se voimaannuttaa ja tuo hyvää mieltä.

9. Ystävät, jotka ovat auttaneet minua jaksamaan enemmän kuin kerran. Omat unelmani pystyn saavuttamaan vain ystävieni ansioista ja heidän muodostama tukiverkosto on minulle todella tärkeä.

10. Kevään ensimmäiset silmut saavat hymyn huulille. Se on varma merkki siitä, että kesä on tulossa.

Haaste heitetään Jonnalle, Emmalle, Tuijalle, Sinille ja Sonjalle

Pikapäivitys

Viikko sitten saatiin tieto, että me päästiin Mäihän kanssa agilityn alueelliseen valmennusryhmään, niin huippua! :) Nyt sitten päästään treenaamaan kerran kuussa valmennusryhmiin osallistuvien seurojen treenipaikoilla (eli Seinäjoella, Lapualla, Kauhavalla, Kauhajoella ja Ähtärissä). Kivaa päästä treenaamaan uusissa paikoissa ja vierailla esteillä!

Tarkempaa raporttia treeneistä ja kuulumisista myöhemmin.

Kuvassa Mäihä Rovaniemellä, © Laura Raudaskoski

Pojat hieronnassa

Reilu viikko sitten vietettiin muutama tunti Timosen Jaanan luona, kun pojat pääsivät hierontaan.

Tamin jalan tilanne tarkistettiin uudemman kerran. Jalka oli lähtenyt hyvin toipumaan ja saanut jo ihan hyvin massaa jumpan ja lumessa lenkkeilyn ansiosta. Eihän se tietenkään toisen jalan veroinen ole, mutta oli mukava kuulla, että treeni on tehonnut. Lannerangasssa Tamilla oli muutama fasettilukko, jotka saatiin hyvin auki. Tamin jalka on ollut muutaman viikon kipeämpi kuin yleensä, mikä voi kuulema johtua selän ongelmista. Jatkamme jumppaamista ja lenkkeilyä samaan malliin, kolmen viikon päästä käydään sitten uudestaan tarkistamassa tilanne.

Mäihä on käynyt viimeksi heinäkuussa fyssarilla, joten sen oli korkea aika päästä jonkun osaavan hierottavaksi. Mäihältä löytyi lannerangasta yhden nikaman lateraalinen siirtymä. Siirtymä on tullut jossain kovemmassa törmäyksessä ehkä jo jonkin aikaa sitten. Tämä voisi selittää mahdollisesti ontumisen, mitä Mäihällä on ollut aika ajoin noin vuoden ikäisestä lähtien.

Eilen käytiin sitten uudestaan Jaanalla tarkistuttamassa rangan tilanne. Nikamat olivat pysyneet hyvin linjassaan, onneksi :) Lannerangan seutu oli vähän kipeämpi kuin viimeksi, mikä kuulema johtuu hermokudoksen ärsytyksestä, joka on ihan tavallista tällaisissa tapauksisssa. Mäihä aristi sitä kohtaa sen verran paljon, että Jaana teki Mäihälle laserhoidon, jonka tarkoituksena on vähentää aristusta. Jos mitään oireilua ei tule niin seuraavan kerran Mäihä pääsee hoitoon alkukesästä.

Kasvukipuja

Olen viime aikoina miettinyt, mistä ihmisen kyvystä luopuisin, jos voisin. Luopuisin oikein mielelläni unelmoinnista. Haluaisin olla joku koiran tapainen eläin; en murehtisi menneitä tai toivoisi tulevaisuudelta mitään. Eläisin hetkessä, kaikki olisi minulle vain tässä ja nyt. Jos en pystyisi unelmoimaan, en kykenisi kaipaamaan. En kaipaisi jotain kauan sitten menetettyä tai osaisi toivoa parempaa - minulle se hetki olisi ainoa, josta voisin olla varma. Tosin eihän minulle ole tällä hetkelläkään muuta varmaa kuin tämä hetki. En halua kuitenkaan tiedostaa sitä rajoitusta, vaan matkaan unelmissani vuosien päähän.

Sillä on kai oltava joku tarkoitus, miksi ihminen pystyy unelmoimaan. Jokaisella meistä on monia hajonneita unelmia historiassaan. Pystyykö ilman rikkoutuneita unelmia kasvamaan isoksi? Samalla kun unelma rikkoutuu opitaan jotain tärkeää elämästä - ne ovat kai niitä elämän realiteettejä. Huomataan mihin pystytään ja mihin ei. Mikä on mahdollista, mikä ei.

Jossain vaiheessa lapsi kasvaa isoksi ja lakkaa uskomasta joulupukkiin. Nuorille taas aina vakuutellaan, että heistä on ihan mihin tahansa he ikinä haluavatkaan. Aikuisina he huomaavat, ettei se ollut totta. Välillä minusta tuntuu, että alan lähestyä tätä ikää. Joidenkin unelmien kantava voima katoaa ja ne tippuvat maahan, murskaantuen pienen pieneksi palasiksi.

Toisaalta on se niinkin, että ihmisten unelmat vaihtuvat ja muuttuvat matkan varrella. Lapsenahan kaikki haluavat olla astronautteja ja prinsessoja, myöhemmin sitä haluaa jotain aivan muuta. Vaikka unelmat eivät olekaan pysyviä, kyky unelmoida säilyy. Olen valinnan edessä: elänkö mielummin lintujen lähellä kuin yritän hankkia itselleni siivet?

Ei se päämäärä, vaan se matka

Viimeisen vuoden aikana käyneiden vastoinkäymisten takia olen viime aikoina miettinyt aika paljon karvalaumani koostumusta. Lähinnä siis harrastuksellisesta näkökulmasta, näin normaalissa arjessa olen tällä hetkellä kohtuullisen tyytyväinen laumaani. Reilu vuosi sitten samoihin aikoihin ajattelin tilanteen olevan varsin herkullinen; minulla oli jo vanhempi kohtuullisen varma kisakoira, nuorempi kisakoira oli hiomaton timantti ja tulevaisuuden uusi lupaus oli kotiutunut. Vuodessa tilanne kääntyi aivan päälaelleen ja nyt ilmassa leijuu joukko kysymysmerkkejä. Vanhemman kisakoiran ura oli tässä, kuten myös hiomattoman timantin ja tulevaisuuden lupaus on vielä täysin kesken, etten osaa sanoa siitä yhtään mitään.

Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olen sellaisessa tilanteessa, että minulla ei ole minkäänlaista kisakoiraa agilityyn. Tämän sanottuani moni kommentoi ajatustastani kysymällä, mikä Mäihä sitten on, jos ei tulevaisuuden toivoni agilityssä. Pystyäkseni taas kisaamaan agilityssä mun pitäisi pystyä paiskaamaan kaikki rimat lattialle ja unohdettava kaikki kilpailemiseen liittyvät odotukset, mitä olen Mäihän kohdalle asettanut. Tässä(kin) asiassa täydellisyyteen pyrkivä luonteeni toimii kaiken tekemisen jarruna. Aiemmin en pystynyt treenaamaan Mäihän kanssa ryhmässä, koska otin hirvittävät paineet siitä, että Mäihä ei ole omasta mielestäni vielä riittävän taitava. Olen kuitenkin käynyt Mäihän kanssa toteamassa kahden kurssin verran, ettei maailma tipahda niskaan eikä seinät kaadu päälle, vaikka kaikkea ei ihan osattaiskaan. Se on tehnyt ennen kaikkea mun pääkopalle tosi hyvää ja ehkä joskus pystyn päästämään edes vähän irti täydellisyyden tavoittelusta ja alkaisin ihan vain treenaamaan.

Viime vuonna asetin tavoitteekseni kehittyä paremmaksi / armollisemmaksi kouluttajaksi koirilleni. Vuoden aikana opin koirista paljon uutta, mutta yhtään armollisemmaksi en kyllä tullut. Kun mikään ei ole tällä hetkellä varmaa niin ehkä juuri siksi on hyvä heittää turha vakavuus roskakoriin ja alkaa päämäärän tavoittelun sijaan keskittymään hauskaan matkaan. Tästä päivästä lähtien tämä tyttö yrittää saada peliin vähän positiivisempaa asennetta!

Koiramaiset kuulumiset

Uusi Vuosi, uudet kujeet ja uusi lupaus alkaa päivittämään blogia ahkerammin! ;)

Meidän muutosta alkaa olla puoli vuotta aikaa. Muutto toi mukanaan monia uusia asioita, mutta myös uudenlaisen arjen pelkästään kahden koiran kanssa.

Ainakin joskus omatuntoni sanoo tekojani oikeiksi tai vääriksi. Voin esittää omalletunnolleni järkiperusteluja, mutta aina ne eivät vakuuta minua itseänikään. Omatuntoni sanoo, että moni asia, joka voi tuntua viisaalta tai hyvältä, onkin väärin ja pitää siksi jättää tekemättä. Näin se sanoi myös silloin, kun päätin, ettei Riimi jää asumaan meidän kanssa tänne, vaan muuttaa porukoideni luokse Rovaniemelle.

Päätöksenteko ei ollut minulle helppoa. Vielä muuttoa edeltävällä viikolla olin täysin vakuuttunut siitä, että mukaani lähtisi kolme koiraa. Kuitenkin muuton lähestyessä aloin punnita asioita uudelleen ja minusta alkoi tuntua, että olin tekemässä ratkaisua, joka oli ainoastaan itsekäs eikä oikeasti koiran parasta ajatellen tehty. Siksi päädyimme ainakin väliaikaisesti sellaiseen ratkaisuun, että Riimi jää pohjoiseen ulkoiluttamaan porukoita ja pitämään Piin mielen virkeänä. Kovasti rupellihäntä mielessäni pyörii, mutta alan hiljalleen tottua siihen, että aina iloinen hännänheiluttaja porukastamme puuttuu.

Tami täytti 4.10 jo kokonaiset 7-vuotta! Sinä iltana istuimme takapihalla katselemassa hiljalleen pimentyvää syysiltaa. Tami tietenkin istui sylissäni, missäs muualla. Se on pienestä pennusta asti ollut oma harmaa varjoni, joka mieluiten katselee maailman menoa jalkojeni juuresta tai sylistäni. Siinä istuskellessamme mietin, miten valtavan onnekas olen ollut, kun olen saanut tuollaisen koiran kuin Tami. Toivottavasti meillä on yhteistä matkaa edessä vähintään yhtä paljon kuin sitä on jo kuljettu.

Tamin jalan osalta takapakkia tuli marraskuussa, kun vein Tamin Jaana Timosen (eläinten osteopaattinen hieronta) käsittelyyn. Olin muutama viikko sitten huomannut, että Tamin vasemman takajalan askel jää lyhyeksi ja seistessään se lepuuttelee sitä selkeästi. Kun huomasin asian, mieleeni tuli heti ajatus, että Tami ei ole sittenkään toipunut täysin toukokuussa sattuneesta törmäyksestä Mäihän kanssa.

Jaanan mukaan Tamin etureidessä ja pakaralihaksessa on mittavat pehmytkudosvauriot, minkä lisäksi polvessa on myös jotain vaurioita. Törmäys on ollut todella kova, koska Tamin vasen polvi on ollut täysin terve - muutama vuosi sitten tehdyssä polvitarkissa tulos oli 0. Vauriot oli niin suuret, että pahimmassa tapauksessa Tami jää klenkaksi koko loppu iäkseen :( Tällä hetkellä keskityn kuntouttamaan Tamin niin hyvään kuntoon kuin suinkin, jotta se pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kivuitta. Tunnen ihan hirveätä syyllisyyttä tämän takia, koska tämän kaiken olisi voinut välttää, jos olisin ollut huolellisempi. Sanomattakin lienee selvää, että Tamilla on lajin vaihto edessä, agilityssä meitä ei tulla enää näkemään.

13.11 rakas Pii täyttää jo 14-vuotta! <3 Oli mukavaa käydä muutama viikko sitten kotona ja huomata, miten reipas ja hyväkuntoinen Pii on ikäisekseen. Olihan se harmaantunut taas vähän enemmän kuin viimeksi kesällä sen nähdessäni ja kuulokin on selkeästi huonontunut, mutta muuten meno on samanlaista kuin aina aiemminkin. Oli ihanaa nädä, miten reippaasti Pii jaksoi käydä pidemmilläkin lenkeillä poikien kanssa ja myyrästää aina sopivan tilaisuuden tullen..


Mäihän treenaaminen on pääasiassa samanlaista ääripäiden välissä tasapainoilua kuin aina aikaisemminkin. Koko syksyn treenitahti on ollut melko hektinen, mikä on sopinut meille molemmille oikein hyvin. Nyt aloitetaan agilityn ja tottiksen treenaaminen tosissaan, kun maastojen osalta kausi laitettiin pakettiin marraskuun lopussa, Rautasen Keijon opissa. Minua on koko kevään ja kesän mietityttänyt, teenkö asioita oikein tuon koiran kanssa. Nyt sain vihdoin varmistuksen omille ajatuksilleni siitä, miten vien Mäihää eteenpäin. Päivä oli todella antoisa; treenaamisen lisäksi sain Keijolta vahvistusta koiran ohjaajana. En ehkä osaa vielä tehdä kaikkia asioita oikein Mäihän kanssa, mutta Keijon ansioista minulla on nyt uskoa siihen, että jonain päivänä vielä osaan. Ja meistä tulee mahtavia. Kiitos Keijo, ja keväällä taas nähdään! :)